Muista repiä lisää hymyä näiden linkkien takaa:
 

• Rentoudu huoliesi kanssa retriitti
  
• Satutäti: Hamelnin pillipiipari
  
• Iltasatu aikuisille
  
• Onnellinen kylä
  
• Sohvatyöpaikkailmoitus: Etsitään persetyöntekijää!
  
• Hyvää jouluhuolta kaikille!
  
• IV Äitiyspakkaukset ja hymynaamat kielletään 2015
  
• Kaikkoset harrastaa kierrättämistä
  
• III Ennakollinen rikosilmoitus ja ennakoiva palokunta 2015
  
• Näin tunnistat huonon äidin

Sinä alati ymmärtävä sosiaalityöntekijä, erityisesti sinä joka toimit lastensuojelussa, tämä retriitti on tarkoitettu juuri sinulle. Kaikkihan varmasti ymmärtävät suuren vastuusi, kovan paineesi ja alati vaihtuvan työnkuvasi perheestä toiseen. Kun olet yhdestä päässyt eroon, on tilalla varmasti toinen ellei useampia. Mutta älä turhaan murehdi taikka kanna syyllisyyttä, vastuussahan et kuitenkaan ole tekemisistäsi, millään muotoa. Sinähän toimit ainoastaan parhaan tietosi, parhaan ymmärryksesi ja parhaan kykysi mukaan. Eihän sinulla ole vaihtoehtoja.

(Kuvankaappaus: mariovittone.com)

Joka tapauksessa asiakkaasi saattavat hyvinkin usein olla toimintasi johdosta varsin kiittämättömiä, yhteistyökyvyttömiä, taikka jopa laittaa hallinto-oikeuteen vastineen hakemukseesi lapsen pysyvästä huostaanotosta. Ja ikävällä tavalla kyseinen perhe voi voittaa koko jutun, eli sitä kautta todetaan sinut epäpäteväksi ammattiisi. Joissain tapauksissa alulle laittamasi perheeseen kohdistuva lasten suojelu on mennyt jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen saakka, ja olet hävinnyt käsittelyn. Mutta muista, et sinä sitä hävinnyt sillä vastuu ei ollut sinun. Kellä on vastuu toiminnastasi? Siihen ei tässä meditatiivisessä rentoutumisretriitissä löydy vastausta.

Rentoudu huoliesi kanssa -retriitti sosiaalityöntekijöille, huolestuneille opettajille, huolestuneille päiväkotien työntekijöille, huolestuneille naapureille ja ihan oikeastaan kaikille lapsiperheistä huolestuneille, ja aivan erityisesti lastensuojelussa työskenteleville huolestuneille sosiaalityöntekijöille. Rentoudu huoliesi kanssa -retriitti, sekä tekstinä että äänikirjana. Aloittakaamme:

Etsi itsellesi levollinen paikka, sänky tai sohva, tuttu ja turvallinen tyyny, ja lämmin peitto. Katso ettei päälläsi ole mitään kiristäviä vaatteita, voit vaikka riisuutua kokonaan. Miten vaan olosi hellemmäksi, itsesi kanssa tunnet. Ummista silmäsi kevyesti kiinni ja anna mielesi tyyntyä hetkeksi ainoastaan tähän asiaan.

Ajattele rauhallisesti kuinka sinut opastettiin ammattiisi, oli se sitten yliopistosta sosiaalityöntekijäksi taikka niin, että sait harjoittelijan paikan sosiaalivirastosta, taikka että sait määräaikaisen sijaisuuden epäpätevänä ammattiisi, mutta kuitenkin. Hiljenny huolesi kanssa. Muistathan hetken jolloin sinun käteesi annettiin vihkonen, jossa oli selkeät ohjeet "Huolikartoitukseen". Huolikartoitus, jonka avulla pystyt kartoittamaan omassa työssäsi, omissa kohtaamisissasi perheiden kanssa, ja tyytyväisenä saamaan varmuuden omasta subjektiivisesta huolestasi, lapsista. Muistathan sen hetken jolloin ymmärsit, että mahdollisuutesi toimia vain laajenivat. Mieti sitä onnellista hetkeä ja anna koko vartalosi rentoutua.

Anna rentouden kasvaa ja täyttää koko kehosi. Seuraavaksi mieti rauhassa sitä tunnetta minkä sait, kun kuulit uudesta lisästä töidesi helpottamiseksi. Ja sen nimi on "Huoliliputus". Huoliliputus, jonka avulla valjastat paljon eri alojen ammattilaisia, ihmisiä jotka palkatta, ja mielellään auttavat sinua, sinun subjektiivisessa näkemyksessäsi, toteuttaessasi omaa työtäsi. Työtä, josta sinä kovasti nautit.

Tunne miten jokaisen solusi valtaa nyt samaan aikaan suunnaton helpotus, sekä lohdullinen huoli. Nyt rentoudu syvään uinuvaan olotilaan, tunne oma kehosi, unohda kehosi, hengitä hitaasti ja rauhallisesti syvään. Hitaasti sisään keuhkot täyteen ja hitaasti ulos keuhkot tyhjäksi, ja hitaasti sisään keuhkot täyteen ja hitaasti ulos keuhkot tyhjäksi, ja  hitaasti sisään keuhkot täyteen ja hitaasti ulos keuhkot tyhjäksi. Päästä mielesi vapaaksi.

Olet meditatiivisessa tilassa. Ja nyt tunne, kuinka olet oikeassa. Ole tämän tunteesi kanssa levollinen, hyväksy se, sillä niinhän se on. Sinä tiedät tunteesi olevan oikeassa. Nyt anna huolen huuhdella kaikki toivo ja voimavarat, joita mahdollisesti näet asiakkaassasi.

Visioi, miten huolesi, juuri sinun tunteesi, sinun subjektiivinen huolesi täyttää ensin sinut, sitten työparisi ja sitten kaikki yhteistyötahot. Koko sosiaalitoimi on juuri sinun huolesi täyttämä. Näe silmissäsi kuinka tartutat huolesi perheisiin, kuinka pikkuhiljaa, askel askeleelta, perhe murenee, vajoaa ja lopulta, hukutat asiakasperheesi huolesi suureen aaltoon. Katso tyynesti kuinka perhe hukkuu. Tunnet suurta rauhaa. Toista sama harjoitus seuraavalle asiakasperheellesi, ja seuraavalle, ja seuraavalle...Kunnes olet hukuttanut kaikki asiakasperheesi huolten suureen valtamereen. Voit halutessasi lähettää tumman harmaata huolen vyöhykettä koko Suomen kansalle. Ole levollinen, hengitä rauhassa, näe ihmisten hukkuvan huolten aallokkoon, ja jatka harjoitusta niin kauan kunnes mielesi on tyyni.

Kun olet valmis, tunne hengityksesi, liikuttele varovasti sormiasi ja varpaitasi. Sitten koko kehoasi, avaa silmäsi rauhallisesti. Nouse istumaan hitaasti ja rennosti. Tunnet kuinka mielesi on kirkas. Rauhallisesti ja kiireettä, pidä lopuksi luova kirjoittamisen hetki, ja kirjoita parhaat asiakirjasi täydellisessä flowtilassa. Sen jälkeen kartoita pikkuhiljaa ympäristösi, käy suihkussa, pue puhtaat vaatteet yllesi ja ryhdy tekemään kotoista ruokaa, makaronilaatikkoa. Ja tunne kuinka sielusi on vapaa. Olet täysin valmis huomiseen, iloluontoiseen työpäivään.

Olipa kerran pieni poika nimeltään Nappula. Nappulalla oli mukava koti ja äiti ja isä. Nappula rakasti molempia kovin paljon,
äiti oli lämmin ja iloinen, isä reipas ja hauska.

Erityisesti Nappula piti siitä, kun sai äidin kanssa tehdä lettuja. Ja niiden kanssa oli aina jäätelöä. Isän kanssa Nappulasta oli
hauskinta käydä uimassa. Nappulalla oli kaikki hyvin.



Mutta sitten yhtenä päivänä Nappula meni koulusta kotiin ja oli
tapahtunut jotain hyvin ikävää. Nappulan äiti ja isä kertoivat 
muuttavansa erilleen. Nappula ei tiennyt mitä sanoisi, eikä 
häntä yhtään lohduttanut ajatus että hän saisi nyt kaksi kotia 
omakseen. Nappula mietti kovasti mitä hän oli tehnyt väärin, 
kun äidille ja isälle tuli ero. Vaikka kuinka äiti vakuutteli ettei 
ero johtunut Nappulasta, ei Nappula tahtonut uskoa millään. 
Nappulasta tuli hyvin surullinen. Päiviä kului, eikä Nappula 
hymyillyt enää ollenkaan.

Nappulalla oli uskonnonopettaja josta Nappula ei tykännyt
ollenkaan. Uskonnonopettaja oli tullut Nappulan kouluun
muutamaa kuukautta aikaisemmin ja Nappula tiesi heti ettei pidä
tästä. Uskonnonopettaja oli pelottava nainen eikä Nappula
halunnut koskaan puhua tämän kanssa. Uskonnonopettaja huomasi
Nappulan hiljaisuuden ja ryhtyi tivaamaan mistä se johtui.
Uskonnonopettaja ahdisteli Nappulaa joka päivä.
Nappula ei halunnut kertoa mitään, kunnes eräänä päivänä
Nappula sanoi, -Äiti ja isä erosi. Uskonnonopettaja hymyili niin
leveästi että Nappula säikähti ja juoksi ulos koulusta suoraan
kotiin. Kotona Nappula kertoi äidille mitä oli sanonut
uskonnonopettajalle.

-Ei se haittaa, kyllä asioista saa puhua aikuisille, lohdutti äiti.
Uskonnonopettaja ei pitänyt omasta elämästään, hänellä ei
ollut sitä ollenkaan. Siitä syystä uskonnonopettajan mielestä oli
hauskaa sekaantua muiden ihmisten elämään ja tehdä niistäkin
mahdollisimman ikäviä. Juuri nyt uskonnonopettajalla oli menossa
erityisen tylsä vaihe omassa elämässään ja uskonnonopettaja
päätti tehdä asialle jotain.

Mutta Nappulan vanhemmille hän ei kuitenkaan soittaisi.
Uskonnonopettaja ei pitänyt Nappulan vanhemmista. Äidille
uskonnonopettaja oli kateellinen, koska äiti oli laihempi ja
kauniimpi kuin uskonnonopettaja. Isälle uskonnonopettaja oli
kateellinen siitä, että tämä oli työssä jota uskonnonopettaja olisi
mieluummin halunnut tehdä ja kiukkuinen siitä ettei tämä ikinä
ollut ollut mielinkielin uskonnonopettajalle.

Niinpä uskonnonopettaja soitti lastensuojeluviranomaisille.
Lastensuojeluviranomaisille uskonnonopettaja kertoi Nappulan
surullisuudesta ja valehteli ummet lammet asioita, jotta tuntisi
olonsa tyytyväiseksi. Lastensuojeluviranomaiset ilahtuivat
kuulemastaan ja lupasivat uskonnonopettajalle ryhtyä heti
toimenpiteisiin. Uskonnonopettajalle tuli kovin iloinen mieli ja hän
meni onnellisena nukkumaan.

Eräänä päivänä Nappulan ovikello soi ja Nappula vietiin pois
äidin luota. Äiti pelästyi suunnattomasti ja kysyi, -Minne te viette
minun lastani?

Lastensuojeluviranomaiset eivät kertoneet.
Nappulan äiti soitti Nappulan isälle ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Nappulan isä soitti lastensuojeluviranomaisille, eikä
hänellekään kerrottu mitään. Nappula oli viety kokonaan pois.
Nappula itki lastensuojeluviranomaisten autossa ja kysyi, -
Minne te minua viette?

Lastensuojeluviranomaiset sanoivat, -parempaan paikkaan.
Nappula vain itki ja sanoi, -Mutta kun ei ole olemassa
parempaa paikkaa kuin äidin luona.

- Kyllä on, sanoivat lastensuojeluviranomaiset.
Nappula vietiin taloon jossa oli yhtä pelottava täti kuin
uskonnonopettaja ja Nappula lukittiin pieneen huoneeseen. Siellä
Nappula oli monta päivää ja yötä, eikä kuullut äidistä eikä isästä
mitään.

Joka päivä Nappula katseli tuntikausia ikkunasta ulos.
Ikkunasta näkyi leikkipuistoon ja leikkipuistossa oli aina paljon
lapsia, äitejä ja isiä.

- Miksi minä en saa olla tuolla äidin kanssa? Miksi minä en saa
enää leikkiä? ajatteli Nappula ja katseli päivästä toiseen kyyneleet
silmissä ikkunasta ja näki kuinka lapset ulkona hymyilivät ja olivat
iloisia ja onnellisia.

Nappula suri niin paljon, että hänen ihonsa muuttui harmaaksi
ja silmän ympärykset mustiksi.

Nappula päätti lopettaa kasvamisen, koska Nappula tiesi ettei
hänen elämänsä saa kulua näin.
Eikä Nappula kasvanut enää.

Sitten tuli päivä kun Nappula kuuli äidin äänen. Nappulan
sydän hypähti onnesta. Nappulan äiti tuli Nappulan huoneeseen ja
halasi ja suukotti Nappulaa hyvin pitkään.

- Voidaanko nyt lähteä kotiin, kysyi Nappula.
- Voi ei kulta, ei vielä, sanoi äiti surullisena.
- Miksi ei, kysyi Nappula.
- Minä en tiedä miksi ei. Mutta lastensuojeluviranomaiset eivät
halua päästää sinua kotiin.

Nappula ja äiti itkivät yhdessä, kunnes ilkeä täti tuli ja käski
äidin pois.

Taas kului päiviä ja Nappula suri niin, että hän luuli
kuolevansa. Sitten eräänä päivänä ovi kävi ja sisään astui kaksi
tätiä. Nappula näki heti, ettei näillä tädeillä varmasti ole sydäntä
ollenkaan Nappula kuitenkin keräsi rohkeutensa ja kysyi, - Miksi
minä olen täällä enkä pääse kotiin? Toinen tädeistä sanoi - se ei
näyttäisi meidän papereissamme yhtään hyvältä. Sitä paitsi,
sinähän olet vaan Nappula. Toinen tädeistä lisäsi heti perään, -
sinun pitää ymmärtää että tämä on peliä. Ja sinä olet siinä
Nappula. Ja tädit lähtivät pois.

Nappulan äiti sai aina joskus tulla katsomaan Nappulaa, mutta
kotiin Nappula ei päässyt. Äiti kertoi kyllä Nappulalle, että on
aloittanut oikeustaistelun Nappulan kotiin pääsemiseksi, mutta
Nappula ei oikein tiennyt mitä se tarkoittaa.

Kerran viikossa kävivät lastensuojelutädit muistuttamassa
Nappulaa, - Tämä on peli ja sinä olet siinä Nappula.
Nappula oli hyvin onneton. Talon ilkeä ja pelottava täti toi
Nappulalle joka päivä ruokaa ja huusi aina jos Nappula ei
jaksanut syödä kaikkea. Ja joka kerta täti sanoi:
- Sinulla on huono äiti, siksi sinä et pääse enää koskaan kotiin.

- Ei minulla ole huono äiti, minulla on maailman paras äiti!
huusi Nappula joka kerta. Ja aina ilkeä täti vastasi:
- Kyllä sinulla on huono äiti, ja hymyili julmasti, meni pois ja
laittoi oven lukkoon.

Kului päiviä, viikkoja, kuukausia eikä Nappula enää tiennyt
kauanko oli odottanut kotiin pääsyä.
Nappula itki joka ilta itsensä uneen. Nappula alkoi jo toivoa
ettei heräisi aamulla ollenkaan.

Sitten tuli päivä jolloin äiti tuli käymään ja sanoi Nappulalle: -
Kulta mussukka, äidin rakas. Nyt pakataan kaikki sinun tavarasi ja
lähdetään kotiin eikä me tulla tänne enää koskaan. Nappula ei
ollut uskoa korviaan: voiko se olla totta?

- Kyllä se on, nyt mennään kotiin eikä sinua viedä sieltä enää
ikinä, sanoi äiti hymyillen.

- Mutta jos ne tädit tulee kuitenkin, sanoi Nappula
hätääntyneenä.

- Ei ne tule, ei ne enää ole töissä siellä virastossa, sanoi äiti.
- Mutta jos tulee uusia sellaisia hirviöitä, kysyi Nappula
kauhistuneena.

- Jos tulee uusia sellaisia hirviöitä, selviän niistä kyllä. Minä
tiedän heistä nyt kaiken, sanoi äiti.
Niin äiti ja Nappula lähtivät kotiin. Äidin tilaama taksi odotti
talon ulkopuolella ja he pakkasivat kaikki, ihan kaikki, Nappulan
tavarat siihen. Taksissa Nappula käpertyi äidin syliin ja päätti ettei
lähde äidin sylistä koskaan pois. Nappula itki äidin sylissä, mutta
nyt Nappula itki onnesta.

Nappula oli koko ajan äidin kanssa. Nappula ajatteli, että jos
hän ei näe äitiä eikä äiti ole vieressä, tapahtuu taas jotain
kauheaa.

Eräänä päivänä Nappula uskalsi mennä kouluun ja sai heti
kuulla että uskonnonopettaja oli vaihtunut. Aikaisempi pelottava
uskonnonopettaja oli muuttanut kauas pois. Ensin
uskonnonopettaja oli käsketty koulusta pois. Ja kun hän oli
lähtenyt koulun ovesta ulos, oli salama iskenyt häntä päähän.
Uskonnonopettajalta oli mennyt kokonaan puhekyky.
Uskonnonopettaja oli muuttanut hyvin kauas yksinäiselle saarelle.
Kerran kuussa pieni vene vei saarelle uskonnonopettajan ruuat.
Muun ajan uskonnonopettaja oli saarella yksin, sillä saarella ei

asunut yhtäkään muuta ihmistä.
Niinpä uskonnonopettaja ei pystyisi tekemään enää mitään
pahaa muille ihmisille. Nappula oli siitä hyvin iloinen ja
koulunkäynti tuntui taas oikein mukavalta.

Aika kului onnellisesti kotona, mutta siitä huolimatta Nappula
joka yö heräsi omaan huutoonsa,
- En minä kuulu mihinkään peliin! En minä ole mikään
pelinappula! Minä olen Nappula!

Eräänä kesäpäivänä, Nappula oli ollut kotona jo vuoden, olivat
äiti ja Nappula kioskilla ostamassa jäätelöä. Kioski oli tuttu ja
mukava paikka ja siellä oli aina mukava pullea setä myymässä
jäätelöä.

Nappula oli hyvin iloinen, setä hymyili aina Nappulalle ja
Nappula tiesi ettei kioskilta loppuisi jäätelö koskaan.
Mutta nyt oli tapahtunut jotain, sillä kioskissa oli kamala
löyhkä. Ja Nappulan edessä avautui hirveä näky, niin hirveä että
Nappula säikähti ja meinasi lähteä karkuun. Kioskilla oli toinen
lastensuojeluhirviöistä. Äiti otti Nappulaa kädestä kiinni ja
Nappulalle tuli heti turvallinen ja hyvä olo.

Nappula katsoi rohkeasti hirviötätiä. Tämä oli kutistunut ja
vapisi kauttaaltaan. Hirviötädin silmät pyörivät päässä ja sillä oli
resuiset ja haisevat vaatteet. Koko hirviötäti haisi kamalalta. Sitten
se avasi suunsa ja löyhkä kioskilla vain paheni. Suussa ei enää
ollut kuin muutama mustunut hammas. Rahisevalla äänellä
hirviötäti raakkui:

- Mä otan yhen keskarin. Täs pitäs olla tarpeeks rahaa,
enempää mul ei oo.
Sitten hirviötäti kääntyi ja katsoi verestävillä punaisilla
silmillään kohti Nappulaa.

- Ollaanko me tavattu joskus? raakkui hirviötäti.
Nappula ei sanonut mitään, puristi vain lujaa äidin kättä.

- Katokku tädillä menee nykyään sen verran lujaa, ettei täti
oikein muista mitään, jatkoi hirviötäti ja sai yskänkohtauksen.
Sitten hirviötäti kaatui selälleen ja kuoli. Kioskin setä soitti
ambulanssin. Ambulanssista tuli kaksi ambulanssimiestä. Miehet
katsoivat lattialla mätänevää hirviötätiä ja sanoivat:
- Mitään ei ole tehtävissä, sinne meni.

Ja ambulanssimiehet pakkasivat hirviötädin ruumiin
muovipussiin ja veivät sen pois.
Sen jälkeen Nappula tiesi ettei yksikään hirviö tule enää
hakemaan häntä pois.

Nappula ei enää koskaan nähnyt öisin pelottavia unia. Nappula
aloitti kasvamisen uudestaan. Kun Nappula oli kasvanut isoksi,
tapasi Nappula kuvankauniin, sydämellisen ja älykkään Saagan.
Nappula rakastui syvästi, kosi Saagaa ja he menivät naimisiin.
Äiti oli häissä hyvin hyvin onnellinen ja itki ilosta liikutuksen
kyyneleitä. Nappula ja Saaga saivat kaksi ihanaa lasta. Ja niin he
kaikki elivät elämänsä onnellisina, aina loppuun asti.

Sen pituinen se

Olipa kerran, kauan kauan sitten, pieni kylä, jossa eli onnellisia ihmisiä. 

Pientä kylää ympäröivät kauniit vuoret. Vuorilta laskeutui puroja järveen, joka loisti kirkkaan sinisenä. Luonto oli kaunis ja puhdas. 

Eläimet liikkuivat onnellisina ja vapaina. Pienessä kylässä ei ollut mitään sen ihmeempää tai kummallisempaa, kuin se, että ihmiset olivat hyvin onnellisia. 

Pieni kylä toimi täysin omavaraisesti, aikuiset tekivät töitä, lapset kävivät koulua, vanhukset viettivät aikaa, ja kaikki oli hyvin hoidettua. Toki kaikki viettivät myös vapaa-aikaa kuunnellen musiikkia, tanssien, laulaen, piirtäen, rakentaen, pelaten pelejä. Kuka mitenkin halusi. 

Oli pieniä ja isoja perheitä, eronneita, niitä, jotka halusivat elää yksin; ihan kaikenlaisia ihmisiä. Oli arkea ja juhlaa, suruja ja iloja, nauruja ja itkuja; ihan kaikkea, mutta asiat pysyivät tasapainossa.

Kunnes eräänä keväisenä päivänä pilvet tummenivat taivaalla, ja kaikki oli toisin. Suuri musta pilvi tuli ja pimensi kaiken. Ja kun pilvi oli poissa, huomasivat pienen kylän asukkaat, että vähän matkan päähän oli rakennettu toinen kylä.

Uteliaana kyläläiset menivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. Kyläläisten ollessa perillä, uuden kylän suurimman talon suurin ovi avautui.

Ulos astui kookas Harmaatukkainen nainen, joka hymyili äärimmäisen ystävällisesti ja sanoi: "Me olemme Asiantuntijoita, kierrämme ympäri maailmaa ja tehtävämme on pitää huolta. Kaikista ihmisistä, erityisesti lapsista."

Kyläläiset sanoivat, etteivät tarvitse apua, koska heillä ei ole huolen häivää, ei pienintäkään huolta. Johon Harmaatukkainen nainen vastasi edelleen leveästi hymyillen: "Sittenhän kaikki on hyvin, oikeinkin hyvin. Toki meidän täytyy varmistua, että puhutte totta, ja siitä syystä jäämme vielä joksikin ajaksi." 

Kyläläiset olivat hieman ihmeissään kuultuaan tämän, mutta kohauttivat olkapäitään, toivottivat uudet naapurinsa tervetulleiksi, ja palasivat omaan kyläänsä. Sen jälkeen kyläläiset eivät enää koskaan nähneet Harmaatukkaista naista.

Sen sijaan he tulivat tapaamaan suunnattoman määrän Asiantuntijoita.

Kului päiviä, kului viikkoja, ja kyläläiset alkoivat tottua uusiin naapureihinsa. Ikään kuin he olisivat olleet aina olemassa. 

Mitään haittaa Asiantuntijoista ei ollut. Heitä tapasi hyvin harvoin, ja aina tavatessa nämä olivat hyvin ystävällisiä. Erittäin ystävällisiä.

Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi tapahtua.

Ensin Asiantuntijat alkoivat kutsua itse itseään kyläläisten luokse. Se tapahtui ohimennen, vaivihkaa tilanteissa, joissa esimerkiksi joku kyläläisistä oli poimimassa kukkasia laaksossa, uimassa puhtaassa järvessä, kävelyllä katselemassa peurojen elämää, tai missä tahansa kylää ympäröivässä luonnossa.

Asiantuntijat tervehtivät jokaista kyläläistä kohteliaasti, ja jotenkin hullunkurisella tavalla tapaaminen päätyi aina siihen, että Asiantuntija tuli kyläläisen luokse kahville.

Kylässä ollessaan Asiantuntijat olivat kovin kiinnostuneita perheiden tilanteista, ehkä jopa hieman tungettelevalla tavalla. Mutta hyväuskoiset kyläläiset eivät olleet moksiskaan, vaan iloisesti kertoilivat perheestään.

Saattoivatpa jotkut ottaa moisen kiinnostuksen jopa kohteliaisuutena ja suurena välittämisenä perheestään.

Jutellessaan keskenään kyläläiset huomasivat, että kaikilla Asiantuntijoilla oli yksi yhteinen piirre: Asiantuntijat halusivat kovasti tietää kunkin asunnon pohjapiirustuksen.

Kevät muuttui kesäksi, kesä syksyksi, ja tuli talvi.

Hyvin musta talvi.

Kyläläiset muuttuivat poikkeuksellisen uneliaiksi. Kukaan ei jaksanut olla erityisen puuhakas, vaan kaikki tunsivat suunnatonta halua käpertyä karhunomaisesti talviunille.

Kylän vanhin huolestui tilanteesta, ja kutsui kylän asukkaat koolle. "En tiedä mitä on tapahtunut. En tiedä missä on musiikki, minne on kadonnut ilomme, miksi emme vieraile toistemme luona? Mitä ihmettä on tapahtumassa?", kysyi Kylän vanhin huolissaan. Eikä kukaan osannut vastata.

Ainoa, minkä he totesivat tapahtuneen, oli, että jokaisen kyläläisen luona oli käynyt joku Asiantuntijoista tuoden mukanaan yrttijuomaa.

Seuraavana aamuna eräs kylän äideistä heräsi, ja meni herättämään pientä tyttöään. Ensimmäistä kertaa tyttönen ei kuitenkaan ollut sängyssään, ja äiti lähti kysymään lastaan naapurista. Ja toisesta naapurista. Jokaiselta. Eikä kukaan ollut nähnyt pientä tyttöstä. Aivan suunniltaan huolesta juoksi äiti kylän vanhimman luokse kertomaan tilanteesta, jollaista koko kylässä ei ikinä aikaisemmin ollut ollut.

Kylän vanhimman luokse riensi myös toinen pelästynyt äiti. Ja kolmas. Ja neljäskin. Heiltä kaikilta oli yön aikana kadonnut lapsi, kuin tuhka tuuleen.

Kylän vanhin tyynnytteli naisia, ja kysyi mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Kaikki oli ollut normaalia, ihan tavallista, ja juotuaan Asiantuntijoilta saamaansa yrttijuomaa kaikki olivat menneet nukkumaan. Ja nukkuneet hyvin hyvin syvää unta.

"Siinä sen täytyy olla", sanoi kylän vanhin, "sen täytyy olla siinä juomassa!". Kylän vanhin kokosi nopeasti kaikki kyläläiset paikalle. "Kiellän ehdottomasti ketään enää juomasta Asiantuntijoilta saamaansa yrttijuomaa," sanoi Kylän vanhin jyrkästi, ja jatkoi: "Kukaan meistä ei tiedä mitä se pitää sisällään, kukaan meistä ei tiedä keitä Asiantuntijat oikeasti ovat, eikä mitään tällaista voi tapahtua vahingossa. Eikä tällaista saa tapahtua, vaan lapset on saatava takaisin."

Niinpä kyläläiset päättivät, että kaikki lapset vietäisiin turvaan vuorilla sijaitsevaan luolaan, jota eläimet vartioivat. Ja ettei kukaan koske tulevana iltana yrttijuomaan. 

He sopivat vahtivuoroista seuraavaa yötä varten. Sovittiin myös, että kukin varustautuisi mahdollisen väkivaltaisen hyökkäyksen varalle kotoaan löytyvillä puolustusaseilla. Esimerkiksi paistinpannulla, lamppuöljyllä, veitsillä taikka luudalla. Tuskin kukaan pystyisi nukkumaan.

Ja he vahtivat, valvoivat ja vahtivat. Kello tuli kaksitoista, yks, kaksi... Eikä mitään tapahtunut. Kaikki oli hiljaista, yö pikimusta. Vain tähdet ja kuu loistivat taivaalla. 

Kello kolme yöllä se tapahtui. Ensin kuului hiljaista ja yksitoikkoista, muminan sekaista, matalaa, ilkeää laulua. Sitten kuului laahaavaa raskasta ääntä. Joka puolelta alkoi ilmestyä kylän ympärille tummia hahmoja.

Kyläläiset tuijottivat tulijoita kotiensa ikkunoista.

Tummat hahmot lähestyivät lähestymistään, piirittivät kylän. Ja matala, ilkeän yksitoikkoinen mumina voimistui. Tummat hahmot sytyttivät lyhtyjä, ja lähenivät lähestymistään. Lyhtyjen valoissa hahmojen kasvot tulivat näkyviin. He olivat Asiantuntijoita.

Mutta tällä kertaa heissä ei ollut mitään ystävällistä.

Asiantuntijoiden silmät olivat painuneet syvälle päähän, ne kiilsivät, olivat vetisiä, ja niissä oli nälkäinen katse. Heidän kasvonsa olivat vääristyneet ilkeämieliseen irveeseen. Joidenkin suusta valui kuolaa. Pahuus oli käsin kosketeltavaa.

Ja he saavuttivat ihmisten koteja. Heidän luiseksi muuttuneet kätensä availivat ihmisten ovia. Ja joka kotiin, mihin he astuivat, lehahti pilaantuneen kalan haju. He etsivät lapsia.

Nälkäiset Asiantuntijat suuntasivat kussakin asunnossa suoraan lastenhuoneeseen, avasivat ovia, ja kiiluvat silmät etsivät lapsia jokaisesta nurkasta. Turhaan, lapset olivat turvassa.

Sen jälkeen alkoi Asiantuntijoiden nenä toimia kuin koiralla, he nuuhkivat vimmatusti etsien ihmisen hajua.

Kyläläiset olivat kuitenkin onneksi ennakoineet tämänkin tilanteen mahdollisuuden: Oli sovittu, että jos vaara olisi suuri, kaikki kerääntyisivät hiljalleen kylän torille varustautuneina sillä, mitä olisi kodista aseeksi löytynyt.

Kaikissa kodeissa alkoi liikehdintä kohti toria.

Asiantuntijat jäivät penkomaan asuntoja, nyt jo epätoivoisina. He eivät löytäneet ketään. Asunnoissa vallitsi täydellinen sekasorto Asiantuntijoiden hysteerisinä etsiessä ihmisen lihaa, lapsia.

Kun kaikki kylän asukkaat olivat saapuneet torille, odottivat he siellä hiiskumatta, ja kuin yhteisestä sopimuksesta avautuivat kotien ovet.

Asiantuntijat astuivat taloista ulos, nälkäisinä kuin pedot. Kamalan hajun ympäröiminä, silmät kiiluen ja pälyillen, haistellen ja kuolaten tulivat kohti toria. Asiantuntijoiden ollessa aivan torin laidalla, syttyivät torin kirkastakin kirkkaammat valot, ja kaikki pysähtyivät.

Torilla, asukkaiden keskellä, seisoi korokkeella Kylän vanhin. Hänen silmänsä loistivat kuin kekäleet, ja hän jyrisi: "Mitä te teette? Mitä te "Asiantuntijat" luulette tekevänne?".

Asiantuntijat olivat ihan hiljaa, ja näytti siltä, että he kutistuisivat. Syvä hiljaisuus vallitsi koko torilla.

Kylän vanhin jylisi: "Millä oikeudella te tunkeudutte ihmisten koteihin? Minä haluan tietää, mikä on tarkoituksenne ja päämääränne, ja aion saada sen selville tavalla tai toisella. Nyt heti!" 

Asiantuntijat jatkoivat kutistumistaan, ja alkoivat yhteen ääneen, korkealla ja ohuella äänellä piipittämään: "Me olemme Asiantuntijoita!", "Meillä on huoli!", "Me ajattelemme lasten parasta!", "Saamme asianne järjestykseen!", "Teidän pitää olla yhteistyössä kanssamme!", "Me tiedämme kaiken paremmin!", "Me olemme tukena!", "Me toimimme vain sääntöjen mukaan!", "Harmaatukkaisen naisen sääntöjen mukaan!", ja niin edelleen.

Aikansa kuunneltuaan Kylän vanhin avasi suunsa, ja kaikki Asiantuntijat hiljenivät. "Te ette tiedä mitään. Te, kuolaava hyeenalauma, ette ymmärrä mitään. Teidän ymmärrys ei riitä. Te olette vastenmielistä ja kieroutunutta porukkaa, joille ihmiset ovat vain mässäilyn kohde. Ja mikä tai kuka Harmaatukkainen nainen onkaan, ei hänellä ole oikeuksia luoda minkäänlaisia sääntöjä täällä, hänen taakseen teidän on turha verhoutua."

Asiantuntijat kutistuivat edelleen ja olivat nyt polven korkuisia. Pientä vikinää kuului heidän joukostaan.

Hitaasti ja rauhallisesti Kylän vanhin sanoi: "Ensimmäiseksi te kerrotte, minne olette vieneet lapsemme. Sen jälkeen viemme teidät vuorten korkeuksiin, josta menette minne nyt sitten menettekin. Mutta takaisin ette tule ikinä! Nimittäin jos yksikään teistä tulee lähellekään kyläämme, etsin teidät kaikki. Sen jälkeen haemme kylän suurimman paistinpannun, teemme nuotion keskelle toria, ja paistamme teidät hitaasti yksitellen voisulassa. Elävältä." 

Polven korkuisilta Asiantuntijoilta ei kuulunut enää pihahdustakaan.

"Ja nyt, missä ovat kadonneet lapset?", kysyi Kylän vanhin jo hieman pirullinen hymy huulillaan.

Asiantuntijat sanoivat vapisevin äänin, "Meidän mustassa talossa, kun me olimme sijoittamassa heitä muualle." 

Kylän vanhin räjähti: "Te ette sijoita ketään muuta kuin itsenne muualle! Te tulitte tänne, ja teitte kaikkenne pilataksenne meidän onnemme! Lapset on haettava heti tänne. Ja oman itsenne takia todellakin toivon, että he ovat hyvässä kunnossa. Muussa tapauksessa laitamme paistinpannun kuumenemaan nyt heti."

Niinpä osa kyläläisistä lähti hakemaan lapsia, ja ihan Asiantuntijoiden onneksi kaikki olivat hyvässä kunnossa. 

Nimittäin lapset olivat juoneet nukuttavaa yrttijuomaa ja nukkuneet koko tämän kylää järkyttäneen episodin ajan.

Asiantuntijat, pienet vikisevät Asiantuntijat, vietiin vuoren huipulle, ja kyläläiset katsoivat heidän kompuroivaa poistumistaan.

Sen jälkeen Asiantuntijoista ei enää koskaan kuulunut mitään, ja kylään palasi kylän oma onnellinen rauha.

Se, mitä kyläläiset eivät tienneet, oli, että Asiantuntijat palasivat Harmaatukkaisen naisen luokse, voimistuivat ja valmistautuivat tekemään uutta iskua kokonaan toiseen kylään. Kylään, jossa myös oli paljon lapsia.

Sen pituinen se.