Sijoitetun nuoren äiti kertoo avoimessa päiväkirjassaan yhteistyöneuvottelusta, jossa hän oli sosiaalityöntekijän, johtavan sosiaalityöntekijän, sijaishuoltoyksikön edustajan, sijaisäidin, oman tukihenkilönsä ja kahden THL:n verkostokonsultin kanssa.
"Ensin esittelimme itsemme, koska suurin osa ei ollut toisaan tavannut. Itse olin tavannut sijaisäidin, mutta tukihenkilöäni lukuunottamatta kaikki muut ihmiset olivat taas uusia. Sijaisäidillä oli kyllä luja yhteys kaikkiin paikalla oleviin, tietysti verkostokonsultteja ja minun tukihenkilöäni lukuunottamatta.
Istuimme kaikki ympyrässä sohvilla. Mikä pisti silmääni oli sijaisäidin kehonkieli alusta asti. Hän jätti minut kokonaan tervehtimättä ja istui sohvalla kädet puuskassa rintojensa alla ja tuijotti murjottaen seinään. Jäi semmoinen mielikuva, että hänet oli pakotettu neuvotteluun, johon hän ei missään tapaukssa halunnut tulla. Hämmentävää, koska mielestäni on lapsen edun mukaista, että kaikki häntä koskevat aikuiset tekevät yhteistyötä, joka oli tämän neuvottelun tarkoitus. Itse olin joutunut tekemään suuren työn saadakseni itseni edes jollain tavoin motivoitua tähän erittäin paljon tunteita tuovaan palaveriin.
Ensin teimme verkostokartoituksen, jossa käytiin lävitse kaikkien yhteydet lapseen ja toisiinsa. Se oli minun kannaltani karua katsottavaa, koska yhteyttä minuun, biologiseen äitiin, ei oikeastaan ollut kenelläkään. Totta puhuen tässä vaiheessa nousi kyynel jo silmään ja sisällä velloi halu lähteä koko neuvottelusta ulos. Muut osanottajat kertoivat iloisina, kuinka tekevät toistensa kanssa yhteistyötä, eikä ketään näyttänyt häiritsevän, että lapsen äiti jäi kuviosta ulos. Verkostokonsultti kaivoikin nenäliinan minua varten.
Kun yhteistyö on mahdottomuus
Sen jälkeen kävimme yksi kerrallaan lävitse sitä, että mitä kukakin on valmis tekemään yhteistyön eteen. Itse omalta kohdaltani olin asioita kovastikin miettinyt, mutta en keksinyt yhtään keinoa aloittaa yhteistyötä.
Sosiaalityössä on kirjauskulttuuri sellainen, että puhelimessa puhuminen on täysin mahdotonta, paitsi jos hyväksyy sen, että sinusta kirjataan pelkkiä negatiivisia asioita, lauseet käännetään eri muotoon kuin ne sanoit ja lopultkin sosiaalityöntekijä ei yleensä edes vastaa kysymyksiin. Tämä viimeksi mainittu kuitenkin johtuu yleensä siitä, että sosiaalityöntekijä ei tiedä vastauksia.
Kysymykseni ovat olleet lapsen arkeen liittyviä. Olen päätynyt kirjallisiin kysymyksiin ja pyytämään kirjallisen vastauksen. Vastauksien tuloon menee kuukaudesta puoleen vuoteen ja ovat yleensä ympäripyöreitä ja edelleen vailla tietoa lapsen arjesta. Neuvottelussa sain kuulla tekeväni liian yksityiskohtaisia kysymyksiä. En keksinyt, millä tavalla olisin löytänyt uutta tapaa tehdä yhteistyötä.
Sijoitusyksikön edustajan sivuutan kokonaan, koska hän on sijaisäitiä ja sosiaalitoimea varten, eikä tee kanssani yhteistyötä.
Sitten sijaisäiti. Olen viimeisen kahden vuoden aikana soittanut hänelle yhden ainoan kerran. Koko puhelu oli tunnepitoinen, koska halusin vastauksia asioihin, joihin hän ei halunnut vastata. Toisaalta uskaltauduin ensimmäisen kerran soittamaan ja se oli minulle pelottava tilanne, joten olin puhelussani hyökkäävä.
Loukkaavaa puhelussa oli, että sijaisäiti ilmaisi kovaäänisen mielipiteensä, että olen huono äiti, jolta lapset on huostattu. Mielestäni tämä asetelma on erittäin huono lähteä ainakaan puhelimessa käytävää yhteistyötä kehittämään. En oikein keksinyt, että millä yhteistyön saisi käyntiin.
Sijoitusyksikön edustajalta kysyttäessä, ei mitään kommentoitavaa, koska hänen mielestään yhteistyö sosiaalitoimen ja sijäisäidin kanssa sujuu hyvin.
Sijaisäidiltä kysyttäessä, sijaisäiti tuijotti pitkään seinään kuin transsissa ja alkoi sitten kertoa monotonisella äänellä, että hänellä ei ole minun puhelinnumeroani eikä osoitetta, joten hän ei voi tehdä yhteistyötä ja hän olisi kuitenkin siihen valmis noin niinkuin työn puolesta. Tosin hän myös kertoi, että yhteistyötä ei voi tehdä, koska lapsi on häneltä sen kieltänyt. Lisäksi hän ilmoitti, että voisi ehkä tehdä yhteistyötä, jos äiti lopettaa hänen haukkumisensa netissä, eikä äiti saisi olla yhteydessä toisten hänelle sijoitettujen lasten vanhempien kanssa. Konkreettisia ehdotuksia näiden reunaehtojen valossa ei sijaisiäiti tuonut esiin. Sosiaalityön ja sijoittajayksikön kanssa hän totesi yhteistyön jo sujuvan hyvin.
Sosiaalityöntekijältä kysyttäessä tämä tuijotti aikaisempia verkostokuvioita seinällä ja pyysi toistamaan kysymyksen. Itselleni jäi sellainen mielikuva, että hän hämmästyi kysymystä. Ennen neuvottelua hän oli laittanut meille asianosaisille kirjeen, jossa hän oli pyytänyt meitä miettimään, mitä meillä on annettavaa yhteistyölle. Ilmeisesti hän ei ollut mieltänyt itseään yhteistyötahoksi, koska kysymys tuli hänelle yllätyksenä. Omaan tuttuun tapaansa hän jätti vastaamatta kysymyksiin. Tässä yhteydessä hän toi julki kyllä, että hänestä on vaikeata käydä kanssani keskusteluja pelkästään kirjeitse. Lisäksi hän toi julki vaikeuden tehdä yhteistyötä, koska lapsi on sen kieltänyt.
Tukihenkilöni toi esiin tyttäreni ja hänen veljiensä tapaamiset, joita ei ole ollut yli kahteen vuoteen. Lisäksi hän valotti meidän tilannettamme kotona ja myös minun tunteitani tässä prosessissa. Itselleni tämä toi kahtalaiset tunnetilat. Toisaalta olin taistellut jo kaksi vuotta lasten tapaamisten vuoksi törmäten aina seinään, ja toisaalta mietin, olisiko tapaaminen näin pitkän ajan päästä jopa vahingoittavaa, varsinkin veljien näkökulmasta. Mietin myös, johtuvatko nämä tuntemukseni vain siinä seinästä, johon olin päätäni hakannut kuluneet kaksi vuotta. Ja sitten mietin, että onhan lapsilla oikeus tavata toisiansa, vaikka se minussa itsessäni nostaa pelon ja skenaariot pintaan. Samoja asioita lienee miettinyt sijaisäiti tuhahduksistaan päätellen.
Tässä vaiheessa pidimme tauon. Itse käytin tauon ja menin ulos tupakalle ja soitin ystävälleni hakien tukea omiin tunnetiloihini.
"Minun luotani sijoitukseen lähti luottavainen tyttö, nyt hän ei luota kehenkään"
Jatkoimme neuvotteluamme tauon jälkeen. (Tässä on syytä kertoa, että sosiaalitoimi tarjosi teetä, kahvia, mehua ja keksejä, mikä oli ensimmäinen kerta kahden vuoden aikana, jolloin olen talossa joutunut asioimaan. Positiivinen asia, kun neuvotteluun tuli varata kolme tuntia aikaa.)
Nyt muutti neuvottelu kulkuansa, koska sijaisäiti oli tauolla lähtenyt pois. Se hämmensi suurinta osaa neuvottelun osallistujia. Sijaisäiti oli kyllä ilmoittanut lähtevänsä aikaisemmin, mutta nyt hän lähti tuntia ennen sovittua aikaa. Ja jokaisen meistä tuli varata neuvottelulle kolme tuntia aikaa. Sijaisäiti oli paikalla vain yhden tunnin. Sosiaalityöntekijä kertoi hänen lähteneen ja hän oli kysynyt sijaisäidiltä, että onko hän varma ja tämä oli ilmoittanut olevansa.
Omat tunteeni tässä olivat hyvin hämmentyneet. Sosiaalitoimi oli kutsunut neuvottelun yhteistyön aloittamiseksi paikalle ja yksi erittäin tärkeä taho oli päättänyt jättää neuvottelun kesken. Miten tässä pystyy mitään sopimaan, kun kaikki eivät ole paikalla.
Verkostoneuvottelijat kuitenkin jatkoivat neuvottelua ja seuraavaksi lähdettiin miettimään konkreettisia asioita, että miten yhteistyötä voisi saada käyntiin. Minulta kysyttiin, että mihin olisin valmis ja millä tavoin menetettyä luottamusta voisi saada takaisin. Tähän vastasin, että tarvitsen konkreettisia asioita sosiaalitoimen taholta. Pettymyksekseni sosiaalitoimella ei ollut minkäänlaisia ehdotuksia konkreettisista asioista.
Sosiaalityöntekijällä on visiona, että hän saisi meidät kaikki eli tyttäreni, minut ja sijaisäidin samaan asiakassuunnitelmaneuvotteluun. Lapsihan ei näihin suostu. Itsekään en enää näin pitkän ajan päästä tiedä, olenko valmis myöskään istumaan asiakassuunnitelmaneuvottelupöytään tyttäreni kanssa. Me emme ole tavanneet yli kahteen vuoteen ja emme kumpikaan tiedä, mitä toisillemme on tapahtunut näiden vuosien aikana. Se on pelottava tilanne. En ollut asiaa miettinyt tätä ennen. Mielestäni se vaatisi ensin meidän suhteemme eheyttämistä, minkä hallinto-oikeuskin on todennut reilu vuosi sitten tehdyssä huostaanottopäätöksessä. Valitettavasti sosiaalitoimi ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteitä tämän asian suhteen.
Itse olen ehdottanut mm. perheterapiaa, jossa käydään ensin erikseen ja pyritään siihen, että käydään yhdessä. Tämä ei kuulemma ole mahdollista. Olen yrittänyt lähetellä tyttärelleni kortteja, jotka sijaisäiti on ilmoittanut häirinnäksi. Yritin ehdottaa, että sosiaalityö vie tyttärelleni kirjeen, mutta he eivät kuulemma ole postitoimisto. Pelottava asia, mikä tuli ilmi keskusteluja käydessä oli se, että tyttäreni ei tapaa ketään aikuisia ilman, että sijaisäiti on läsnä. Hän kuulemma ei luota keneenkään aikuiseen. Kuitenkin minulta luotani sijoitukseen lähti avoin ja ihmisiin luottava tyttö.
Sosiaaliportissa lukee, että jos sijaisperheen ja biologisen perheen yhteistyö ei toimi, on sosiaalitoimen hankittava siihen välittäjä. Johtava sosiaalityötekijä kysyi, että mikä tämä välittäjä on tai voisi olla, mutta en minä osannut vastata tuohon kysymykseen, koska minä en tiedä. Kun sosiaaliportissa on tämmöinen asia, mielestäni sosiaalitoimen tulee olla asiasta tietoinen ja kyettävä vastamaan tähän tarpeeseen. Välittäjää itseni ja sijaisäidin välille olen pyytänyt jo kaksi vuotta.
Ainoat konkreettiset toimenpiteet mihin neuvottelussa päädyttiin olivat, että sisarusten tapaamisia pyritään aloittamaan. Asia jäi sosiaalityöntekijän harteille.
Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena
Sijaisäidin käytös oli vihamielistä ja ahdistavaa. Aikuisten ihmisten ollessa neuvottelussa teinityttömäinen murjotus ei mielestäni kuulu asiaan. Perhehoitolakikin velvoittaa sijaisvanhempaa yhteistyöhön biologisen perheen kanssa. Myös sijaisäidin pukeutuminen oli teinityttömäistä. Hänellä oli jalassa legginssin ja jonkunmoinen nahkatakki. Kilpaileekohan hän pukeutumisessa minun 13-vuotiaan tyttäreni kanssa?
Sosiaalitoimi ei ollut millään tavalla perehtynyt aiheeseen, jonka johdosta oli neuvottelun kutsunut koolle. Mielestäni sosiaalitoimen olisi kuulunut miettiä ja ehdottaa konkreettisia keinoja yhteistyön aloittamiseksi. Mielestäni tämä asia kuuluu sosiaalitoimen vastuulle ja olisi osoittanut ammattitaitoa sosiaalitoimen taholta. Ainoan konkreettisen ehdotuksen teki minun tukihenkilöni. Sosiaalityöntekijä toi esiin visionsa, mutta ei miettinyt ollenkaan polkua, millä sinne päästään. Sosiaalityöntekijöillä on kuitenkin erityinen velvollisuus yhteistyöhön.
Verkostokonsultit olivat ammattitaitoisia ja kykenivät tuoman keskusteluun niin minun näkökulmani kuin muidenkin. Verkostokonsulttien toiminnasta minulle jäi hyvä vaikutelma, vaikka neuvottelun tulos olikin laiha, mutta se ei johtunut siitä, että yritystä ei olisi ollut. Ehdottoman hyvä asia.
Sijoittajayksikön edustajasta ei minulla ole paljoa sanottavaa. Olisin toivonut hänen ottavan vahvemman roolin sijaisäidin tukemisessa ja ohjeistamisessa lainmukaiseen toimintaan. Kuitenkin yhteistyö biologisen perheen kanssa on lapsen etu.
Suureksi kysymysmerkiksi jäi se, että lapsi ei tapaa kahdenkesken sosiaalityöntekijäänsä. Ja ilmeisesti ei tapaa myöskään edunvalvojaansa kahdenkesken. Hänellä on kuulemma todella vahva epäluottamus aikuisiin. Mistä tämä on tullut? Mitä sijoituksen aikana on tapahtunut, jotta luottamus on mennyt?
Luulen sijaisäidin kertovan tämän johtuvan kotona tapahtuneista traumaattisista tapahtumista, joita minun käsitykseni mukaan ei ole. Meidän elämämme oli sijoituksen alkaessa kriisissä ja toivoimme apua lastensuojelulta, että saisimme tilanteen normalisoitumaan. Veikö avun saamattomuus luottamuksen? Käykö lapsi terapiassakin sijaisäidin kanssa? Entä lääkärissä? Sanoittaako sijaisäiti kaikki lapsen tunnetilat? Miksi sijaisäiti pelkää sosiaalityöntekijöitä niin paljon, että estää lapsen kahdenkeskisen kanssakäymisen sosiaalityöntekijöiden kanssa? Missä on sosiaalityöntekijöisen ammattitaito ja kyky luoda lapseen luottamuksellinen suhde? Mitä siellä sijaisperheessä tapahtuu suljettujen ovien takana?
Sosiaalitoimi kuuntelee ainoastaan sijaisäidin selitykset asioille. Sijaisäiti kertoo tekevänsä työtä. Sosiaalityöntekijä ei tunne lasta eikä halua biologisen vanhemman apua hänen tuntemisessaan, vaikka kuitenkin biologinen vanhempi on ollut lapsen elämässä 11 ensimmäistä vuotta ja tietää tämän aikaiset tapahtumat.
Sijoituksen aikaisista asioista ei voi mitään tietää, koska vanhempi on kokonaan suljettu asioista ulos. Ei muita kuin hajanaisia silloin-tällöin-tietoja, kuinka hyvin lapsella menee. Ja tämäkin on sijaisäidin tuottamaa, ei lapsen, koska lapsen kanssa ei kukaan keskustele. Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena.
Sijaisäiti lähti vihaisen neuvottelusta. Millä tavoin ja kehen hän purkaa mielipahansa?
Ja tämä tarina ei ole ainutlaatuinen kyseisessä sijaisperheessä. Nämä asiat ovat toistoa muilta lapsilta, jotka on sijoitettu samaan sijaisperheeseen.
Miksi sosiaalityöllä ei hälytyskellot soi, että asiat eivät ehkä olekaan niinkuin ne päällepäin näyttävät?
Miksi äidin huoleen ei reagoida?
Ei Eerikankaan äidin huoleen reagoitu...
Äiti
Sosiaalitoimi ilmoitti jälkikäteen, että sisarusten välinen tapaaminen ei onnistu. Ainoa asia mistä neuvottelussa päätettiin, vesitettiin. Case close.
Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":
Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
"Ensin esittelimme itsemme, koska suurin osa ei ollut toisaan tavannut. Itse olin tavannut sijaisäidin, mutta tukihenkilöäni lukuunottamatta kaikki muut ihmiset olivat taas uusia. Sijaisäidillä oli kyllä luja yhteys kaikkiin paikalla oleviin, tietysti verkostokonsultteja ja minun tukihenkilöäni lukuunottamatta.
Istuimme kaikki ympyrässä sohvilla. Mikä pisti silmääni oli sijaisäidin kehonkieli alusta asti. Hän jätti minut kokonaan tervehtimättä ja istui sohvalla kädet puuskassa rintojensa alla ja tuijotti murjottaen seinään. Jäi semmoinen mielikuva, että hänet oli pakotettu neuvotteluun, johon hän ei missään tapaukssa halunnut tulla. Hämmentävää, koska mielestäni on lapsen edun mukaista, että kaikki häntä koskevat aikuiset tekevät yhteistyötä, joka oli tämän neuvottelun tarkoitus. Itse olin joutunut tekemään suuren työn saadakseni itseni edes jollain tavoin motivoitua tähän erittäin paljon tunteita tuovaan palaveriin.
Ensin teimme verkostokartoituksen, jossa käytiin lävitse kaikkien yhteydet lapseen ja toisiinsa. Se oli minun kannaltani karua katsottavaa, koska yhteyttä minuun, biologiseen äitiin, ei oikeastaan ollut kenelläkään. Totta puhuen tässä vaiheessa nousi kyynel jo silmään ja sisällä velloi halu lähteä koko neuvottelusta ulos. Muut osanottajat kertoivat iloisina, kuinka tekevät toistensa kanssa yhteistyötä, eikä ketään näyttänyt häiritsevän, että lapsen äiti jäi kuviosta ulos. Verkostokonsultti kaivoikin nenäliinan minua varten.
Kun yhteistyö on mahdottomuus
Sen jälkeen kävimme yksi kerrallaan lävitse sitä, että mitä kukakin on valmis tekemään yhteistyön eteen. Itse omalta kohdaltani olin asioita kovastikin miettinyt, mutta en keksinyt yhtään keinoa aloittaa yhteistyötä.
Sosiaalityössä on kirjauskulttuuri sellainen, että puhelimessa puhuminen on täysin mahdotonta, paitsi jos hyväksyy sen, että sinusta kirjataan pelkkiä negatiivisia asioita, lauseet käännetään eri muotoon kuin ne sanoit ja lopultkin sosiaalityöntekijä ei yleensä edes vastaa kysymyksiin. Tämä viimeksi mainittu kuitenkin johtuu yleensä siitä, että sosiaalityöntekijä ei tiedä vastauksia.
Kysymykseni ovat olleet lapsen arkeen liittyviä. Olen päätynyt kirjallisiin kysymyksiin ja pyytämään kirjallisen vastauksen. Vastauksien tuloon menee kuukaudesta puoleen vuoteen ja ovat yleensä ympäripyöreitä ja edelleen vailla tietoa lapsen arjesta. Neuvottelussa sain kuulla tekeväni liian yksityiskohtaisia kysymyksiä. En keksinyt, millä tavalla olisin löytänyt uutta tapaa tehdä yhteistyötä.
Sijoitusyksikön edustajan sivuutan kokonaan, koska hän on sijaisäitiä ja sosiaalitoimea varten, eikä tee kanssani yhteistyötä.
Sitten sijaisäiti. Olen viimeisen kahden vuoden aikana soittanut hänelle yhden ainoan kerran. Koko puhelu oli tunnepitoinen, koska halusin vastauksia asioihin, joihin hän ei halunnut vastata. Toisaalta uskaltauduin ensimmäisen kerran soittamaan ja se oli minulle pelottava tilanne, joten olin puhelussani hyökkäävä.
Loukkaavaa puhelussa oli, että sijaisäiti ilmaisi kovaäänisen mielipiteensä, että olen huono äiti, jolta lapset on huostattu. Mielestäni tämä asetelma on erittäin huono lähteä ainakaan puhelimessa käytävää yhteistyötä kehittämään. En oikein keksinyt, että millä yhteistyön saisi käyntiin.
Sijoitusyksikön edustajalta kysyttäessä, ei mitään kommentoitavaa, koska hänen mielestään yhteistyö sosiaalitoimen ja sijäisäidin kanssa sujuu hyvin.
Sijaisäidiltä kysyttäessä, sijaisäiti tuijotti pitkään seinään kuin transsissa ja alkoi sitten kertoa monotonisella äänellä, että hänellä ei ole minun puhelinnumeroani eikä osoitetta, joten hän ei voi tehdä yhteistyötä ja hän olisi kuitenkin siihen valmis noin niinkuin työn puolesta. Tosin hän myös kertoi, että yhteistyötä ei voi tehdä, koska lapsi on häneltä sen kieltänyt. Lisäksi hän ilmoitti, että voisi ehkä tehdä yhteistyötä, jos äiti lopettaa hänen haukkumisensa netissä, eikä äiti saisi olla yhteydessä toisten hänelle sijoitettujen lasten vanhempien kanssa. Konkreettisia ehdotuksia näiden reunaehtojen valossa ei sijaisiäiti tuonut esiin. Sosiaalityön ja sijoittajayksikön kanssa hän totesi yhteistyön jo sujuvan hyvin.
Sosiaalityöntekijältä kysyttäessä tämä tuijotti aikaisempia verkostokuvioita seinällä ja pyysi toistamaan kysymyksen. Itselleni jäi sellainen mielikuva, että hän hämmästyi kysymystä. Ennen neuvottelua hän oli laittanut meille asianosaisille kirjeen, jossa hän oli pyytänyt meitä miettimään, mitä meillä on annettavaa yhteistyölle. Ilmeisesti hän ei ollut mieltänyt itseään yhteistyötahoksi, koska kysymys tuli hänelle yllätyksenä. Omaan tuttuun tapaansa hän jätti vastaamatta kysymyksiin. Tässä yhteydessä hän toi julki kyllä, että hänestä on vaikeata käydä kanssani keskusteluja pelkästään kirjeitse. Lisäksi hän toi julki vaikeuden tehdä yhteistyötä, koska lapsi on sen kieltänyt.
Tukihenkilöni toi esiin tyttäreni ja hänen veljiensä tapaamiset, joita ei ole ollut yli kahteen vuoteen. Lisäksi hän valotti meidän tilannettamme kotona ja myös minun tunteitani tässä prosessissa. Itselleni tämä toi kahtalaiset tunnetilat. Toisaalta olin taistellut jo kaksi vuotta lasten tapaamisten vuoksi törmäten aina seinään, ja toisaalta mietin, olisiko tapaaminen näin pitkän ajan päästä jopa vahingoittavaa, varsinkin veljien näkökulmasta. Mietin myös, johtuvatko nämä tuntemukseni vain siinä seinästä, johon olin päätäni hakannut kuluneet kaksi vuotta. Ja sitten mietin, että onhan lapsilla oikeus tavata toisiansa, vaikka se minussa itsessäni nostaa pelon ja skenaariot pintaan. Samoja asioita lienee miettinyt sijaisäiti tuhahduksistaan päätellen.
Tässä vaiheessa pidimme tauon. Itse käytin tauon ja menin ulos tupakalle ja soitin ystävälleni hakien tukea omiin tunnetiloihini.
"Minun luotani sijoitukseen lähti luottavainen tyttö, nyt hän ei luota kehenkään"
Jatkoimme neuvotteluamme tauon jälkeen. (Tässä on syytä kertoa, että sosiaalitoimi tarjosi teetä, kahvia, mehua ja keksejä, mikä oli ensimmäinen kerta kahden vuoden aikana, jolloin olen talossa joutunut asioimaan. Positiivinen asia, kun neuvotteluun tuli varata kolme tuntia aikaa.)
Nyt muutti neuvottelu kulkuansa, koska sijaisäiti oli tauolla lähtenyt pois. Se hämmensi suurinta osaa neuvottelun osallistujia. Sijaisäiti oli kyllä ilmoittanut lähtevänsä aikaisemmin, mutta nyt hän lähti tuntia ennen sovittua aikaa. Ja jokaisen meistä tuli varata neuvottelulle kolme tuntia aikaa. Sijaisäiti oli paikalla vain yhden tunnin. Sosiaalityöntekijä kertoi hänen lähteneen ja hän oli kysynyt sijaisäidiltä, että onko hän varma ja tämä oli ilmoittanut olevansa.
Omat tunteeni tässä olivat hyvin hämmentyneet. Sosiaalitoimi oli kutsunut neuvottelun yhteistyön aloittamiseksi paikalle ja yksi erittäin tärkeä taho oli päättänyt jättää neuvottelun kesken. Miten tässä pystyy mitään sopimaan, kun kaikki eivät ole paikalla.
Verkostoneuvottelijat kuitenkin jatkoivat neuvottelua ja seuraavaksi lähdettiin miettimään konkreettisia asioita, että miten yhteistyötä voisi saada käyntiin. Minulta kysyttiin, että mihin olisin valmis ja millä tavoin menetettyä luottamusta voisi saada takaisin. Tähän vastasin, että tarvitsen konkreettisia asioita sosiaalitoimen taholta. Pettymyksekseni sosiaalitoimella ei ollut minkäänlaisia ehdotuksia konkreettisista asioista.
Sosiaalityöntekijällä on visiona, että hän saisi meidät kaikki eli tyttäreni, minut ja sijaisäidin samaan asiakassuunnitelmaneuvotteluun. Lapsihan ei näihin suostu. Itsekään en enää näin pitkän ajan päästä tiedä, olenko valmis myöskään istumaan asiakassuunnitelmaneuvottelupöytään tyttäreni kanssa. Me emme ole tavanneet yli kahteen vuoteen ja emme kumpikaan tiedä, mitä toisillemme on tapahtunut näiden vuosien aikana. Se on pelottava tilanne. En ollut asiaa miettinyt tätä ennen. Mielestäni se vaatisi ensin meidän suhteemme eheyttämistä, minkä hallinto-oikeuskin on todennut reilu vuosi sitten tehdyssä huostaanottopäätöksessä. Valitettavasti sosiaalitoimi ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteitä tämän asian suhteen.
Itse olen ehdottanut mm. perheterapiaa, jossa käydään ensin erikseen ja pyritään siihen, että käydään yhdessä. Tämä ei kuulemma ole mahdollista. Olen yrittänyt lähetellä tyttärelleni kortteja, jotka sijaisäiti on ilmoittanut häirinnäksi. Yritin ehdottaa, että sosiaalityö vie tyttärelleni kirjeen, mutta he eivät kuulemma ole postitoimisto. Pelottava asia, mikä tuli ilmi keskusteluja käydessä oli se, että tyttäreni ei tapaa ketään aikuisia ilman, että sijaisäiti on läsnä. Hän kuulemma ei luota keneenkään aikuiseen. Kuitenkin minulta luotani sijoitukseen lähti avoin ja ihmisiin luottava tyttö.
Sosiaaliportissa lukee, että jos sijaisperheen ja biologisen perheen yhteistyö ei toimi, on sosiaalitoimen hankittava siihen välittäjä. Johtava sosiaalityötekijä kysyi, että mikä tämä välittäjä on tai voisi olla, mutta en minä osannut vastata tuohon kysymykseen, koska minä en tiedä. Kun sosiaaliportissa on tämmöinen asia, mielestäni sosiaalitoimen tulee olla asiasta tietoinen ja kyettävä vastamaan tähän tarpeeseen. Välittäjää itseni ja sijaisäidin välille olen pyytänyt jo kaksi vuotta.
Ainoat konkreettiset toimenpiteet mihin neuvottelussa päädyttiin olivat, että sisarusten tapaamisia pyritään aloittamaan. Asia jäi sosiaalityöntekijän harteille.
Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena
Sijaisäidin käytös oli vihamielistä ja ahdistavaa. Aikuisten ihmisten ollessa neuvottelussa teinityttömäinen murjotus ei mielestäni kuulu asiaan. Perhehoitolakikin velvoittaa sijaisvanhempaa yhteistyöhön biologisen perheen kanssa. Myös sijaisäidin pukeutuminen oli teinityttömäistä. Hänellä oli jalassa legginssin ja jonkunmoinen nahkatakki. Kilpaileekohan hän pukeutumisessa minun 13-vuotiaan tyttäreni kanssa?
Sosiaalitoimi ei ollut millään tavalla perehtynyt aiheeseen, jonka johdosta oli neuvottelun kutsunut koolle. Mielestäni sosiaalitoimen olisi kuulunut miettiä ja ehdottaa konkreettisia keinoja yhteistyön aloittamiseksi. Mielestäni tämä asia kuuluu sosiaalitoimen vastuulle ja olisi osoittanut ammattitaitoa sosiaalitoimen taholta. Ainoan konkreettisen ehdotuksen teki minun tukihenkilöni. Sosiaalityöntekijä toi esiin visionsa, mutta ei miettinyt ollenkaan polkua, millä sinne päästään. Sosiaalityöntekijöillä on kuitenkin erityinen velvollisuus yhteistyöhön.
Verkostokonsultit olivat ammattitaitoisia ja kykenivät tuoman keskusteluun niin minun näkökulmani kuin muidenkin. Verkostokonsulttien toiminnasta minulle jäi hyvä vaikutelma, vaikka neuvottelun tulos olikin laiha, mutta se ei johtunut siitä, että yritystä ei olisi ollut. Ehdottoman hyvä asia.
Sijoittajayksikön edustajasta ei minulla ole paljoa sanottavaa. Olisin toivonut hänen ottavan vahvemman roolin sijaisäidin tukemisessa ja ohjeistamisessa lainmukaiseen toimintaan. Kuitenkin yhteistyö biologisen perheen kanssa on lapsen etu.
Suureksi kysymysmerkiksi jäi se, että lapsi ei tapaa kahdenkesken sosiaalityöntekijäänsä. Ja ilmeisesti ei tapaa myöskään edunvalvojaansa kahdenkesken. Hänellä on kuulemma todella vahva epäluottamus aikuisiin. Mistä tämä on tullut? Mitä sijoituksen aikana on tapahtunut, jotta luottamus on mennyt?
Luulen sijaisäidin kertovan tämän johtuvan kotona tapahtuneista traumaattisista tapahtumista, joita minun käsitykseni mukaan ei ole. Meidän elämämme oli sijoituksen alkaessa kriisissä ja toivoimme apua lastensuojelulta, että saisimme tilanteen normalisoitumaan. Veikö avun saamattomuus luottamuksen? Käykö lapsi terapiassakin sijaisäidin kanssa? Entä lääkärissä? Sanoittaako sijaisäiti kaikki lapsen tunnetilat? Miksi sijaisäiti pelkää sosiaalityöntekijöitä niin paljon, että estää lapsen kahdenkeskisen kanssakäymisen sosiaalityöntekijöiden kanssa? Missä on sosiaalityöntekijöisen ammattitaito ja kyky luoda lapseen luottamuksellinen suhde? Mitä siellä sijaisperheessä tapahtuu suljettujen ovien takana?
Sosiaalitoimi kuuntelee ainoastaan sijaisäidin selitykset asioille. Sijaisäiti kertoo tekevänsä työtä. Sosiaalityöntekijä ei tunne lasta eikä halua biologisen vanhemman apua hänen tuntemisessaan, vaikka kuitenkin biologinen vanhempi on ollut lapsen elämässä 11 ensimmäistä vuotta ja tietää tämän aikaiset tapahtumat.
Sijoituksen aikaisista asioista ei voi mitään tietää, koska vanhempi on kokonaan suljettu asioista ulos. Ei muita kuin hajanaisia silloin-tällöin-tietoja, kuinka hyvin lapsella menee. Ja tämäkin on sijaisäidin tuottamaa, ei lapsen, koska lapsen kanssa ei kukaan keskustele. Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena.
Sijaisäiti lähti vihaisen neuvottelusta. Millä tavoin ja kehen hän purkaa mielipahansa?
Ja tämä tarina ei ole ainutlaatuinen kyseisessä sijaisperheessä. Nämä asiat ovat toistoa muilta lapsilta, jotka on sijoitettu samaan sijaisperheeseen.
Miksi sosiaalityöllä ei hälytyskellot soi, että asiat eivät ehkä olekaan niinkuin ne päällepäin näyttävät?
Miksi äidin huoleen ei reagoida?
Ei Eerikankaan äidin huoleen reagoitu...
Äiti
Sosiaalitoimi ilmoitti jälkikäteen, että sisarusten välinen tapaaminen ei onnistu. Ainoa asia mistä neuvottelussa päätettiin, vesitettiin. Case close.
Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":
Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.
Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
RSS Feed
