Touko Tarkki, Eerika Tarkki, Vilja Eerika, Marja-Lea Tarkki, Vilja Eerika, Eerika, Eerikan murha, Sirpa Laamanen, Touko, Tarkki, Askola, Touko Tarkki, Eerika Tarkki, Vilja Eerika, Marja-Lea Tarkki, Vilja Eerika, 

Marraskuussa 2011 saapui Joensuun sosiaaliviranomaiselle lastensuojeluilmoitus, jossa kerrottiin lapsen äidin olleen 1,69 promillen humalassa. Ilmoituksen sosiaalipäivystykseen teki sairaankuljetus. Äiti itse oli soittanut sairaankuljetuksen paikalle huonon olonsa vuoksi. Tilanteessa lapsi oli kertonut peittelevänsä äidin nukkumaan ja huolehtivansa tästä. Asunto oli sotkuinen. Lapsen isä asui tuolloin toisella puolella katua ja oli selvinpäin. Sosiaalipäivystäjä jätti lapsen kuitenkin äidin luokse, koska sairaankuljetus oli arvioinut äidin kykenevän huolehtimaan lapsestaan. Sosiaalipäivystäjän tehtävä on tehdä arviointi siitä, onko lapsen edun mukaista olla jossakin tietyssä tilanteessa. Tämän vastuunsa päivystävä sosiaaliviranomainen siis siirsi sairaankuljetukselle.

Lastensuojeluilmoituksen myötä käynnistettiin lastensuojelutarpeen selvitys. Isä kutsuttiin paikalle vain kerran, kuuntelemaan äidin puolustelua. Isää ei neuvottu tai oheistettu, miten lapsen kannalta olisi tilanteessa hyvä edetä. Koska isä ei kysynyt. Hallinnossa on olemassa neuvontavelvoite, jonka mukaan asiakasta on oheistettava esittämällä ne vaihtoehdot, joita asiakkaalla on käytössään. Sosiaalitoimi ei vaivautunut moiseen.

Isä otti omatoimisesti yhteyden asianajotoimistoon joulukuussa 2011 saadakseen neuvoja lapsen tilanteeseen. Tammikuussa 2012 lastensuojelun asiakkuus suljettiin. Äiti vakuutti sosiaaliviranomaiset puhumalla. Avohuollon tukitoimia ei aloitettu, lapsen kertomaa siitä, miten hän joutuu äidistään huolehtimaan, ei selvitetty tarkemmin. Jopa lääkärin lausumissa todetaan lastensuojeluilmoitusten syyksi äidin alkoholismi. Asia jätettiin selvittämättä. Ainoaksi perusteeksi lastensuojeluasiakkuuden päättämiseen oli äidin suullinen vakuuttelu asioiden oikeasta laidasta. 

Isä vei asian kuitenkin käräjäoikeuteen ja Follo-sovittelussa saatiin aikaiseksi määräaikainen sopimus, joka tuli voimaan maaliskuussa 2013.

Huhtikuulla lapsesta tehtiin jälleen lastensuojeluilmoitus. Ilmoittajatahona oli tällä kertaa koulu. Rehtori ja lapsen luokanvalvoja olivat haistaneet äidin hengityksen haisevan vahvasti alkoholille. Sosiaalitoimi reagoi järjestämällä palaverin toukokuulle. Äiti selitti hajua hengityksessään lääkärin määräämällä, alkoholipitoisella lääkkeellä. Samaan aikaan isä katsoi parhaaksi keskeyttää sovittelut ja viedä asian suoraan käräjäoikeuden pääkäsittelyyn.

Elokuussa 2012 lapsi otettiin lastensuojelun asiakkaaksi. Jossakin kohdassa asiakirjoja mainitaan toisen vanhemman hankaloittavan tilannetta. Viittaus on epäselvä, ja siitä saa käsityksen, että isän toimet lapsensa edun toteutumiseksi on koettu hankaloittavaksi asianhaaraksi.

Marraskuussa pidettiin käräjäoikeuden pääkäsittelyä edeltävä valmisteluistunto. Isä kertoo tuomarin moittineen tilannetta: Hänen mielestään asia olisi tullut ratkaista jossakin muualla, kuin käräjäoikeudessa. Niin, varmaankin hän tarkoitti sosiaalitoimea. 

Oikeus määräsi olosuhdeselvitykset tehtäväksi kolmen kuukauden ajalle. Sosiaalitoimella oli käytettävissään samat asiakirjat, joilla isä oli todentanut tilannetta käräjäoikeudellekkin. Olosuhdeselvittäjät eivät ottaneet kantaa asiakirjoihin millään tavalla. Huhtikuussa 2013 lapsen asuminen siirtyi kuitenkin isälle oikeuden päätöksellä. 

Syyskuussa saapui jälleen lastensuojeluilmoitus, tällä kertaa poliisin tekemänä. Äiti oli ollut lapsen seurassa päihtyneenä ja puhaltanut 1,15 promillea. Äiti oli kertonut jonkun puukottaneen häntä ulkona ja hänet oli kuljetettu terveydentilan arviointiin keskussairaalaan. Lapsi oli viety turvaan mummolaan. Samalla käynnillä oli todettu asunnon olevan sotkuinen ja lattian olleen kissan ulosteissa. Haju oli “ runsas”. Herää kysymys, miksi aikaisemmin 1,69 promillea puhaltanut äiti oli huonokuntoisena todettu sosiaalipäivystäjän mukaan kyvykkääksi huolehtimaan lapsestaan, mutta tällä kertaa 1,15 promillea puhaltanut samainen äiti ei sitä ollut? Miksi nyt vietiin lapsi turvaan, mutta edellisellä kerralla ei? 

Laissa ei ole määritelty promillerajaa, jonka vaikutuksen alaisena henkilö on lapsenhoitokykyinen. Laissa ei ole erikseen kiellettyä tai sallittua olla humalassa lapsen läsnäollessa. Mutta laissa velvoitetaan viranomainen, lastensuojelija, arvioimaan tilanne tapauskohtaisesti. Tulkitsiko sossu A lakia eri tavoin kuin sossu B? Toisin sanoen, hyväksyikö sossu A lapsen heitteillepanon, jota sossu B ei hyväksynyt?

Asiasta järjestettiin palaveri sosiaalitoimessa, jonne isäkin kutsuttiin. Sovittiin, että lapsen ollessa tapaamisella äitinsä luona, sosiaalitoimi käy puhalluttamassa äidin ja todentamassa äidin tilan.

Toukokuussa 2014 isä tiedusteli sosiaalitoimelta, mikä tilanne mahtaa olla tällä hetkellä? Sosiaalivirkailija kertoi, että äidin päihteettömyys on todennettu kahtena perättäisenä päivänä lapsen ollessa äidillään. Sosiaalipäivystäjän mielestä äidin kunto oli ihan ok, hän oli tarkastanut äidin kunnon puhelinsoitolla. Puhelin tuntuu olevan Joensuussa todentamisväline monenlaisissa asioissa. Sosiaalitoimi oli tehnyt kotikäyntejä sekä ollut puhelimessa äidin kanssa “useasti”. Alkoholin vaikutuksen alaisuudessa oleminen voidaan siis Joensuussa todentaa puhelinsoitolla? Moisesta tekniikasta olisi poliisikin varmasti kiitollinen. Ehkä Joensuun sosiaalivirastosta osataan neuvoa, mistä semmoisia puhelimia saa.

Lastensuojelun asiakkuus päätettiin kesäkuussa 2014.

Isä sai tarpeekseen pompottelusta. Sosiaalitoimi jätti tekemättä sille kuuluvan neuvontavelvoitteen, jonka vuoksi isälle tuli maksettavaksi yli 7 tuhannen euron oikeudenkäyntikulut. Lapsen asuminenhan oli riitauettava oikeudessa, koska sosiaalitoimi ei oheistanut isää lapsen asumisen suhteen.  

Isä kanteli aluehallintovirastoon. 

Laissa sanotaan, että viranomaisvastuuta ei saa siirtää kuin poikkeustapauksissa ja silloinkin sillä, jolle vastuu siirretään, tulee olla riittävä koulutus ja ammattitaito. Onko siis sairaankuljetuksella sosiaaliviranomaisen pätevyys? Ilmeisesti Joensuun sosiaalipäivystyksen mielestä on.

Miksi lastensuojeluasiakkuus suljettiin, vaikka näyttöä äidin päihdekäytöstä oli? Vieläpä viranomaistahoilta? Riittääkö asiakkuuden sulkemiseen se, että vanhempi itse vain väittää kaiken olevan okei? Äidin päihdekäyttö jätettiin kokonaan todentamatta. Tukitoimia ei aloitettu. Sosiaalitoimen kootuissa selityksissä esitetään, että tukitoimet ovat vapaaehtoisia. Ketään ei voida pakottaa ottamaan niitä vastaan. Sosiaalitoimen mielestä äidin sanaa päihteettömyydestä oli uskottava, etenkin kun päihdekäyttöä ei oltu voitu toteen näyttää. 

Montako tapausta me tiedämmekään, joissa tukitoimet, väärinkin kohdennetut, on ollut pakko ottaa vastaan huostaanoton uhalla? Perheitä on pakotettu jos jonkinlaisiin tukitoimiin aina avohuollon sijoituksia myöten. Sosiaalitoimen selitys on itsessään jo naurettava, sillä jokainen lastensuojelun kanssa tekemisissä ollut tietää, kuinka kaukana vapaaehtoisuus tilanteesta oikeasti on. 

Toistuva humalatila, ambulanssi paikanpäällä, lapsen vieminen turvaan mummolaan, puukotetun äidin kuskaaminen sairaalaan yhdistettynä sosiaaliviranomaisiin johtaa yleensä kiiresijoitukseen. Välittömästi paikan päältä. Isä asui kadun toisella puolella ja lapsi jätettiin silti humalaisen äidin hoivaan, äidin, jonka lapsi kertoi peittelevänsä nukkumaan. Asiakirjoissa näkyy lääkärin todentama alkoholismi. Dokumenttijälki jää myös sairaankuljetukselta ja poliisilta. Promillet on todennettu. Mitä muuta todennettavaa äidin alkoholismissa vielä oli? Mitä muuta olisi kuulunut näkyä, kuulua, esiintyä, että sosiaalitoimi olisi kyennyt “todentamaan äidin alkoholismia”?

Miksi isää ei vaivauduttu millään tavalla neuvomaan lapsen asiassa? Isä asui lähellä lasta, kadun toisella puolella. Eikö sosiaalitoimelle pälkähtänyt päähän ehdottaa, että asumisen siirtyminen isälle saattaisi helpottaa lapsen tilannetta? Sosiaalitoimi vetosi siihen, että isä ei kertaakaan esittänyt toivetta asumisen muuttumisesta. Palataan neuvontavelvoitteen tarkoitukseen, joka on nimenomaan neuvoa asiakasta asioissa, joita tämä ei vielä tiedä tai osaa kysyä. Sitä vartenhan koko neuvontavelvoite siellä laissa on!

Isän kokee tulleensa kohdelluksi epätasa-arvoisesti. Mikäli hän olisi puhaltanut viranomaisten todentamana liki kaksi promillea ja ollut vastaavasti kyvytön huolehtimaan lapsestaan, olisi lapsi varmasti kiiresijoitettu. Jos hän olisi selittänyt juomistaan sillä, että lääkäri määräsi alkoholipitoista lääkettä, häntä tuskin olisi edes kuunneltu saati uskottu. 

Isä pohtii ja vertaa koko tapausta rattijuopumukseen. Yhtä hyvin rattijuoppo voisi kieltää olevansa humalassa, vaikka promillemittari näyttäisi kuinka hurjaa lukemaa. Jos kerran äidin sanaan luotetaan vastoin promillemittarin lukemaa, eikö rattijuoponkin sanaa tulisi yhtä lailla uskoa? Lakihan velvoittaa kohtelemaan kaikkia yhdenvertaisesti, eli samassa tilanteessa samalla tavalla. Jos rattijuoppo siis sanoisi olevansa selvä ja ajokunnossa, tulisi poliisin toivottaa “hyvää matkaa” ja siinä kaikki. Jos taas ajatellaan sosiaalipäivystäjän ajatelleen, että äiti oli humalatilastaan huolimatta kykenevä huolehtimaan lapsestaan niin yhtä lailla poliisi voisi soveltaa rattijuopon kohdalla seuraavasti:

“ Onhan se päässyt autoon ja saanut auton vielä liikkeellekkin! Joten eiköhän se ole ajokuntoinen.... Pidätetään se sitten, jos se sattuu ajamaan kolarin... “

Laki on lastensuojelussa niin kuin sitä halutaan lukea, isä sanoo. Mutta kun sen lain pitäisi suojella lasta, ei vanhempaa. Joensuun lastensuojelu tuntui viis veisaavan pääasiasta ja keskittyvän äidin paapomiseen lapsen edun kustannuksella.

Tai sitten niillä oli kiire olla huostaamassa joku, jolla oli jalassaan eriväriset sukat.

Aluehallintovirasto ei ole vielä ottanut kantaa tapaukseen. Siihen, onko Joensuu velvollinen korvaamaan isän oikeudenkäyntikulut ja tehtiinkö sosiaalitoimessa virhe. Viime aikoina lapsia on kuollut, olemme lukeneet uutisia perhesurmista. AVIssa saattaa siis olla kiire. Ehkä siellä on jopa paniikki? Joka tapauksessa siellä sietäisi joka ikisen virkaatekevän miettiä, kuinka todennäköistä tässäkin tapauksessa on ollut lapsen terveyden välitön vaarantaminen.

Vieläpä sosiaalitoimen siunaamana.


Muita uusia LL-julkaisuja:

☞ Maanpakolainen
☞ Suomalaislapset viikkoja kaapattuina Ruotsin sosiaalin tuella
☞ Miksi huostaanottoliikeyritykset leimaavat huostaanotut lapset psyykkisesti sairaiksi?
☞ Home -ongelmat vallankäytön välineenä
☞ Kynttiläpalkinto Lokakuun Liikkeen blogistille
☞ Stop! Haminan Stoppari
☞ Lastensuojelu "suojeli" perheen evakkoon Kankaanpäässä

Lokakuun liikkeen puoleen kääntyi hiljattain helsinkiläinen äiti, jonka lasten lomamatka Tunisiassa on muuttunut paoksi. Suomen lastensuojelu on uhannut perhettä virka-avulla ja huostaanotolla.

Tapahtumasarja alkoi kesällä 2014. Tuolloin selvisi, että äiti oli kasvattanut kotonaan kannabista. Poliisi oli tehnyt kotietsinnän, ja löydettyään kannabikset hän oli tehnyt myös lastensuojeluilmoituksen, koska asunnossa oli kirjoilla lapsia. Tutkija oli pyytänyt varautumaan lastensuojelun yhteydenottoon.

Alkoi lastensuojelutarpeen selvitys. Äiti kertoi kasvattaneensa ja käyttäneensä kannabista satunnaisesti, rentoutumistarkoituksessa, miehensä ollessa 2,5 kuukautta lasten kanssa Tunisiassa. Käyttö oli ollut hallinnassa, eikä äiti ollut käyttänyt huumeita lasten ollessa kotona.

Tämä käsittääkseni hyvinkin oleellinen seikka jätettiin lastensuojelun tapaamisessa huomiotta. Lisäksi perheen isä on täysin päihteetön, eivätkä päihteet ole vaikuttaneet lasten olosuhteisiin.

Huumeseula ei lastensuojelulle sopinut, vaikka äiti sitä itse ehdotti. Äiti myös toivotti sosiaalityöntekijät tervetulleiksi perheen kotiin, mutta siitä ei asiakirjoissa ole mainintaa.

Lastensuojelun kirjauksista pistää silmään muuan erikoinen yksityiskohta liittyen poliisin käyntiin: "Tutkintailmoituksessa ei ollut mainintaa perheen lapsista, jotka oletettavasti eivät ole olleet paikalla poliisin kotietsinnän aikana."

Siis mitä. Poliisihan teki etsintänsä seurauksena lastensuojeluilmoituksen. Mutta pyörivätkö lapset nälissään äidin helmoissa? Eivät. Heillä oli hoito ja huolenpito. Tuntuu varsin erikoiselta tehdä lastensuojeluilmoitus vaivautumatta edes tarkastamaan, missä lapset ovat.


Ennakkoluulojen vankina

Äiti sai huumeiden kasvatuksesta tuomion. Hän on myöntänyt virheensä, ollut yhteistyöhaluinen ja ymmärtänyt sen, miksi lasten tilanne on haluttu selvittää.

Lapset ovat siis parhaillaan äidinäitinsä luona Tunisiassa. Pojalla on astma ja atooppista ihottumaa, ja kaikki oireet ovat poistuneet etelän ilmastossa. Poika on talvisin joutunut uimaan erinäisissä rasvoissa ja ollut hengittävän kortisonin armoilla päivittäin.

Mies meni lasten kanssa Tunisiaan ja äiti oli itse paikalla kaksi kuukautta, jotta lapset sopeutuisivat uuteen ympäristöön. Vanhempien vuorotyön vuoksi lapset jäivät isoäidin luo mieluummin kuin päivähoitoon. Äiti pitää tärkeänä sitä, että lapset oppivat isän kulttuurin, tapoja ja kielen sekä osaavat kommunikoida sukulaistensa kanssa. Paras aika isän kulttuuritaustan omaksumiseen on juuri nyt, ennen oppivelvollisuuksien alkua. Myös äidinäidillä on monikulttuuriperhe.

Sosiaaliviranomaiset ovat kuitenkin suhtautuneet negatiivisesti isän kulttuurin ja tapojen opettamiseen. Perheen isä on muslimi. Tuo näytti riittävän syyksi sossun toimimattomalle yhteistyölle isän kanssa. Äiti kertoo sosiaalityöntekijän olemuksen huokuneen maahanmuuttajavihaa ja kriittisyyttä lasten monikulttuurikasvatusta kohtaan. Kyseinen sossu ei koko aikana suostunut vastaamaan isän kysymyksiin eikä kuuntelemaan hänen mielipidettään. Tulkkauksen olisi voinut hoitaa vaimo. Miestä ei juurikaan mainita papereissa.

"Isällä on kielivaikeuksia, mutta vanhemmat eivät halua tulkkia neuvotteluihin", lukee kirjauksissa. Mainitsematta jää se, että vanhemmilla oli ratkaisuunsa ymmärrettävä syy: ne tulkit, jotka miehelle oli järjestetty aiemmin virallisissa asioissa, eivät olleet puhuneet samaa arabiaa miehen kanssa.


"Meidän vai valtion lapset?"

Lastensuojelu on syyttänyt vanhempia siitä, että nämä ovat lähettäneet pienet lapset lomalle niin pitkäksi aikaa tuntemattomien ihmisten luo. Tuntemattomien? Lapset ovat isoäitinsä luona. Kyseiseen isoäitiin sossut eivät halua olla yhteydessä.

Ovatko isovanhemmat, enot, sedät ja tädit tuntemattomia ihmisiä? Sosiaalityöntekijät ovat näemmä unohtaneet, että perhe on lukuisissa kulttuureissa hyvinkin laaja käsite.

Äitiä on syytetty lasten heitteillejätöstä (isoäidin luo!), isää kidnappauksesta. On paheksuttu sitä, että isä pitää lapsia ulkomailla "ilman lupaa." Siis kenen lupaa? Saako lasu sitten viedä lapset tuosta vaan mihin tahansa viidakkoon?

Sossun mielestä äidin olisi pitänyt estää isää viemästä lapsiaan Tunisiaan. Mutta lapsilla on kaksoiskansalaisuus, ja vanhemmat yhdessä avioparina ovat tehneet ratkaisunsa. Sossu on kysellyt, olisiko mahdollista peräti, että isä pitäisi lapsia väkisin kotimaassaan.

Onko nyt kyse omista vai valtion lapsista?


Viranomaismielivalta on uuvuttanut perhettä

Perheen isä on ollut Suomessa vuodesta 2010, ja sen jälkeen pariskunnan aika ja voimat ovat kuluneet taisteluun erinäisten viranomaistahojen kanssa: maahanmuuttoviraston, sosiaalitoimen, poliisin ja lastensuojelun. Perheen äiti on pettynyt maamme viranomaisten omavaltaiseen toimintaan, syyttelyyn, kritisointiin, uhkailuun ja kiristykseen. Apua perhe ei ole saanut koskaan silloin, kun olisi sitä tarvinnut.

Poliisi, itsekin ulkomaalainen, yritti karkoittaa perheen isän vuonna 2012. Syynä oli huumausainerikoksesta saatu yhdeksän kuukauden ehdollinen tuomio. Mies oli tuolloin 3,5 kuukautta tutkintavankeudessa. Kotona yksin kolmivuotiaan ja puolivuotiaan kanssa ollut äiti anoi toimeentulotukea, mutta ei sitä saanut, koska "ei voinut todistaa miehensä olevan Pasilan putkassa".

Perhe sai 200-300 euroa kuukaudessa elämiseensä. Isäänsä lapset saivat tavata vain pleksin toiselta puolelta. Mainittakoon vielä, että suurimman osan ajastan vanhemmat ovat olleet työssäkäyviä kansalaisia, joten turhan usein he eivät ole yhteiskunnan varoja anelleet.

Ehdollinen vankeus perustui pelkkään telekuunteluun, eikä poliisin kotietsinnässä löydetty mitään. Mies vain oli yhdistänyt ostajan ja myyjän liittymättä asiaan muulla tavoin. Jo silloin oli poliisin tiedossa, ettei mies ollut käyttänyt tai käytä minkäänlaisia päihteitä.

Kotietsinnät tehtiin aina myöhään illalla, koputtamatta, huoltomiehen avaimilla. Lapset säikkyivät, mutta tuosta ei lastensuojelu ollut huolissaan.


Sosiaalityöntekijä painosti vanhempia tuomaan lapset Suomeen

"Lapset on tuotava Suomeen, jotta lastensuojelu voi haastatella heitä", ilmoitti sossu. Äidin ehdottama videopuhelu ei sopinut. Papereissa ei myöskään mainita, että äiti oli ehdottanut videopuhelua. Sossu totesi, että lastensuojelutarpeen arviointia ei voi tehdä tapaamatta lapsia Suomessa.

Seuraavaksi sossu uhkasi ryhtyä hankkimaan virka-apua, mikäli lapsia ei vapaaehtoisesti tuotaisi Suomeen. Äidinäitiin lastensuojelu ei halunnut olla yhteydessä.

"Yritetty soittaa äidille, ei vastausta," lukee eräässä paperissa. Äidin omasta aktiivisuudesta, ehdotuksista ja niiden tyrmäämisestä ei löydy merkintöjä.

Kertomatta äidille lastensuojelu lähetti suurlähetystöstä työntekijän tekemään olosuhdearvion lasten oloista Tunisiassa. Sossu ei perustellut toimenpidettä, vaikka konsulaatista kysyttiin, miksi tällainen tehdään. Asiassa on tiiviisti oltu yhteydessä Tunisian konsuliin Helsingissä. Konsulille oli yllätys se, että lapset uhattiin viedä maasta pois ilman vanhempien lupaa.

On jäänyt myös epäselväksi, mistä lasu oikein on näiden lasten kohdalla huolissaan. Huumausainerikoksesta vai olemisesta toisessa maassa?

Konsulaatti viestitti lasten olosuhteista seuraavaa: Lapset asuvat käytännössä suomalaisessa perheessä, hyvissä oloissa iloisina. Ei löydy merkkejä, joista olisi syytä olla huolissaan.

Äidinäiti oli toivottanut konsulin heti tervetulleeksi tapaamaan lapset asiantilansa selvittämiseksi. Lapset keskustelivat ja leikkivät rauhallisesti ja luontevasti. He voivat hyvin, heistä huolehditaan hyvin, he ovat tasapainoisen oloisia ja rauhallisia. Koti on hyvin hoidettu ja moderni suomalaiskoti. Lapset ovat yhteydessä vanhempiinsa lähes päivittäin skypen välityksellä.

Äiti ja isä totesivat yksimielisinä, että lapset eivät Suomeen tule ennen kuin lastensuojeluasia on loppuun käsitelty. Äiti myös ilmaisi melko suoraan luottamuspulansa sosiaaliviranomaisia kohtaan. Sen jälkeen lastensuojelu vaikeni, eivätkä sossut ole enää jahdanneet perhettä.

Äidin mielestä hiljaisuudessa kuitenkin "kytee". Miksi sossujen mieli olisi yhtäkkiä muuttunut ja huoli väistynyt, vaikka olosuhteet ovat olleet koko ajan samat?

Kun äidin kiinnostus kyseistä mielenmuutosta kohtaan heräsi, alkoivat sossut vakuutella, että kaikki on hyvin, eikä lapsista tarvitse olla huolissaan.

Perhe on nyt saanut asiakkuuden päättämispäätöksen. Äiti epäilee, että vain siitä syystä, että lapset tuotaisiin Suomeen. Seuraava askel olisi huostaanotto.


Umpikuja

Äiti pelkää seuraamuksia, jos lapset palaavat Suomeen. Voiko hän luottaa siihen, että sossut eivät ilmesty oven taakse? Hän kokee olevansa umpikujassa: kuinka tästä eteenpäin?

Johtavan sosiaalityöntekijän loppulausuma löytyy viimeisimmästä viestistä:

"Vaikka lastenne olosuhteita ei voitu lastensuojelun toimesta Suomessa juurikaan selvittää (esim. tapaamalla lapsia ja seuraamalla lasten ja vanhempien keskinäistä vuorovaikutusta) lasten ollessa koko selvityksen ajan Tunisiassa, ei lapsillanne ole tällä hetkellä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston lastensuojelussa asiakkuutta. Uusi lastensuojelutarpeen selvitys, joka aloittaa aina myös asiakkuuden, voitaisiin avata vain siinä tapauksessa, että lastensuojeluun tulisi uusi lapsianne ja/tai perheenne olosuhteita koskeva lastensuojeluilmoitus tai muulla tavoin esiintullut lastensuojelun tarve."

Viimeinen lauseenparsi suo ympäripyöreydessään sossulle rajattomat valtuudet, onhan hän itse lastensuojelutarpeen ylin arvioitsija.

Äiti odotti lokakuun tarinan pohjamateriaaliksi tilaamiaan asiapapereita kauan. Hän sai ne vasta otettuaan yhteyttä johtavaan sosiaalityöntekijään.

Äiti on harkinnut lasten osoitteen poistamista Suomesta ja siirtoa isän kotimaahan, jolloin asiat eivät enää kuulu millään tavoin Suomen viranomaisille.

Tarinan pohjalta nousee mieleeni pari kokoavaa kysymystä:

Jos ihminen tekee virheen jollakin elämänalueella, onko se syy ryhtyä väistämättä epäilemään hänen vanhemmuuttaan? Entä kuinka laajalti vanhemmuuteen kohdistetaan negatiivisia ennakkoluuloja kansallisuuden, ihonvärin, uskonnon tai omista poikkeavien tapojen perusteella?

Vanhempia on varoteltu: "Älkää tuoko lapsia Suomeen, lastensuojelu vie heidät. Älkää luottako."



Lue myös uusia juttujamme:

☞ Yksittäistapausten onneton anatomia
☞ Harhaista puuttumista ja tiedotusta
☞ Stop! Haminan Stoppari
☞ Hallinto-oikeuksien toiminnasta

Kirkkoturvaa Oulussa
☞ Oulun sosiaalitoimen villit kuviot
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa 
☞ Eemeli hakee turvapaikkaa Oulussa
☞ Ossin tarina

☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: Kohti parempaa perheidensuojelua
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä

Vakava synnytyksen jälkeinen masennus

Noin seitsemän vuotta sitten sairastuin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Oireinani olivat mm. raajojen osittainen halvaantuminen,  näkö- ja puhekyvyn menetys, migreenioireet ja unettomuus toistuvien painajaisten vuoksi.

Hakeuduin kuukausien ajan toistuvasti ensiapuun oireideni vuoksi. Pääsin magneettikuviin ja minut tutkittiin. Mitään ei löytynyt. Eräänä iltana lääkäri kysyi minulta olenko masentunut, oireet voisivat johtua myös vakavasta masennuksesta. Purskahdin itkuun. Tämän jälkeen nousi kova kuume, mutta muut oireet loppuivat. Tajusin, että olin sairastunut masennukseen. Halusin parantua, laittaa elämäni uusiksi, keskittyä lapseeni ja itseeni.

Ero miehestäni oli kuitenkin henkisesti liikaa. Mieheni teki oloni yhteisessä asunnossamme todella vaikeaksi. Lapseni joutui asumaan toisaalla, kunnes pääsisimme muuttamaan omaan kotiin. Siihen aikaan minulla ei ollut ystäviä auttamassa tai tukemassa. Otin siis apua vastaan sosiaaliviranomaisilta.

Vakavan masennukseni vuoksi minulle ehdotettiin, että lapseni asuisi hetken toisessa kodissa, kunnes saisin itseni kuntoon. Suostuin sillä ehdolla, että saisin varmasti lapseni takaisin. Halusin myös, että lapseni pääsisi perheeseen, jonka tiesin olevan hyvä. Tein tämän kaiken ainoastaan lapseni parhaaksi ja rakkaudesta häntä kohtaan, koska sillä hetkellä en pystynyt hoitamaan edes itseäni, saati pientä lasta.

Asiat eivät kuitenkaan menneet kuten minulle luvattiin. Alkoi elämäni syöksykierre.

Viranomaisen laaja mielikuvitus

Aluksi sain nähdä tytärtäni usein, mutta hiljalleen tapaamiset vähenivät. Syitä, miksi en saisi nähdä tytärtäni keksittiin: Jos näytin aamulla väsyneeltä, olin muka krapulassa. Toisella kerralla tulin väärään aikaan suihkusta. Mielikuvituksellanikaan en kyennyt arvaamaan, mikä ilme, teko tai sana olisi seuraava syy. Minusta kehiteltiin alkoholiongelmainen. Alkoholilla perusteltiin lapseni poisvientikin, vaikka en koskaan juonut lapseni aikana, jos join. 

Vuosien mittaan sosiaaliviranomaiset esittivät vaatimuksiaan työ/opiskelupaikasta, vakituisesta parisuhteesta, asunnosta ja psykiatrilla käymisestä. Toteutin kaikki heidän hartaimmatkin toiveensa, mutta mikään ei riittänyt. “Meillä on näyttöä useamman vuoden ajalta” he sanoivat. 

Mitä ihmeen näyttöä? Olin antanut lapseni pois ajaksi, jonka kuntoutumiseni vaati, vapaaehtoisesti. Eikö “näyttö” silloin kerro äidistä, joka asettaa lapsensa etusijalle? Olin todella yrittänyt enemmän kuin parhaani parantuakseni masennuksesta. Ja olin onnistunut. Eikö “näyttö” silloin kerro ihmisestä, joka on selviytyjä? Niin olin kuvitellut, mutta sosiaalitoimi oli kuvitellut toisin. Ja sosiaalitoimella oli suurempi valta...

Talutushihnassa

Vuonna 2011 synnytin pojan ja omasta tahdostani jäin yksinhuoltajaksi. Otin vastaan kaiken mahdollisen avun mitä minulle neuvolasta tarjottiin, jotta en sairastuisi enää masennukseen. Kolmen vuoden ajan kotonani kävivät pikkulapsipsykiatrian työntekijä sekä perhetyöntekijä.  Poikani kanssa meni hienosti. Masennuksesta ei ollut tietoakaan. 

Hain lapseni huoltajuutta takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kyllä, tässä tein virheen. Olin ihmisen kanssa, joka teki rikollisia asioita. Jätin hänet. Tämäkään ei kuitenkaan tee minusta huonoa äitiä. Kaikki tekevät virheitä. Niistä on opittava.

Liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä

Tällä hetkellä olen onnellisesti naimisissa ja meillä on mieheni kanssa 3 vuotiaan poikani lisäksi myös puolivuotias yhteinen lapsi. Elämme normaalia perhe-elämää. Mieheni käy töissä ja minä olen kotiäitinä. On omakotitalo ja kultainennoutaja, ihanat ystävät ja perhe tukemassa. Kaikki näyttää siis juuri niin onnelliselta, kuin elokuvissa, noutajineen päivineen. Onnestamme puuttuu kuitenkin suuri palanen, tyttäreni. 

Hain jälleen lapseni huostaanoton purkua. Menimme Poriin tapaamaan sosiaaliviranomaisia ja meidän piti keskustella tilanteestamme. Meille sanottiin, että saamme molemmat tuoda mielipiteemme esille siitä, miksi huostaanotto pitäisi purkaa ja sen jälkeen tehtäisiin päätös asiasta.

Menimme tapaamiseen toiveikkaina, koska asiat olivat hyvin ja elämässäni oli tapahtunut paljon hyvää ja positiivista muutosta. Heillä ei enää voinut olla mitään syytä pitää lastani huostassa. Myös laki olisi puolellamme, sillä huostaanottohan on väliaikainen ratkaisu, jossa tulee pyrkiä perheen jälleenyhdistämiseen. 

Hyvin nopeasti meille selvisi,  että sosiaaliviranomaiset olivat tehneet jo päätöksen: huostaanottoa ei pureta. Päätös oli tehty ennen kuin meitä edes kuultiin. Miestäni yritettin jopa saada allekirjoittamaan paperi,  jossa hän hyväksyisi huostaanoton jatkamisen. Mieheni ei allekirjoittanut. Meitä vedätettiin! Aivan, kuten silloinkin, kun olin selättänyt masennukseni ja lapseni luvattiin antaa minulle takaisin hänen aloittaessaan ensimmäisen luokan. Kolme vuotta sitten.

Menimme oikeuteen ja hävisimme. Syyt olivat epämääräiset. Syiksi lueteltiin mm. entisen asuntoni maksamaton sähkölasku, jonka luulin olevan jo maksettu, ja jonka vuoksi sähköni oli katkaistu. Lisäksi minulle oli tapahtunut liian paljon hyviä asioita pienen ajan sisällä. 

Hyviä asioita? En tiedä, minkä tapetin alta sosiaalivirkailijat repivät perusteitaan, mutta eikö hyvillä asioilla perusteltu huostaanoton jatkaminen ole järjetöntä? Silloinhan kaikki ne lapset, jotka elävät normaalia, hyvää lapsen elämää omassa, rakastavassa perheessään, tulisi huostaanottaa? Ja missä ajassa minulle tapahtuneiden hyvien asioiden olisi tullut sosiaalitoimen mielestä tapahtua? Kolmessa kuukaudessa? Vuodessa? Vaiko kymmenessä vuodessa? En voi ymmärtää, että asioiden tapahtumisellakin on oltava aikataulu, jotta ne kelpaavat viranomaiselle perusteeksi purkaa huosta.

Viranomainen vieraannuttajana

Nyt, vuosien jälkeen, viranomaiset voivat jo vedota siihen, että lapseni on asunut sijaisperheessä jo liian kauan ja sopeutunut ympäristöön, joten huostaanoton purku olisi haastavaa myös tältä osin. En ymmärrä, miten haastavaa se voi olla, sillä lapsi itse tahtoo kotiin. En löydä lastensuojelulaista sellaista pykälää, joka velvoittaisi sosiaaliviranomaista kaikin keinoin jatkamaan huostaanottoa, vaikka perusteita ei enää ole. Kiinnittyminen sijaishuoltoon tuntuu olevan viranomaisten tavoite, ei perheen jälleenyhdistäminen. 

Jälleenyhdistämiselle kehitellään esteitä, vaikka nyt se kuuluisa näyttö perheen hyvinvoinnista puoltaa meitä. Esille nostetaan jatkuvasti kuvitteellinen alkoholi. Sijaisperheen äiti tekee ilmoituksia, joissa väitetään, että ryyppään lähes päivittäin. Muutaman kerran on tämä sijaisäiti ovellamme käynyt tuomassa lastani meille. Siinä kaikki. Ja minä olen ollut joka kerta selvinpäin.

On todella raastavaa kuunnella lastani. Joka kertaa hän itkee ja kysyy minulta miksi hän ei voi asua meidän kanssamme, vaikka tahtoisi sitä eniten maailmassa? Olen kertonut tästä sijaisperheelle ja sosiaalitoimeen, mutta he väittävät minun valehtelevan ja keksivän asioita omasta päästäni.

Lapseni pyysi sosiaaliviranomaisilta päästä takaisin kotiin, kun he kävivät tytärtäni tapaamassa. Pyyntöä ei edes kirjattu. Väitettiin, ettei lapsi ole sillä tavalla sanonut. Väitetään, että 9-vuotias lapseni valehtelee. Lapseni kertoi myös, että sijaisisä on tukistanut häntä. Mutta sosiaalitoimen mukaan tätäkään ei ole koskaan tapahtunut. Miksi olisikaan – onhan sijaishuoltoon kiinnittyminen tärkeämpää kuin lapsen fyysinen koskemattomuus. Niimpä niin.

Minulla ei ole lapseeni liittyvissä asioissa lainkaan sananvaltaa, eikä minun toiveitani palavereissa kuunnella. Olen pyytänyt saada tavata lastani enemmän. Näen häntä 3 viikon, välillä jopa 5 tai 6 viikon välein kaksi yötä kerrallaan. Hän tulee perjantai-iltana ja lähtee sunnuntai--iltana. Minulle on sanottu, että tällä tavalla on tarkoitus tukea äidin ja lapsen välistä suhdetta. 

Tätäkö se tukeminen on? Sijaisperheen äiti ei ole valmis joustamaan tapaamisissa. Kaikesta täytyy soittaa sosiaaliviranomaisille... Jos tapaaminen siirtyy sovitusta päivästä, saattaa tapaamiselle tulla väliä jopa kuusikin viikkoa! Korvaavista tapaamisista ei ole puhettakaan. Minun tulisi vain hiljaa tyytyä kaikkeen siihen, mitä sosiaalitoimi ja sijaisperhe mielivaltaisesti suunnittelee ja päättää kilpenään “lapsen etu”. Jos lapsella itsellään tai minulla on jotakin sanottavaa, meitä ei kuunnella tai meidän väitetään valehtelevan. Minusta tämä kuulostaa lapsen vieraannuttamiselta, ei tukemiselta. 

Kuka erottaa lapsen äidistään valheellisin perustein? Huijaa ja rikkoo lupauksensa? Vähentää tapaamisia ja venyttää niiden aikaväliä yrittämättä lainkaan edistää niiden toteutumista? Kuka väittää, että äiti ja lapsi valehtelevat? Kuka voi vetää hatusta alkoholiongelman, jota ei ole? Kuka jättää huomiotta lapsen oman mielipiteen? Kuka sivuuttaa äidin täydellisesti? 

Vieraannuttaja. Sosiaaliviranomainen. Tässä tapauksessa sama asia.

Olen tehnyt kaiken, mitä minulta on vaadittu. Perheoloissa ei ole mitään moittimista ja siitä on jopa näyttöä usealta eri taholta. Pikkulapsipsykiatrian työntekijä, joka oli elämässämme säännöllisesti 3 vuotta, vahvistaa perheolojemme olevan hyvät. Samoin tekevät neuvola ja perhetyöntekijät. Lähipiiristämme kukaan ei ole huolissaan siitä, miten lapsemme voivat tai mitä kotona tapahtuu. Elämme normaalia elämää. 

Sitäpaitsi, ne lupasivat. Lupasivat, että lapseni saa tulla kotiin, heti, kun selviän masennuksestani. 

Oikeutta odotellessa

Odotamme korkeimman oikeuden valituspäätöstä. Aluehallintavirastoon ja sosiaaliasiamieheen on myös otettu yhteyttä. Elämä on yhtä odottamista. Järjetöntä ajatusten noidankehää siitä, miten ihmeessä näin voi käydä? Oikeusvaltiossa, jossa jokaisen viranomaisen täytyy noudattaa lakia? Miten voikaan tuntea olonsa huijatuksi? Miten voikaan tuntea rittäämättömyyttä yrittäessään selittää omalle lapselleen, miksi hän ei saa tulla kotiin? Miten voikaan pelätä, että korkein oikeus ja sosiaaliasiamieskin viittaavat kintaalla samalla, kun yrittää itse vakuuttaa lapsilleen, että kaikki käy lopulta ihan hyvin. 

Lupasin aikanaan lapselleni, että taistelen asiassa loppuun asti, niin kauan, että hän pääsee kotiin. Mitä minä teen, tai sanon, jos en onnistukkaan? Entä jos tämä järjestelmä vain nielee meidät ja asiamme, kuten se on nielaissut niin monen muunkin? 

Toivon, että tarinani saisi mahdollisimman paljon huomiota ja joku voisi auttaa ja kertoa mitä voisin vielä tehdä enemmän. Tahdon vain elää elämää, jossa perheeni on ehjä ja onnellinen. Tahdon lapseni takaisin. 

____________________________________________________________________________________

Lue myös uusia juttujamme:


Kirkkoturvaa Oulussa
☞ Oulun sosiaalitoimen villit kuviot
☞ Oulussa on jälleen haettu kirkkoturvaa 
☞ Eemeli hakee turvapaikkaa Oulussa
☞ Ossin tarina

☞ LOKAKUUN MANIFESTI
☞ October Manifesto
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia
☞ 10 muutosehdotusta: Kohti parempaa perheidensuojelua
☞ Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä


Allekirjoita Change.org adressi 

Pienillä pojillani oli aikoinaan tukiperhe. Ensimmäisellä yhteisellä tapaamisella tukiperheen kodissa olivat paikalla talonväen lisäksi minä ja sosiaalityöntekijä. Oli vaikuttavaa katsoa, millaisen vaivan tukiperheäiti oli nähnyt kattaakseen pöydän, joka pursui mitä herkullisimpia piiraita ja leivonnaisia.  Hän kuvaili, mitä perheessä puuhataan vapaa-aikana: käydään metsässä poimimassa marjoja ja sieniä, ulkoillaan, hiihdetään, leivotaan...

Kuulosti erittäin mukavalta. 

Talo oli loistohuvila keskellä mitä kauneinta luontoa. Ajattelin, että tämän parempaa tuuria ei kohdallemme voisi osua. Kiersimme talon läpi. Ihaillen silmäilin mahtavaa sisustusta, poreammetta ja koko komeutta. Mietin, miten ihanaa olisi lapsilleni päästä ahtaasta vuokrakolmiosta tällaisiin oloihin kerran kuukaudessa koko viikonlopuksi. 

Totuus "aivan tavallisista puuhista" alkoi valjeta vähitellen. Poikien aloitettua tukiviikonloput heidän jutuissaan alkoivat toistua erinäiset urheilukisat, joihin heitä haluttiin viedä tukiperheen pojan menestystä seuraamaan. Kauniisti ilmaisten "kannustamaan". Tukiperheäiti kertoi eräänä päivänä puhelimessa, että seuraavana viikonloppuna he koko porukka menisivät hiihtokisoihin, joissa hän itse myisi kahviossa, isä olisi ladun reunalla hiihtäjäpoikaansa tsemppaamassa ja meidän poikamme "pyörisivät siinä mukana". (Tiedoksi vielä, että tällaiset kisat eivät ole ohi muutamassa tunnissa.) 

Suunnitelma kuulosti lasteni kannalta jokseenkin kolkolta ja pitkästyttävältä, mutta olin tuolloin äärimmäisen uupunut. Ajattelin, että mikä tahansa olisi lapsilleni parempaa kuin katsella kotona umpiväsynyttä äitiä.  Koetin lohduttautua sillä, että lapsillani on sentään seuraa toisistaan eikä tarvitse yksin pyöriä vieraassa väkijoukossa. 

Olin myös arka kritisoimaan perhettä, koska kokemuksesta olin vakuuttunut siitä, että "nirsoiluni" tukimuotoja kohtaan käännettäsiin ennen pitkää minua vastaan sossun toimesta, ja perheemme joutuisi siten ehkä maksamaan kritiikistäni kalliin hinnan. 


"Lapseni valjastettiin tukiperheen lapsen kannustajiksi, hoviksi"

Urheilu erilaisine treeneineen vaati tukiperheisän täyden panostuksen. Ensimmäinen kerta tukiperheessä toteutettiin ehdotuksestani "pehmeän aloituksen periaatteella", eli minä kävin poikien kanssa parin tunnin vierailulla. Tutustuttuaan poikani sitten menivät yksin ja hoitoaikoja pidennettiin. 

Tuo ensimmäinen kerta on jäänyt mieleeni vahvasti. Tukiperheisä ja poika eivät olleet saapuessamme kotona, vaan treeneissä. He tulivat kotiin vierailumme puolivälissä. Isä silmäsi väsyneenä ja olohuonetta, jossa istuimme. Hän tervehti huokaisten ja vähäeleisesti, rojahti sohvalle ja avasi television. Äiti vihjasi piakkoin, että voisin viedä lapset katsomaan yläkertaan hänen poikansa huonetta. Olimme siellä ties kuinka kauan keskenämme tukiperhepojan esitellessä lelujaan. Äiti ja isä istuivat sohvalla jutustelemassa. Lopulta äiti tuli seuraksemme, mutta pian alkoikin jo olla kotiinlähdön aika.

Tukiviikonloput käynnistyivät. Aluksi pojat lähtivät perheeseen mielellään hienojen lelujen äärelle, mutta sittemmin alkoivat vastustella lähtöä. Sydämeni oli revetä, kun poikani kysyi surullisena eräänä iltana, miksi tukiperheen pojalla on kaikkia hienoja harrastuksia eikä heillä mitään. (Minulla ei tosiaan ollut perustarpeiden lisäksi varaa mihinkään ylimääräiseen, ja burn outtini vuoksi ylipäätään jaksoin huonosti tarjota virikkeitä perushoidon lisäksi.)

Yritin selittää kuviota perheen äidille. Hän ei joko ymmärtänyt asiaa tai ei ollut ymmärtävinään. Hän hykerteli vain hilpeästi, että hänen poikansa on "sankari ja kuningas" minun poikieni silmissä. Poikani näet kuulemma jännittävät hurjasti, tuleeko mitali vai ei. Olin kuvitellut, että tukiviikonloppuina lapseni saisivat aikuisten aikaa ja huomiota. Pettymys oli näin ollen valtava. 

Luojan kiitos, myös sossu ymmärsi ongelman lasteni kannalta. Jossakin palaverissa hän ehdotti, että sosiaalitoimi maksaisi pojilleni yleisurheilukoulun ja poikani saisivat kulkea urheiluharrastuksessa tukiperheen mukana. Se myös helpottaisi kuljetusta, minulla kun ei ollut autoa. Tämä oli niitä harvoja asioita, joita kammottavan lastensuojeluasiakkuuteni ajoilta muistelen todella hyvällä ja kiitollisena. Upea kädenojennus sossulta. 

Mutta valitettavasti noistakin treeneistä jäi pojilleni päällimmäiseksi mielipaha. Kun perheen isä huusi kentän reunalla omaa ylivoimaista poikaansa voittamaan ja pinkomaan kaikkien ohi, tuo lisäsi pojissani vahvaa eriarvoisuuden kokemusta, joka oli heihin jo iskostunut. 


Tukilapsille jälkiruuaksi yksi Marie-keksi, omalle pojalle karkkia

Ajan kuluessa lapseni vastustivat tukiperheeseen menoa yhä jyrkemmin. He tuhersivat itkua joka kerta, kun tukiviikonloppu lähestyi: "Äiti ei se meitä haittaa jos sä olet väsynyt! Sä voit vaikka maata sohvalla koko viikonlopun, mutta anna meidän olla kotona!" aneli keskimmäiseni. Minulla ei ollut enää sydäntä lähettää heitä väkisin, ja tukiperhesuhde lopetettiin.

Vasta myöhemmin pojat kertoivat monista ikävistä tilanteista. Tukiperheen isä oli viettänyt runsaasti aikaa tuijottamalla telkkaria ja äiti istunut tietokoneella. Ruokaa oli säännöstelty; leivän päälle sai ottaa vain yhden siivun juustoa ja ohuen kurkun. Sossun vierailuun oli panostettu, mutta sen kaltainen kahvipöytä oli jäänyt viimeiseksi lajissaan (poikien jälkiruokana oli yksi Marie-keksi.) Tukivanhempien oma poika oli syönyt nenän edessä karkkia ja tarjonnut niistä vain vähän. Hienoa poreammetta poikani saivat ihailla vain sivusta. 

Pelättiinkö heidän kantavan basilleja?!

"Milja"

Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":

> Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti."
> Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
>Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
> Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
> Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
> Tarun avoin kirje sijaisäidille
> Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
> Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
> Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
> Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
> Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Sijoitetun nuoren äiti kertoo avoimessa päiväkirjassaan yhteistyöneuvottelusta, jossa hän oli sosiaalityöntekijän, johtavan sosiaalityöntekijän, sijaishuoltoyksikön edustajan, sijaisäidin, oman tukihenkilönsä ja kahden THL:n verkostokonsultin kanssa.

"Ensin esittelimme itsemme, koska suurin osa ei ollut toisaan tavannut. Itse olin tavannut sijaisäidin, mutta tukihenkilöäni lukuunottamatta kaikki muut ihmiset olivat taas uusia. Sijaisäidillä oli kyllä luja yhteys kaikkiin paikalla oleviin, tietysti verkostokonsultteja ja minun tukihenkilöäni lukuunottamatta. 

Istuimme kaikki ympyrässä sohvilla. Mikä pisti silmääni oli sijaisäidin kehonkieli alusta asti. Hän jätti minut kokonaan tervehtimättä ja istui sohvalla kädet puuskassa rintojensa alla ja tuijotti murjottaen seinään. Jäi semmoinen mielikuva, että hänet oli pakotettu neuvotteluun, johon hän ei missään tapaukssa halunnut tulla. Hämmentävää, koska mielestäni on lapsen edun mukaista, että kaikki häntä koskevat aikuiset tekevät yhteistyötä, joka oli tämän neuvottelun tarkoitus. Itse olin joutunut tekemään suuren työn saadakseni itseni edes jollain tavoin motivoitua tähän erittäin paljon tunteita tuovaan palaveriin. 

Ensin teimme verkostokartoituksen, jossa käytiin lävitse kaikkien yhteydet lapseen ja toisiinsa. Se oli minun kannaltani karua katsottavaa, koska yhteyttä minuun, biologiseen äitiin, ei oikeastaan ollut kenelläkään. Totta puhuen tässä vaiheessa nousi kyynel jo silmään ja sisällä velloi halu lähteä koko neuvottelusta ulos. Muut osanottajat kertoivat iloisina, kuinka tekevät toistensa kanssa yhteistyötä, eikä ketään näyttänyt häiritsevän, että lapsen äiti jäi kuviosta ulos. Verkostokonsultti kaivoikin nenäliinan minua varten. 


Kun yhteistyö on mahdottomuus

Sen jälkeen kävimme yksi kerrallaan lävitse sitä, että mitä kukakin on valmis tekemään yhteistyön eteen. Itse omalta kohdaltani olin asioita kovastikin miettinyt, mutta en keksinyt yhtään keinoa aloittaa yhteistyötä. 

Sosiaalityössä on kirjauskulttuuri sellainen, että puhelimessa puhuminen on täysin mahdotonta, paitsi jos hyväksyy sen, että sinusta kirjataan pelkkiä negatiivisia asioita, lauseet käännetään eri muotoon kuin ne sanoit ja lopultkin sosiaalityöntekijä ei yleensä edes vastaa kysymyksiin. Tämä viimeksi mainittu kuitenkin johtuu yleensä siitä, että sosiaalityöntekijä ei tiedä vastauksia. 

Kysymykseni ovat olleet lapsen arkeen liittyviä. Olen päätynyt kirjallisiin kysymyksiin ja pyytämään kirjallisen vastauksen. Vastauksien tuloon menee kuukaudesta puoleen vuoteen ja ovat yleensä ympäripyöreitä ja edelleen vailla tietoa lapsen arjesta. Neuvottelussa sain kuulla tekeväni liian yksityiskohtaisia kysymyksiä. En keksinyt, millä tavalla olisin löytänyt uutta tapaa tehdä yhteistyötä. 

Sijoitusyksikön edustajan sivuutan kokonaan, koska hän on sijaisäitiä ja sosiaalitoimea varten, eikä tee kanssani yhteistyötä. 

Sitten sijaisäiti. Olen viimeisen kahden vuoden aikana soittanut hänelle yhden ainoan kerran. Koko puhelu oli tunnepitoinen, koska halusin vastauksia asioihin, joihin hän ei halunnut vastata. Toisaalta uskaltauduin ensimmäisen kerran soittamaan ja se oli minulle pelottava tilanne, joten olin puhelussani hyökkäävä. 

Loukkaavaa puhelussa oli, että sijaisäiti ilmaisi kovaäänisen mielipiteensä, että olen huono äiti, jolta lapset on huostattu. Mielestäni tämä asetelma on erittäin huono lähteä ainakaan puhelimessa käytävää yhteistyötä kehittämään. En oikein keksinyt, että millä yhteistyön saisi käyntiin. 

Sijoitusyksikön edustajalta kysyttäessä, ei mitään kommentoitavaa, koska hänen mielestään yhteistyö sosiaalitoimen ja sijäisäidin kanssa sujuu hyvin. 

Sijaisäidiltä kysyttäessä, sijaisäiti tuijotti pitkään seinään kuin transsissa ja alkoi sitten kertoa monotonisella äänellä, että hänellä ei ole minun puhelinnumeroani eikä osoitetta, joten hän ei voi tehdä yhteistyötä ja hän olisi kuitenkin siihen valmis noin niinkuin työn puolesta. Tosin hän myös kertoi, että yhteistyötä ei voi tehdä, koska lapsi on häneltä sen kieltänyt. Lisäksi hän ilmoitti, että voisi ehkä tehdä yhteistyötä, jos äiti lopettaa hänen haukkumisensa netissä, eikä äiti saisi olla yhteydessä toisten hänelle sijoitettujen lasten vanhempien kanssa. Konkreettisia ehdotuksia näiden reunaehtojen valossa ei sijaisiäiti tuonut esiin. Sosiaalityön ja sijoittajayksikön kanssa hän totesi yhteistyön jo sujuvan hyvin. 

Sosiaalityöntekijältä kysyttäessä tämä tuijotti aikaisempia verkostokuvioita seinällä ja pyysi toistamaan kysymyksen. Itselleni jäi sellainen mielikuva, että hän hämmästyi kysymystä. Ennen neuvottelua hän oli laittanut meille asianosaisille kirjeen, jossa hän oli pyytänyt meitä miettimään, mitä meillä on annettavaa yhteistyölle. Ilmeisesti hän ei ollut mieltänyt itseään yhteistyötahoksi, koska kysymys tuli hänelle yllätyksenä. Omaan tuttuun tapaansa hän jätti vastaamatta kysymyksiin. Tässä yhteydessä hän toi julki kyllä, että hänestä on vaikeata käydä kanssani keskusteluja pelkästään kirjeitse. Lisäksi hän toi julki vaikeuden tehdä yhteistyötä, koska lapsi on sen kieltänyt. 

Tukihenkilöni toi esiin tyttäreni ja hänen veljiensä tapaamiset, joita ei ole ollut yli kahteen vuoteen. Lisäksi hän valotti meidän tilannettamme kotona ja myös minun tunteitani tässä prosessissa. Itselleni tämä toi kahtalaiset tunnetilat. Toisaalta olin taistellut jo kaksi vuotta lasten tapaamisten vuoksi törmäten aina seinään, ja toisaalta mietin, olisiko tapaaminen näin pitkän ajan päästä jopa vahingoittavaa, varsinkin veljien näkökulmasta. Mietin myös, johtuvatko nämä tuntemukseni vain siinä seinästä, johon olin päätäni hakannut kuluneet kaksi vuotta. Ja sitten mietin, että onhan lapsilla oikeus tavata toisiansa, vaikka se minussa itsessäni nostaa pelon ja skenaariot pintaan. Samoja asioita lienee miettinyt sijaisäiti tuhahduksistaan päätellen. 

Tässä vaiheessa pidimme tauon. Itse käytin tauon ja menin ulos tupakalle ja soitin ystävälleni hakien tukea omiin tunnetiloihini. 


"Minun luotani sijoitukseen lähti luottavainen tyttö, nyt hän ei luota kehenkään"

Jatkoimme neuvotteluamme tauon jälkeen. (Tässä on syytä kertoa, että sosiaalitoimi tarjosi teetä, kahvia, mehua ja keksejä, mikä oli ensimmäinen kerta kahden vuoden aikana, jolloin olen talossa joutunut asioimaan. Positiivinen asia, kun neuvotteluun tuli varata kolme tuntia aikaa.)

Nyt muutti neuvottelu kulkuansa, koska sijaisäiti oli tauolla lähtenyt pois. Se hämmensi suurinta osaa neuvottelun osallistujia. Sijaisäiti oli kyllä ilmoittanut lähtevänsä aikaisemmin, mutta nyt hän lähti tuntia ennen sovittua aikaa. Ja jokaisen meistä tuli varata neuvottelulle kolme tuntia aikaa. Sijaisäiti oli paikalla vain yhden tunnin. Sosiaalityöntekijä kertoi hänen lähteneen ja hän oli kysynyt sijaisäidiltä, että onko hän varma ja tämä oli ilmoittanut olevansa. 

Omat tunteeni tässä olivat hyvin hämmentyneet. Sosiaalitoimi oli kutsunut neuvottelun yhteistyön aloittamiseksi paikalle ja yksi erittäin tärkeä taho oli päättänyt jättää neuvottelun kesken. Miten tässä pystyy mitään sopimaan, kun kaikki eivät ole paikalla. 

Verkostoneuvottelijat kuitenkin jatkoivat neuvottelua ja seuraavaksi lähdettiin miettimään konkreettisia asioita, että miten yhteistyötä voisi saada käyntiin. Minulta kysyttiin, että mihin olisin valmis ja millä tavoin menetettyä luottamusta voisi saada takaisin. Tähän vastasin, että tarvitsen konkreettisia asioita sosiaalitoimen taholta. Pettymyksekseni sosiaalitoimella ei ollut minkäänlaisia ehdotuksia konkreettisista asioista. 

Sosiaalityöntekijällä on visiona, että hän saisi meidät kaikki eli tyttäreni, minut ja sijaisäidin samaan asiakassuunnitelmaneuvotteluun. Lapsihan ei näihin suostu. Itsekään en enää näin pitkän ajan päästä tiedä, olenko valmis myöskään istumaan asiakassuunnitelmaneuvottelupöytään tyttäreni kanssa. Me emme ole tavanneet yli kahteen vuoteen ja emme kumpikaan tiedä, mitä toisillemme on tapahtunut näiden vuosien aikana. Se on pelottava tilanne. En ollut asiaa miettinyt tätä ennen. Mielestäni se vaatisi ensin meidän suhteemme eheyttämistä, minkä hallinto-oikeuskin on todennut reilu vuosi sitten tehdyssä huostaanottopäätöksessä. Valitettavasti sosiaalitoimi ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteitä tämän asian suhteen. 

Itse olen ehdottanut mm. perheterapiaa, jossa käydään ensin erikseen ja pyritään siihen, että käydään yhdessä. Tämä ei kuulemma ole mahdollista. Olen yrittänyt lähetellä tyttärelleni kortteja, jotka sijaisäiti on ilmoittanut häirinnäksi. Yritin ehdottaa, että sosiaalityö vie tyttärelleni kirjeen, mutta he eivät kuulemma ole postitoimisto. Pelottava asia, mikä tuli ilmi keskusteluja käydessä oli se, että tyttäreni ei tapaa ketään aikuisia ilman, että sijaisäiti on läsnä. Hän kuulemma ei luota keneenkään aikuiseen. Kuitenkin minulta luotani sijoitukseen lähti avoin ja ihmisiin luottava tyttö. 

Sosiaaliportissa lukee, että jos sijaisperheen ja biologisen perheen yhteistyö ei toimi, on sosiaalitoimen hankittava siihen välittäjä. Johtava sosiaalityötekijä kysyi, että mikä tämä välittäjä on tai voisi olla, mutta en minä osannut vastata tuohon kysymykseen, koska minä en tiedä. Kun sosiaaliportissa on tämmöinen asia, mielestäni sosiaalitoimen tulee olla asiasta tietoinen ja kyettävä vastamaan tähän tarpeeseen. Välittäjää itseni ja sijaisäidin välille olen pyytänyt jo kaksi vuotta.

Ainoat konkreettiset toimenpiteet mihin neuvottelussa päädyttiin olivat, että sisarusten tapaamisia pyritään aloittamaan. Asia jäi sosiaalityöntekijän harteille. 


Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena

Sijaisäidin käytös oli vihamielistä ja ahdistavaa. Aikuisten ihmisten ollessa neuvottelussa teinityttömäinen murjotus ei mielestäni kuulu asiaan. Perhehoitolakikin velvoittaa sijaisvanhempaa yhteistyöhön biologisen perheen kanssa. Myös sijaisäidin pukeutuminen oli teinityttömäistä. Hänellä oli jalassa legginssin ja jonkunmoinen nahkatakki. Kilpaileekohan hän pukeutumisessa minun 13-vuotiaan tyttäreni kanssa? 

Sosiaalitoimi ei ollut millään tavalla perehtynyt aiheeseen, jonka johdosta oli neuvottelun kutsunut koolle. Mielestäni sosiaalitoimen olisi kuulunut miettiä ja ehdottaa konkreettisia keinoja yhteistyön aloittamiseksi. Mielestäni tämä asia kuuluu sosiaalitoimen vastuulle ja olisi osoittanut ammattitaitoa sosiaalitoimen taholta. Ainoan konkreettisen ehdotuksen teki minun tukihenkilöni. Sosiaalityöntekijä toi esiin visionsa, mutta ei miettinyt ollenkaan polkua, millä sinne päästään. Sosiaalityöntekijöillä on kuitenkin erityinen velvollisuus yhteistyöhön. 

Verkostokonsultit olivat ammattitaitoisia ja kykenivät tuoman keskusteluun niin minun näkökulmani kuin muidenkin. Verkostokonsulttien toiminnasta minulle jäi hyvä vaikutelma, vaikka neuvottelun tulos olikin laiha, mutta se ei johtunut siitä, että yritystä ei olisi ollut. Ehdottoman hyvä asia. 

Sijoittajayksikön edustajasta ei minulla ole paljoa sanottavaa. Olisin toivonut hänen ottavan vahvemman roolin sijaisäidin tukemisessa ja ohjeistamisessa lainmukaiseen toimintaan. Kuitenkin yhteistyö biologisen perheen kanssa on lapsen etu. 

Suureksi kysymysmerkiksi jäi se, että lapsi ei tapaa kahdenkesken sosiaalityöntekijäänsä. Ja ilmeisesti ei tapaa myöskään edunvalvojaansa kahdenkesken. Hänellä on kuulemma todella vahva epäluottamus aikuisiin. Mistä tämä on tullut? Mitä sijoituksen aikana on tapahtunut, jotta luottamus on mennyt? 

Luulen sijaisäidin kertovan tämän johtuvan kotona tapahtuneista traumaattisista tapahtumista, joita minun käsitykseni mukaan ei ole. Meidän elämämme oli sijoituksen alkaessa kriisissä ja toivoimme apua lastensuojelulta, että saisimme tilanteen normalisoitumaan. Veikö avun saamattomuus luottamuksen? Käykö lapsi terapiassakin sijaisäidin kanssa? Entä lääkärissä? Sanoittaako sijaisäiti kaikki lapsen tunnetilat? Miksi sijaisäiti pelkää sosiaalityöntekijöitä niin paljon, että estää lapsen kahdenkeskisen kanssakäymisen sosiaalityöntekijöiden kanssa? Missä on sosiaalityöntekijöisen ammattitaito ja kyky luoda lapseen luottamuksellinen suhde? Mitä siellä sijaisperheessä tapahtuu suljettujen ovien takana? 

Sosiaalitoimi kuuntelee ainoastaan sijaisäidin selitykset asioille. Sijaisäiti kertoo tekevänsä työtä. Sosiaalityöntekijä ei tunne lasta eikä halua biologisen vanhemman apua hänen tuntemisessaan, vaikka kuitenkin biologinen vanhempi on ollut lapsen elämässä 11 ensimmäistä vuotta ja tietää tämän aikaiset tapahtumat. 

Sijoituksen aikaisista asioista ei voi mitään tietää, koska vanhempi on kokonaan suljettu asioista ulos. Ei muita kuin hajanaisia silloin-tällöin-tietoja, kuinka hyvin lapsella menee. Ja tämäkin on sijaisäidin tuottamaa, ei lapsen, koska lapsen kanssa ei kukaan keskustele. Lapsi elää maailmassa, jossa sijaisäiti on ainoana aikuisena. 

Sijaisäiti lähti vihaisen neuvottelusta. Millä tavoin ja kehen hän purkaa mielipahansa? 

Ja tämä tarina ei ole ainutlaatuinen kyseisessä sijaisperheessä. Nämä asiat ovat toistoa muilta lapsilta, jotka on sijoitettu samaan sijaisperheeseen. 

Miksi sosiaalityöllä ei hälytyskellot soi, että asiat eivät ehkä olekaan niinkuin ne päällepäin näyttävät? 

Miksi äidin huoleen ei reagoida? 

Ei Eerikankaan äidin huoleen reagoitu... 

Äiti

Sosiaalitoimi ilmoitti jälkikäteen, että sisarusten välinen tapaaminen ei onnistu. Ainoa asia mistä neuvottelussa päätettiin, vesitettiin. Case close.


Aiemmin julkaistuja "Perheeni tarinoita":

Kotiäidin päiväkirja: "Mummun pedofiliahysteria satutti." 
Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"
Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”
Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena
Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."
Tarun avoin kirje sijaisäidille
Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."
Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"
Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."
Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira
Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Kankaanpäässä on meneillään episodi, jossa perhe on joutunut lähtemään kodistaan lastensuojelun uhatessa perheen poikaa kiireellisellä sijoituksella. Perheeseen kuuluu äiti ja esikoululainen poika sekä lukiota käyvä tyttö. Perheen ajojahti on kestänyt yli kaksi vuotta.

Poika oli vapaaehtoisessa avohuollon sijoituksessa sijaisperheessä vielä hetki sitten, mutta äiti lopetti sijoituksen lapsen kohtelun vuoksi.



Sijaisäiti laiminlöi lapsen hoidon

Tapahtumat kärjistyivät, kun pojalta meni käsi sijoiltaan, eikä sijaisperhe toimittanut lasta lääkärille. Porin kaupungissa ei kuulemma ole sellaista tohtoria, joka saisi käden paikoilleen.

Tapaus käsivarren lyhyt historia kuuluu seuraavasti: Pojalla on luksaatiomenneisyys, eli käsi on mennyt sijoiltaan samalla tavalla ennenkin. Tällä kertaa käsi meni sijoiltaan päiväkodissa. Tapahtuman aikaan elettiin torstain aamupäivää ja asiasta ilmoitettiin sijaisäidille. Hän oli shoppailemassa Porissa, eikä pitänyt suuremmin kiirettä pojan hoitoon saattamisessa. Sijaisäiti nouti pojan vasta iltapäivällä päiväkodista.

Poikaa ei viety lääkäriin, vaan jollekin epäviralliselle niksauttajalle väänneltäväksi, mutta kättä ei saatu paikoilleen. Tätä äiti ei tiennyt.

Seuraavana päivänä poika tapasi äitiään, joka huomasi heti, ettei käsi ole kunnossa, vaikka sijaisäiti väitti toisin. Todistajan läsnäollessa käsi luiskahti paikoilleen perjantaina illalla kello 21.05, kun äiti oli jo soittanut Poriin, että ovat tulossa lääkäriin.

Äiti otti yhteyttä lastensuojeluun ja sai tietää, kuinka kauan pojan kanssa oli viivytelty, kuinka sijaisperhe oli väittänyt sossuille käden olevan kunnossa ja äidin ja pojan vain valehtelevan asiasta.


Startti pitkälle piinalle: paikkakunnan vaihdos

Kaikki alkoi syksyllä 2012, kun äiti saapui Kankaanpäähän Keuruulta. Äiti oli käyttänyt lääkkeitä väärin noin kaksi vuotta ja hakenut apua ongelmaansa itse. Perhe oli Keuruun sosiaalitoimen kautta ohjattu Kankaanpään A-kodille hoitoon. "Lapset tulevat ehdottomasti mukaan", oli sossu sanonut, sillä äiti oli kykenevä huolehtimaan heistä ongelmastaan huolimatta.

A-kodin hoitojakso kesti viitisen kuukautta, jonka jälkeen se sovitusti lopetettiin. Perhe muutti pysyvästi Kankaanpäähän.

Saanen lainata Putous-ohjelman karjalaista hahmoa: Se oli virhe.

Perheen kimppuun kävi lastensuojelu.


Epäilyksiä, uhkauksia ja riittämätöntä tukea

Lastensuojelu antoi omanlaistaan pakkohoitoa perheelle uhaten äitiä alati huostaanotolla, mikäli äiti ei tukitoimiin suostu. Tietenkin äidin tuli rampata seuloissa, koska sossu odotti kieli pitkällä retkahtamista. 15 vuoden takaisia asiakirjoja kaiveltiin esille ja huoli perustettiin niiden varaan.

Perhetyö kävi kotona, se tutki asuntoa ja penkoi jääkaappia. Josko sieltä löytyisi maitolitran ja puolukoiden sijaan litra bubrea ja pakastettuja bentsoja? Koko ajan äitiä muistutettiin siitä, että yksikin retkahdus johtaa lasten huostaanottoon.

Äiti löysi miehen ja meni naimisiin, mutta sosiaalitoimen ulottaessa epäilynsä myös aviomieheen vesittyi liittokin ja pariskunta erosi. Perhe vaihtoi asuntoaan homeen vuoksi, johon sossu lupaili vuolaasti taloudellista apua, mutta ei auttanut. Toimeentulotuki oli muutoinkin tiukassa, koska perheellä on koira ja kissa.

Luitte ihan oikein: koira ja kissa kuluttavat liikaa rahaa, ja koira on käsketty myydä pois. Käsky on kirjallisena sossun omissa lippulappusissa.

Kankaanpään sossussa lienee ollut käytössä väärä opetusvideo: Tuntematon sotilas. Siinä kun krapulainen sotilas kehui elävänsä puoli vuotta yhdellä suolaisella silakalla. Samaa linjaa noudattaen Kankaanpään sossu on sitä mieltä, että äidin tulee elää vähintään yhtä kauan yhdellä Coton de Tulearilla.

Sijaisperhe, jonne poika avohuollon sijoituksena laitettiin, sai vajaat 6000 euroa starttirahaa ja aloituskorvausta. Äidille annettiin 10 euroa per päivä ruokarahaa poikaa varten, kun poika kävi kotilomillaan. Papereihin on kirjattuna erikseen, että raha on tarkoitettu käytettäväksi ruokaan; sillä ei saa viedä poikaa Hesburgeriin. Mitähän Kankaanpään sossu luulee Hesburgerissa myytävän?

Kaiken tämän keskellä äiti oli retkahtanut opioidipohjaisiin lääkkeisiin, mutta piti asian omana tietonaan peläten menettävänsä lapsensa. Hän kertoi syövänsä lääkkeitä, jotta jaksaisi arjessa. Sekaisin hän ei ollut, kukaan ei huomannut mitään.


Jahtaamista ja pelkoa

Vaikka sossu ei vielä tiennyt retkahduksesta, se ryhtyi huostaamaan koulukasta, tytärtä, jolla oli keskittymisongelma ja seiskan keskiarvo. Tytär oli myös kokeillut kansallispirtelöämme olutta kolmasti ja jäänyt kiinni.

Sossu oli sijoittamassa tytärtä laitokseen. Tyttärellä diagnosoitiin adhd, mikä selitti keskittymisongelmat.

Perheelle järjestettiin kotisairaanhoidon ammattilaisporukka Tampereen Näsimentorista, joilta toki odotettiin lausuntoa. Näsimentor teki työnsä, ja hyvin tekikin, sillä tyttären sijoitus peruttiin. Äiti oli kovin tyytyväinen Näsimentorilaisten tapaan kuulla perhettä ja nähdä asioiden laidat. Tyttären adhd saatiin aisoihin lääkityksellä ja koulu alkoi sujua hyvin.

Tämän jälkeen äiti haki jälleen apua ongelmaansa.

Se oli virhe.

Taas uhattiin kiireellisellä sijoituksella. Äiti meni A-kodille kuntoutukseen. Hän vietti päivät kuntoutuksessa ja yöpyi kotona. Poika kävi päivisin päiväkotia.

Helmikuussa 2014 äiti antoi yhden positiivisen seulan. Äiti sai puhelinsoiton, että lapset lähtevät nyt ja poika haettiin päiväkodilta ja tytär kotoa.

Äiti valitti asiaansa hoitavasta sosiaaliviranomaisesta ja Martta vaihdettiin Annikaan. Kiiresijoitus lopetettiin 1,5 viikon kuluttua Annikan toimesta. Uusi asiakassuunnitelma tehtiin ja pakotetut tukitoimet lopetettiin. Normaalia elämää yritettiin jatkaa, mutta jälleen kerran äiti oli turvautunut lääkkeisiin.

Sossun pelko peitti auringon kuin paikalleen jämähtänyt sadepilvi.

Äidillä todettiin adhd. Elettiin heinäkuuta 2014. Äiti hakeutui jälleen hoitoon. Hän kertoo, että ei millään tavoin piilottele ongelmaansa. Haastatellessani äitiä hän on hyvin avoin riippuvuudestaan. "Mulla on reseptilääke, en käytä suonensisäisiä aineita."


Murennusta kannustuksen sijaan

Tiedän itse, kuinka mahdotonta voi olla kuntoutuminen, kun siihen ei anneta muita eväitä kuin epäily siitä, että retkahtaa. Olen nimittäin seurannut korvaushoitoa läheltä, joten tiedän mistä puhun.

Äiti kertoo haluavansa kuntoutua. Kun kuuntelen äidin kertomusta, ihmettelen ties monettako kertaa maamme ammattilaisia, joihin tulisi voida luottaa:

"Kaikkeen olen suostunut vuosien ajan, kun joka palaverissa on sanottu, että ellen suostu, lapset huostataan", kertoo äiti.

Hän on koko ajan yrittänyt itse ajaa lastensa etua ongelmastaan huolimatta ja hakenut rehellisesti apua:

"En häpeä opioidiriippuvuuttani tai korvaushoitoasiaa, kaiken saa julkaista."

Miksi Kankaanpään sossu haluaa ajaa äidin nurkkaan uhkailemalla? Miksi se ei auta niin, että avusta olisi oikeasti hyötyä?

Heinäkuussa äiti siis hakeutui saamaan apua, ja sossu ehdotti avohuollon sijoitusta pojalle. Vanhempi tytär muutti omilleen aloittaessaan lukion 9 keskiarvolla. Kelatkaa taaksepäin ja kiittäkää Näsimentoria järkevästä lausunnosta. En nimittäin usko, että tyttö olisi edes ammattikoulussa, jos hänet olisi kiiresijoitettu laitokseen.

Äiti suostui avohuollon sijoitukseen; poika menisi ihan kivalta näyttävään perheeseen, kunnes korvaushoidon arviointijakso olisi ohitse, ja palaisi sitten kotiin. Poika voisi jatkaa tutussa eskarissa ja pääsisi kotilomille. Tähän äiti luotti.

Se oli virhe.


Vieraannuttaminen alkoi

Hyvin nopeasti äidille asetettiin yhteydenpitorajoitukset. Sijaisperhe ja sossu tehtailivat ne yhdessä. Äiti pyysi saada poikaansa kotiin joka viikonloppu, mutta sai päätöksen joka toisesta viikonlopusta. Tämä on ainoa päätös, joka äidille on rajoituksista toimitettu.

Rajoitukset koskivat kuitenkin myös puheluita ja muuta yhteydenpitoa. "Sijaisperheen vankan kokemuksen mukaan on lapselle kidutusta olla tiiviisti yhteydessä äitiinsä."

Tuosta ei paljon huumoria revitä.

Viikon sijoituksessa olon jälkeen poika kutsui jo sijaisperheen vanhempia isäksi ja äidiksi. Äiti huomautti tästä, ja siitä suututtiin. Pojalle huudettiin, kun hän yritti kutsua sijaisvanhempiaan näiden omilla nimillä: "Minä olen äiti!"

Äiti kertoi sosiaalitoimelle asiasta, mutta ei saanut sieltä vastakaikua.

"No eihän me sitä huostattu!" tuumasi sossu, ilmeisesti yrittäen osoittaa äidille, miten helluja he olivat olleet, vaikka äiti oli retkahdellutkin.

Äidin kanta kertoo kaiken: "No kun te koko ajan sanoitte, että huostaatte lapset!"

Niin. Pakon edessä on helppo saada suostumus mihin tahansa. Jos vaihtoehto on sijoitus kauas hornan tuuttiin, niin kuka tahansa äiti suostuu avohuollon tukitoimena tehtävään sijoitukseen.

Toisin sanoen äiti eli jatkuvassa pelossa. Sosiaalitoimi muistutti äitiä tästä tasaisin väliajoin: "Jos et suostu, niin lapset kiiresijoitetaan". Laissa tällaista kaupankäyntiä kutsutaan kiskonnaksi tai petolliseksi menettelyksi, valtuuksien väärinkäytöksi ja arvottomaksi menettelyksi.


Kulissien takana tapahtui

Poika kertoi sijaisperheessä tapahtuvasta toiminnasta muutakin. “Siellä juodaan kaljaa, ne menevät punaisiksi ja huutavat”. Saunassa käytiin kaikki samaan aikaan teinien ja muiden kanssa. Kaikki tämä ahdisti poikaa. Hän pelkäsi.

Äiti kantoi poikaa avohuollon sijoitukseen kotilomilta itkevänä ja petauspatjoihin tarrautuneena, itku kurkussa. Sijaisperhe ei edes kommunikoinut äidin kanssa. Poika kertoi, että asioista oli kielletty puhumasta kotilomilla. " Äiti, mä en pysty hengittämään kunnolla", poika sanoi ahdistuksen kasvaessa kestämättömäksi.

Sijaisperhe väitti pojan valehtelevan, samoin äidin. Sijaisperhe soitteli sossuun tehden perättömiä ilmoituksia äidin hoivasta. Lopulta, kun pojan käsi meni sijoiltaan, äiti katkaisi vapaaehtoisuuteen perustuvan avohuollon sijoituksen saatuaan tietää asioiden oikean laidan.

Äiti vaati lapsen kuulemista sosiaalitoimelta, ja saikin kutsun tulla toimistolle. Sinne oli tultava yksin, tai sijoitusta ei voitaisi keskeyttää. Äidille kerrotiin, että poika tultaisiin sijoittamaan Eemelin lastensuojelulaitokseen, joka sijaitsee Harjavallassa, mikäli äiti ei suostuisi jatkamaan avohuollon sijoitusta.

"Et tule saamaan lasta ikinä takaisin", sanoi sossu.

Lisäksi äidille lupailtiin yhtäkkiä, kuinka poika pääsisi kotilomille ja saisi muitakin etuuksia, jos vain äiti sallisi sijoituksen jatkua ja vetäisi rikosilmoituksensa pois.

Äiti ei suostunut. Hän ehdotti perhekuntoutusta vaikkapa Päiväperhossa Tampereella tai intensiivistä perhetyötä niin, että saisi itse olla pojan kanssa.

"Sellainen olisi liian iso muutos lapsen elämässä!" totesi sossu. Älykästä logiikkaa, lastenkotiin sijoittaminenhan ei muuttaisi pojan elämää millään tavalla?!


Manipulointia ja kiristystä

10.10.2014 äiti vaati, että lasta kuullaan. Hän saikin käskyn, että poika haetaan kello 14 kuultavaksi, ja kello 15.30 äidin tulee saapua toimistolle sopimaan sijaisperheen kanssa. Äiti ei tähän suostunut, vaan vaati sosiaalitoimea kotiinsa kuulemaan poikaa. Sossu purjehti paikalle ja heitti äidin ja tämän ystävän ulos kuulemisen ajaksi.

Äiti oli pyytänyt tukihenkilökseen kuulemistilanteeseen työntekijää Näsimentorista, mutta tähän sossu ei suostunut.

Äiti meni kuitenkin asujan oikeudella asuntonsa keittiöön, kun toisessa huoneessa kuultiin poikaa. Äiti kuuli osan keskustelusta. Poikaa painostettiin palaamaan sijaisperheeseen ja lupailtiin, että "ei ne enää juo, ei siellä enää olla alasti eikä ne enää huuda".

Viimeinen käsky sosiaalitoimelta palauttaa lapsi avohuollon sijoitukseen, jonka äiti oli siis jo katkaissut ja joka perustuu vapaaehtoisuuteen (ts. huoltajan suostumukseen) oli:

"Jos et suostu, poika haetaan kello 18 kiireelliseen sijoitukseen."


Pako alkoi

Äiti lähti lapsensa kanssa kotoaan evakkoon. Hän ei aio jatkaa avohuollon sijoitusta. Rikosilmoitus on ja pysyy. Äiti on ollut yhteydessä AVIin ja saanut sieltä ohjeet tehdä kantelu suoraan ja heti aluehallintovirastolle sekä ohjeen tehdä lastensuojeluilmoitus sijaisperheestä. Valvova elin on todennut äidille kehotuksen yhteydessä, että sosiaalitoimi on rikkonut perheen oikeuksia räikeällä tavalla.

Viimeisin tieto on, että sijaisperhettä koskeva lastensuojeluilmoitus on käsitelty ja sijaisperhe kieltää kaiken, joten asia on sillä sipuli. Perhettä ei tutkita eikä hutkita sen kummemmin.

Tosin laki sanoo, että jokaisen ilmoituksen johdosta tehdään lastensuojelutarpeen kartoitus, jonka jälkeen päätetään, onko perheessä lastensuojelun tarvetta. Kankaanpäässä sossut ovat kuitenkin meedioita tai ennustajia, joilla on kristallipallo. He ennustivat, että äidin tekemä ilmoitus on perätön. Äiti nimittäin kertoi minulle: “Se lastensuojeluilmoitus, jonka tein tänään, oli käsitelty jo eilen”.


Kirj.huom: Sosiaaliviranomaisten etunimet on vaihdettu.  




Aiheeseen liittyvä Lokakuun liikkeen kirjoitus:

LL listaa: 67 yritystukea saanutta lastensuojelufirmaa 2011/12

On epärealistista ajatella, että lastensuojelussa ei koskaan tehtäisi mitään väärin, että lastensuojelu olisi erehtymätön, virheetön ja täydellinen maailma.

Jokaisella alalla ja jokaisessa ammatissa, jossa ihmiset toimivat, tehdään kaiken hyvän ja laadukkaan työn ohella välillä isompia ja pienempiä virheitä - milloin kiireessä ja paineessa, toisinaan täysin vahingossa, joskus asioita ymmärretään väärin, kaikkea ei aina osata eikä tiedetä, tilanteet tulevat yllättäen, tehdään vääriä arvioita ja tulkintoja, ei tunnisteta omaa osaamista tai osaamattomuutta asioiden suhteen, työn vaatimukset voivat olla liian korkeat tai matalat.

Näiden asioiden tunnistaminen ja tunnustaminen on jo iso askel kohti parempaa tekemistä sekä molemminpuolista ymmärtämistä.

Haastattelimme eläkkeellä olevaa entistä johtavaa sosiaalityöntekijää, joka on työskennellyt pitkään lastensuojelussa. Haastateltavamme jakaa ajatuksen siitä, että vaikka lastensuojelun tarkoitus on toimia lapsen parhaaksi, se ei aina onnistu tehtävässään täydellisesti, asioita on mahdollista tehdä entistä paremmin ja paremmalla asenteella.

Millaisia vaikeuksia ja ongelmia kohtasit lastensuojelutyössä?

Olin johtavana sosiaalityöntekijänä pienessä yksikössä, jossa hoidettavanani oli toimeentulotuki- ja päihdehuoltoasiakkaiden lisäksi lastensuojelutyötä. Töitä oli henkilöstömäärään nähden liikaa ja lastensuojelutyö vaikeaa ja vaativaa. Omat haasteensa työhön toivat myös perheiden erilaiset kulttuuriset tekijät ja ihmisten erilaiset käsitykset normatiivista asioista.

Mitä mieltä olet kritiikistä lastensuojelua kohtaan?

Ihmisillä on halu saattaa viranomaiset vastuuseen teoistaan, toisinaan täysin oikeutetusti. Joillekin taas kritiikki on itse tarkoitus, ilman sen ihmeellisempää perustetta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaiken viranomaistoiminnan tulee kestää se, että toiminta asetetaan kyseenalaiseksi.

Olivatko lastensuojelussa tehdyt päätökset aina oikeita, perusteltuja ja lain mukaisia?

Siihen tietysti pyrittiin. Varmasti joskus olisi voinut toimia toisinkin. Jokainen ihminen, myös viranomainen, toimii toisinaan omien sympatioidensa ja antipatioidensa kautta. Yleisesti onneksi vuosien varrella on vanhan ajan viranomaismielivallasta siirrytty yhä enemmän ajattelemaan, että asiakkaalla on oikeuksia. Tästä huolimatta jotkut sosiaalityöntekijät edelleen käyttävät valtaansa vain siksi, että heillä sitä on.

Oli varmasti asiakkaita, joista et henkilökohtaisesti pitänyt. Miten se vaikutti työhösi?

Aina on se riski, että jos loukkaantuu tai suuttuu asiakkaaseen jostain syystä, niin toimii sen mukaisesti. Vaikka johtotasolta on määritelty normit miten toimitaan, niin käytettävissä on myös aika paljon pelivaraa. Joissakin tapauksissa saatoin olla asiakkaalle tyly vain siksi, että asiakas ei miellyttänyt minua. Toisinaan erimielisyyttä taas aiheuttivat puhtaat väärinkäsitykset puolin ja toisin.

Toisaalta saatoin olla niissä piireissä välillä liian lepsu ja tästä taas kollegat eivät pitäneet, koska silloin heidän toimintansa vaikutti liian tiukalta ja taipumattomalta. Toimeentuloasiakkaiden kanssa ajattelin, että annan mieluummin huijata itseäni kuin vedän maton jonkun apua tarvitsevan jalkojen alta.

Erehtyminen on inhimillistä, mutta onko viranomainen erehtymätön. Tehdäänkö huostaanottoja koskaan tarpeettomasti tai "huterin perustein"?

Uskon, että huostaanottoja tehdään joskus liian löyhin perustein tai ennen kuin kaikki muut keinot on käytetty ja koitettu. Toisaalta aina ei tunnisteta lapsen hätää, vaikka pitäisi.

Voiko yksittäinen tukkapölly tai vanhempien kovaääninen perheriita olla syy huostaanottoon?

Ei voi olla, eikä pidä olla. Elämä on täynnä erilaisia tilanteita, eikä yksittäisen tilanteen perusteella voi tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Joskus on tärkeää muistuttaa vanhempia siitä, miten heidän käyttäytymisensä vaikuttaa lapseen. Usein jo lapsen näkökulman muistuttaminen riittää korjaamaan tilanteen. Suuri merkitys on sosiaalityöntekijän omalla elämänkokemuksella ja sillä miten osaa suhteuttaa asioita. Kun parisuhteessa on ongelmia, niin silloin monesti huudetaan. Äiditkin huutavat toisinaan lapsilleen.

Voiko köyhyys olla syy huostaanottoon?

Ei voi. Köyhyys on peruste saada toimeentulotukea, se ei ole huostaanottoperuste.

Huostaanotetut lapset – tulivatko pelastetut lapset pelastetuksi?

Oman työn arvioiminen on vaikeaa, koska sitä uskoo tehneensä asioita enimmäkseen oikein ja oikein perustein. Sillä tavoin mikään huostaanottopäätös ei ole jäänyt vaivaamaan, että olisin mielestäni tehnyt päätöksiä väärin tarkoitusperin tai väärin perustein. Huostaanottoratkaisut tehtiin hyvin konkreettisin perustein, mutta tuliko lapsi siltikään pelastetuksi, siitä en ole ollenkaan varma.

En tiedä pelastuivatko kaikki ne lapset/nuoret, jotka otettiin huostaan esim. oman päihteiden käytön takia, jatkuivatko lapsen/nuoren ongelmat huostaanotosta huolimatta vai pahenivatko ne.

Ikävimmät muistot lastensuojelusta liittyvät niihin lapsiin, jotka olivat kokeneet vakavaa väkivaltaa ja kaltoin kohtelua ja joille ei sijaisperheistäkään löytynyt sellaista rakastavaa aikuista, joka olisi saanut lapsen toipumaan. Pelastetut lapset eivät aina tulleet pelastetuksi, vaikka lastensuojelu tuli avuksi.

Aivan niin kuin perheissä niin myös sijaishoitopaikoissa asioiden hoitaminen on paljolti riippuvainen siellä toimivista ihmisistä. On paljon hyviä sijaisperheitä ja lastensuojelulaitoksia, joissa toimitaan lapsen etu huomioiden ja lapsen parhaaksi. Mutta kaikki eivät suinkaan ole sopivia sijaisvanhemmiksi tai toimimaan lastensuojelutyössä. Olen ikäväkseni törmännyt sellaiseenkin sijaisperheeseen, jonka tarkoituksena oli saada lapsesta vain rahaa.

Miksi huostaanottojen määrä on kasvanut niin hurjasti?

Lastensuojelussa normatiivisuuden vaatimukset ovat tiukentuneet ja huostaanottojen kynnys madaltunut.

Osaltaan lastensuojelusta on myös tullut liian tehokasta. Tämän muutoksen on saanut aikaan tehokkaasti toimiva sosiaalipäivystys. Samalla seula on tullut niin tiheäksi, että kiireellisten huostaanottojen määrä on kasvanut ja yhä useampi perhe on joutunut lastensuojelun asiakkaaksi ja tarkkailun alle. Sosiaalipäivystyksen tehokkuus on yhtä aikaa sekä hyvä että huono asia. Parhaassa tapauksessa se pelastaa lapsia, mutta samalla se mahdollistaa myös ylilyönnit.

Pitäisikö lastensuojelulakia mielestäsi muuttaa?

Laissa ei niinkään ole vikaa, kuin sen soveltajissa ja heidän asenteissaan.

Miten sinä kehittäisit tulevaisuuden lastensuojelua?

Lastensuojeluun tarvitaan lisää työntekijöitä. Itse panostaisin erityisesti perhetyöhön, muihin tukitoimiin ja ennalta ehkäiseviin palveluihin. Kotiapua pitäisi olla tarjolla lapsiperheille ilman lastensuojeluasiakkuutta. Kotiavulla voitaisiin parhaassa tapauksessa estää lastensuojelun tarve kokonaan.

Lastensuojelussa ajatellaan kovin pessimistisesti päihdeperheistä, ettei kuntoutusta kannata edes yrittää. Minusta päihdekuntoutusta kannattaa yrittää aina, kun asiakas on siihen itse valmis. Joillekin kuntoutuksesta on apua ja jonkun perheen se voi pelastaa, vaikka tilastollisesti tulokset olisivat heikkoja. Jos näitä palveluita ei käytetä, niitä ei kohta ole tarjolla ja sekin olisi murheellinen tilanne.

Perheet tarvitsevat motivoivaa lähitukea kuntoutumiseen, paranemiseen ja toipumiseen, oli ongelma perheessä sitten mikä tahansa. Tukiperheet ja tukihenkilöt ovat olleet avuksi monelle lapselle ja heidän perheilleen. Tukiperheiden avulla voisi olla mahdollista vähentää huostaanottojen tarvetta.

Lue myös muita uusia juttujamme:



Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia


10 muutosehdotusta: Kohti parempaa perheidensuojelua
Lokakuun liike - rakenteellista sosiaalityötä

Kristan tarina I: Hyväksikäytetty tyttö huostaan 
Kristan tarina II: Kahden psykiatrin eriävät näkemykset 
Kristan tarina III: Taistelu vääriä tulkintoja vastaan 
Kristan tarina IV:  Tyhjän päällä lastenkodissa 
Kristan tarina V: ”Hanttiin panemalla tunsin eläväni”

Soluttautuja meni kristallipallon sisään ja kertoo nyt mitä näki!

Uhka vai välitön vaara?

LL listaa: 67 yritystukea saanutta lastensuojelufirmaa 2011/12