Olen oululainen kolmen lapsen äiti. Odotan neljättä, laskettu aika on maaliskuussa 2014. Ongelmat perheessämme alkoivat odottaessani toista lastani, joka on nyt 7-vuotias.
Silloinen mieheni alkoi hiljalleen käyttäytymään väkivaltaisesti, ja käytti alkoholia runsaasti.
Mukaan tuli mustasukkaisuus, minun kontrolloimiseni, ja väkivalta eri muodoissaan. Olen kokenut ex-mieheni taholta vuosia kestävää raakaa väkivaltaa sen kaikissa eri muodoissa.
Silloinen mieheni alkoi hiljalleen käyttäytymään väkivaltaisesti, ja käytti alkoholia runsaasti.
Mukaan tuli mustasukkaisuus, minun kontrolloimiseni, ja väkivalta eri muodoissaan. Olen kokenut ex-mieheni taholta vuosia kestävää raakaa väkivaltaa sen kaikissa eri muodoissa.
Jälkeenpäin tuntuu hullulta, miten suostuin ja alistuin kaikkeen siihen. Miehestä eroon pääseminen oli todella hankalaa. Loppuvaiheessa hän usein uhkasi tappaa minut ja välillä myös lapset. Hän piti minua otteessaan ottamalla minulta lompakon (tilin tyhjensi luonnollisesti), avaimet ja puhelimen pois päivä-/viikkokausiksi.
Systemaattisesti hän tuhosi minun kaikki suhteeni kavereihini ja lapsuudenaikaiseen perheeseeni. Ex-mieheni sai raivareita, jolloin hän riehui kotonamme hajottaen paikkoja ja tavaroita. Lapset joutuivat – ikävä kyllä – elämään kaiken tämän keskellä ja näkemään paljon pelottavia asioita.
Suhteemme loppuaikana meillä kävi poliisit moneen kertaan, yleensä naapureiden soittamana. Luonnollisesti lastensuojelu tuli mukaan kuvioon, kun poliisit tekivät lastensuojelilmoituksia. Lopulta karkasin lasten kanssa turvakodille. Muutoin en varmaan olisi selvinnyt hengissä.
Lastensuojelu tarjosi sijoitusta "vähäksi aikaa"
Pääsin hiljalleen eroon miehestä, avioero saatiin voimaan kesällä 2009. Hankin oman vuokra-asunnon, ja aloittelin omaa elämää yhdessä lasten kanssa. Lapset aloittivat päiväkodin ja minä menin töihin. Oli pakko käydä töissä, koska eron takia olin myös taloudellisessa kriisissä.
Lapset alkoivat oireilla kokemuksiaan hoidossa ja kotona levottomalla käyttäytymisellä, väkivaltaisesti. Päiväkoti teki muutaman lastensuojeluilmoituksen. Tuolloin koin kuitenkin saavani paljon tukea esim. päiväkodin hoitajilta ja myös lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä.
Jossain vaiheessa väsyin kuitenkin täysin. Olin vailla tukiverkkoja; ei ollut ketään, kuka olisi välillä auttanut lastenhoidossa tai missään muussakaan asiassa. Kavereitakaan ei oikein ollut. Pyysin itse apua lastensuojelusta, kun en tiennyt muutakaan kanavaa avun saamiseksi.
Minulle tarjottiin mahdollisuutta "antaa lapseni hoitoon" sijaisperheeseen vähäksi aikaa, jotta saisin huvenneet voimavarani takaisin. Sinisilmäisenä luotin virkamiehen sanaan, ja annoin pojat sijoitukseen. Pojat sijoitettiin sijaisperheeseen aluksi avohuollon tukitoimena, ja aika pian sosiaalityöntekijä teki huostaanottohakemuksen vastoin tahtoani hallinto-oikeuteen. Hakemus meni läpi ilman kummempia mutkia. Avopuolen sosiaalityöntekijä oli kaikesta huolimatta koko ajan minun puolellani, kuunteli ja tuki.
Kun huostaanottopäätöksen myötä asiakkuus siirtyi sijaishuoltoon, alkoi painajainen. Minusta tuli yhdessä yössä täysin kelvoton kansalainen, huono ja kelvoton äiti, ja kaikinpuolin epäonnistunut ihminen.
Sosiaalityöntekijä oli kirjauksissaan diagnosoinut minut ahdistuneeksi. Myönnän kyllä kyynelehtineeni välillä palavereissa; onhan omaa perhettä koskevat asiat hyvin herkkiä, ja tunteita herättäviä. Rakastan lapsiani. Itkemiseni nähtiin negatiivisena asiana. Uutta miestäni kohdeltiin kuin "väliaikaista seksikumppania".
Kuulopuheita, huhuja, oletuksia, satua
Jo hieman ennen lasten sijoitukseen lähtöä olin löytänyt uuden, hyvän miehen. Parisuhteemme on vakiintunut, ja pian menemme naimisiin. Mieheni on ollut koko ajan minulle loistavana tukena ja apuna. Muutenkin elämäni on kaikin puolin kunnossa: minulla on viihtyisä ja tilava omistusasunto, koulutustani vastaava vakituinen työpaikka, talous on kunnossa.
Hoidan kaikki asiani mallikkaasti. Olen täysin terve, ja elämäntapani ovat terveyttä edistävät. Perheessämme ei käytetä lainkaan päihteitä. Vanhin lapseni on asunut koko ajan luonani; hänen osaltaan lastensuojelun asiakkuus on tarpeettomana lopetettu kokonaan.
Huostaanoton syyt kahden poikani osalta ovat poistuneet jo kauan sitten. Siksi olen hakenut huostaanoton purkua. Sosiaalityöntekijä viivytteli asian käsittelyä yhdeksän kuukautta, mutta sain asiasta päätöksen viimein 27.12.14. Päätös oli kielteinen, eli huostassapitoa jatketaan.
Perusteet päätöksessä olivat osittain keksittyjä, kuulopuheisiin perustuvia, sosiaalityöntekijän olettamusta. Päätöksessä vedottiin myös vuosien takaiseen tilanteeseen, aiemmin vallinneisiin huonoihin olosuhteisiin. Sosiaalityöntekijä on itse diagnosoinut poikani käytöshäiriöisiksi. Päätöksessä vedottiin myös poikien vaikeuksiin koulussa ja esikoulussa. Olen kuitenkin ollut yhteydessä niin kouluun kuin esikouluunkin; pojilla ei ole mitään vaikeuksia oppimisen eikä käyttäytymisenkään osalta. Pyynnöstäni olen saanut opettajilta myös kirjallista arviota pojistani; pojat ovat täysin normaaleja. Asianajajani on valittanut päätöksestä hallinto-oikeuteen.
Kuten jo kerroin, kohtelumme sosiaalityöntekijöiden puolelta oli ala-arvoista sijaishuollon alusta asti. Minulle sanottiin, ettei elämänhallintani ole kunnossa. Kysyessäni perusteluja väitteelle, tai huostaanotolle ilman kunnon syitä, en saanut vastauksia. Sosiaalityöntekijä oli taitava kääntämään puheenaiheen muuksi tai vetoamaan historiaan. Minulle on sanottu myös ainakin kahdesti: "Luovuta. Ei meitä vastaan kannata taistella, voitamme kuitenkin."
Olen kokenut myös hyvin nöyryyttävänä sen, että sosiaalityöntekijä on tavoittamattomissa. Sosiaalityöntekijällä on soittopyyntöjä varten käytössään puhelinvastaaja, tekstiviestit ja sähköposti. Hän ei vastaa. Pahimmillaan on mennyt kolme täyttä työviikkoa, että olen saanut sosiaalityöntekijän langan päähän. Tällöinkin hän on hyvin kiireisenä todennut, ettei hänellä ole minulle aikaa.
Pöyristyttävää on, että asiakaskertomuksiin on ehditty kirjata kaikki yhteydenottopyyntöni, mutta niihin vastaamiseen ei ole ollut aikaa.
Sijaisperheeseen kohdistuvaa pahoinpitelyepäilyä ei tutkittu
Sijaisperheessä on sattunut useita laiminlyöntejä, sekä epäily lapsen pahoinpitelystä. Kun olen niihin puuttunut, ja vaatinut selvitystä sekä asian korjausta, tämä on nähty minun yhteistyökyvyttömyytenäni. Vaarannan kuulemma lasten edun, kun aiheutan eripuraa sijaisperheen ja minun väleihin. Sijaisperheen vanhemmat ovat hyvin herkkänahkaisia, eivätkä kestä kritiikkiä tai palautetta ollenkaan.
Oulu-lehdessä tammikuussa olleesta haastattelustani he ovat todella suuttuneita. Viikko sitten sijaisäiti huusi minulle puhelimessa, ja väitti minun syyllistyneen julkiseen kunnianloukkaukseen. Uhkasi poliisilla. Pyysin suullisesti anteeksi, jos olen tietämättäni heitä loukannut. Se ei kuulemma riitä. Sijaisperhe on vailla kirjallista anteeksipyyntöä. Pyysin sijaisäitiä rauhoittumaan ja lopettamaan huutamisen. Kerroin nauhoittavani puhelua. Tämän jälkeen hän löi luurin korvaani. Koen, etten ole itse tässä se yhteistyökyvytön.
Olen tehnyt lukuisia valituksia monesta sijaishuollon epäkohdasta aluehallintovirastoon, eduskunnan oikeusasiamiehelle ja sosiaalitoimen esimiehille. Mitään vaikutusta valituksilla ei ole ollut. En ole saanut vielä edes vastauksia niihin. Sosiaalitoimen esimiehet XX ja XX kyllä lupaavat aina tarkastella asiaa, ja puhua sosiaalityöntekijän kanssa. He lupaavat myös, että minuun otetaan yhteyttä. Ei ole yhteydenottoja tullut.
Jostakin syystä kohtelumme lastensuojelussa on muuttunut tammikuusta 2014 lähtien. En tiedä, onko julkisuus auttanut. Meille on alettu tehdä arviota perheen jälleenyhdistämiseksi. Sosiaalityöntekijät pilotoivat Pesäpuu ry:n "Kuka minusta huolehtii" -hanketta. En ole aivan varma tuosta hankkeen nimestä. Olemme tavanneet sosiaalityöntekijät arvion merkeissä nyt kolmesti, ja lisäksi sosiaalityöntekijät ovat käyneet tapaamassa poikiani sijaisperheessä kerran. Sosiaalityöntekijät olivat jopa kysyneet pojilta, missä nämä haluaisivat asua. Pojat olivat kertoneet haluavansa tulla kotiin.
Arvion alettua kohtelu on muuttunut; minua ja miestäni kohtaan ollaan oltu asiallisia ja jopa ystävällisiä. Olemme saaneet hyvää palautetta sosiaalityöntekijöiltä mm. siitä, että olemme hyvin sitoutuneita ja motivoituneita, ja aidosti läsnä palavereissa. Sosiaalityöntekijä on jopa pyytänyt anteeksi huonoa käyttäytymistään.
Hieman paremmasta nykytilanteesta huolimatta luottamukseni sosiaalityöntekijöihin on menetetty. Olen edelleen epätietoinen tulevasta. Sosiaalityöntekijät ovat kertoneet vakavissaan harkitsevansa poikien palauttamista kotiin. Kysyessäni, minkälainen suunnitelma tai aikataulu asian suhteen on, he eivät osaa vastata.
Pelkään, että sijaisperhe laittaa palikoita rattaisiin ja yrittää saada pidettyä ihanat poikani itsellään. Olen ymmärtänyt, että sosiaalityöntekijät odottavat hyvää yhteistyötä kaikkien osapuolten kesken tässä prosessissa. Mutta miten tehdä yhteistyötä, jos toinen osapuoli ei suostu sitä suuttumukseltaan tekemään?
Onko lestadiolaisuudella vaikutusta?
Lastensuojelun palveluesimies on mielestäni se "pääpiru" tässä prosessissamme. Hän on etsinyt meille juuri tämän sijaisperheen. Perhe on lestadiolainen. Me kuulumme evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta emme ole uskovaisia. Uskonnolla ei ole roolia arkipäivässämme.
Palveluesimies on sanonut päin naamaa nämä pahimmat loukkaukset minulle (luovuta.... ja että elämänhallintani ei ole kunnossa). Sijaisperheessä sattuneista laiminlyönneistä ilmoittaessani hän on aina ollut ensimmäisenä puolustamassa sijaisperhettä.
Joulukuussa 2012 pojat olivat olleet keskenään ulkona, ilman aikuisen valvontaa. Joku toinen lapsi oli työntänyt tuolloin 5-vuotiaan poikani alas kellarin katolta, ja tämän jalka oli murtunut. Jalka kipsattiin kuukaudeksi. Minä sain tietää tapahtuneesta vasta monta päivää myöhemmin. Lastensuojelun asiakaskertomuksiin ei oltu asiasta kirjattu mitään.
Esitin asian vuoksi voimakasta kritiikkiä; viisivuotias kuuluu mielestäni aikuisen valvontaan, näinhän on päiväkodeissakin. Valvonnalla tapaturma olisi voitu estää, ja poikani kokema ylimääräinen kipu ja kärsimys olisi vältetty. Palveluesimies oli asiassa täysin sijaisperheen puolella sanoen, että "sattuuhan noita murtumisia", "ei lapsia tarvitse valvoa, vaan voivat olla keskenään pihalla".
Eräässä palveluesimiehen kanssa käymässäni keskustelussa, ennen viime joulua, kysyin häneltä sosiaalihuollon lakien noudattamisesta mm. kirjaamismenettelyissä. Kysyin, onko oikein, että sosiaalityöntekijä kirjoittaa omaa olettamustaan faktana asiakaskertomuksiin. Palveluesimies sanoi, että "on ok".
Minulla on merkillinen tunne, että palveluesimies ja poikien sijaisperhe ovat keskenään kavereita. Molemmat kuuluvat lestadiolaisliikkeeseen, ja täällä Oulun alueella liikkeen sisällä on vahva hyväveli-verkosto. Palveluesimiehellä on avoin Facebook-profiili, ja sijaisvanhemmat näyttävät olevan hänen kavereinaan.
Aluehallintovirastoon tekemässäni viimeisessä kantelussa otin esille palveluesimiehen ammattipätevyyden. Oulun kaupungin virallisilla sivullahan palveluesimiehen tittelinä näyttää olevan perheterapeutti. Hän oli saanut aluehallintovirastosta lausuntopyynnön. Sen saatuaan hän lähetti minulle tekstiviestin, jossa kertoi olevansa koulutukseltaan sosiaalityöntekijä. Valmistunut Helsingin yliopistosta vuonna 1992.
En anna mitään arvoa sille, että kanteluun vastataan tekstiviestillä. Jos palveluesimies on oikeasti sosiaalityöntekijä, miksei siitä löydy mitään viitteitä mistään? Miksi tittelinä on perheterapeutti, joka ei ole mikään virallinen, rekisteröity ammattitutkinto?
Oulu-lehdessä hiljattain olleessa haastattelussaan palveluesimies kertoo suoranaisia valheita: Hän kiistää lapsia sijoitettavan perheisiin, joissa on erilainen uskonnollinen vakaumus kuin synnyinperheessä. Myös väkivaltaepäilyjä koskevan asian hän lakaisee maton alle. Haastattelusta saa sen kuvan, että sijaisperheellä on kurjat oltavat; taloudellisesti tiukkaa, ja raskasta.
Perheemme asioista vastaava sosiaalityöntekijä sijaishuollossa on XX, ja hänen työparinaan perheen jälleenyhdistämisen arviossa on XX.
– Tarinan kirjoitti nimimerkki Sari
(Toimitus poisti virkamiesten nimet varmuuden vuoksi.)
Systemaattisesti hän tuhosi minun kaikki suhteeni kavereihini ja lapsuudenaikaiseen perheeseeni. Ex-mieheni sai raivareita, jolloin hän riehui kotonamme hajottaen paikkoja ja tavaroita. Lapset joutuivat – ikävä kyllä – elämään kaiken tämän keskellä ja näkemään paljon pelottavia asioita.
Suhteemme loppuaikana meillä kävi poliisit moneen kertaan, yleensä naapureiden soittamana. Luonnollisesti lastensuojelu tuli mukaan kuvioon, kun poliisit tekivät lastensuojelilmoituksia. Lopulta karkasin lasten kanssa turvakodille. Muutoin en varmaan olisi selvinnyt hengissä.
Lastensuojelu tarjosi sijoitusta "vähäksi aikaa"
Pääsin hiljalleen eroon miehestä, avioero saatiin voimaan kesällä 2009. Hankin oman vuokra-asunnon, ja aloittelin omaa elämää yhdessä lasten kanssa. Lapset aloittivat päiväkodin ja minä menin töihin. Oli pakko käydä töissä, koska eron takia olin myös taloudellisessa kriisissä.
Lapset alkoivat oireilla kokemuksiaan hoidossa ja kotona levottomalla käyttäytymisellä, väkivaltaisesti. Päiväkoti teki muutaman lastensuojeluilmoituksen. Tuolloin koin kuitenkin saavani paljon tukea esim. päiväkodin hoitajilta ja myös lastensuojelun sosiaalityöntekijöiltä.
Jossain vaiheessa väsyin kuitenkin täysin. Olin vailla tukiverkkoja; ei ollut ketään, kuka olisi välillä auttanut lastenhoidossa tai missään muussakaan asiassa. Kavereitakaan ei oikein ollut. Pyysin itse apua lastensuojelusta, kun en tiennyt muutakaan kanavaa avun saamiseksi.
Minulle tarjottiin mahdollisuutta "antaa lapseni hoitoon" sijaisperheeseen vähäksi aikaa, jotta saisin huvenneet voimavarani takaisin. Sinisilmäisenä luotin virkamiehen sanaan, ja annoin pojat sijoitukseen. Pojat sijoitettiin sijaisperheeseen aluksi avohuollon tukitoimena, ja aika pian sosiaalityöntekijä teki huostaanottohakemuksen vastoin tahtoani hallinto-oikeuteen. Hakemus meni läpi ilman kummempia mutkia. Avopuolen sosiaalityöntekijä oli kaikesta huolimatta koko ajan minun puolellani, kuunteli ja tuki.
Kun huostaanottopäätöksen myötä asiakkuus siirtyi sijaishuoltoon, alkoi painajainen. Minusta tuli yhdessä yössä täysin kelvoton kansalainen, huono ja kelvoton äiti, ja kaikinpuolin epäonnistunut ihminen.
Sosiaalityöntekijä oli kirjauksissaan diagnosoinut minut ahdistuneeksi. Myönnän kyllä kyynelehtineeni välillä palavereissa; onhan omaa perhettä koskevat asiat hyvin herkkiä, ja tunteita herättäviä. Rakastan lapsiani. Itkemiseni nähtiin negatiivisena asiana. Uutta miestäni kohdeltiin kuin "väliaikaista seksikumppania".
Kuulopuheita, huhuja, oletuksia, satua
Jo hieman ennen lasten sijoitukseen lähtöä olin löytänyt uuden, hyvän miehen. Parisuhteemme on vakiintunut, ja pian menemme naimisiin. Mieheni on ollut koko ajan minulle loistavana tukena ja apuna. Muutenkin elämäni on kaikin puolin kunnossa: minulla on viihtyisä ja tilava omistusasunto, koulutustani vastaava vakituinen työpaikka, talous on kunnossa.
Hoidan kaikki asiani mallikkaasti. Olen täysin terve, ja elämäntapani ovat terveyttä edistävät. Perheessämme ei käytetä lainkaan päihteitä. Vanhin lapseni on asunut koko ajan luonani; hänen osaltaan lastensuojelun asiakkuus on tarpeettomana lopetettu kokonaan.
Huostaanoton syyt kahden poikani osalta ovat poistuneet jo kauan sitten. Siksi olen hakenut huostaanoton purkua. Sosiaalityöntekijä viivytteli asian käsittelyä yhdeksän kuukautta, mutta sain asiasta päätöksen viimein 27.12.14. Päätös oli kielteinen, eli huostassapitoa jatketaan.
Perusteet päätöksessä olivat osittain keksittyjä, kuulopuheisiin perustuvia, sosiaalityöntekijän olettamusta. Päätöksessä vedottiin myös vuosien takaiseen tilanteeseen, aiemmin vallinneisiin huonoihin olosuhteisiin. Sosiaalityöntekijä on itse diagnosoinut poikani käytöshäiriöisiksi. Päätöksessä vedottiin myös poikien vaikeuksiin koulussa ja esikoulussa. Olen kuitenkin ollut yhteydessä niin kouluun kuin esikouluunkin; pojilla ei ole mitään vaikeuksia oppimisen eikä käyttäytymisenkään osalta. Pyynnöstäni olen saanut opettajilta myös kirjallista arviota pojistani; pojat ovat täysin normaaleja. Asianajajani on valittanut päätöksestä hallinto-oikeuteen.
Kuten jo kerroin, kohtelumme sosiaalityöntekijöiden puolelta oli ala-arvoista sijaishuollon alusta asti. Minulle sanottiin, ettei elämänhallintani ole kunnossa. Kysyessäni perusteluja väitteelle, tai huostaanotolle ilman kunnon syitä, en saanut vastauksia. Sosiaalityöntekijä oli taitava kääntämään puheenaiheen muuksi tai vetoamaan historiaan. Minulle on sanottu myös ainakin kahdesti: "Luovuta. Ei meitä vastaan kannata taistella, voitamme kuitenkin."
Olen kokenut myös hyvin nöyryyttävänä sen, että sosiaalityöntekijä on tavoittamattomissa. Sosiaalityöntekijällä on soittopyyntöjä varten käytössään puhelinvastaaja, tekstiviestit ja sähköposti. Hän ei vastaa. Pahimmillaan on mennyt kolme täyttä työviikkoa, että olen saanut sosiaalityöntekijän langan päähän. Tällöinkin hän on hyvin kiireisenä todennut, ettei hänellä ole minulle aikaa.
Pöyristyttävää on, että asiakaskertomuksiin on ehditty kirjata kaikki yhteydenottopyyntöni, mutta niihin vastaamiseen ei ole ollut aikaa.
Sijaisperheeseen kohdistuvaa pahoinpitelyepäilyä ei tutkittu
Sijaisperheessä on sattunut useita laiminlyöntejä, sekä epäily lapsen pahoinpitelystä. Kun olen niihin puuttunut, ja vaatinut selvitystä sekä asian korjausta, tämä on nähty minun yhteistyökyvyttömyytenäni. Vaarannan kuulemma lasten edun, kun aiheutan eripuraa sijaisperheen ja minun väleihin. Sijaisperheen vanhemmat ovat hyvin herkkänahkaisia, eivätkä kestä kritiikkiä tai palautetta ollenkaan.
Oulu-lehdessä tammikuussa olleesta haastattelustani he ovat todella suuttuneita. Viikko sitten sijaisäiti huusi minulle puhelimessa, ja väitti minun syyllistyneen julkiseen kunnianloukkaukseen. Uhkasi poliisilla. Pyysin suullisesti anteeksi, jos olen tietämättäni heitä loukannut. Se ei kuulemma riitä. Sijaisperhe on vailla kirjallista anteeksipyyntöä. Pyysin sijaisäitiä rauhoittumaan ja lopettamaan huutamisen. Kerroin nauhoittavani puhelua. Tämän jälkeen hän löi luurin korvaani. Koen, etten ole itse tässä se yhteistyökyvytön.
Olen tehnyt lukuisia valituksia monesta sijaishuollon epäkohdasta aluehallintovirastoon, eduskunnan oikeusasiamiehelle ja sosiaalitoimen esimiehille. Mitään vaikutusta valituksilla ei ole ollut. En ole saanut vielä edes vastauksia niihin. Sosiaalitoimen esimiehet XX ja XX kyllä lupaavat aina tarkastella asiaa, ja puhua sosiaalityöntekijän kanssa. He lupaavat myös, että minuun otetaan yhteyttä. Ei ole yhteydenottoja tullut.
Jostakin syystä kohtelumme lastensuojelussa on muuttunut tammikuusta 2014 lähtien. En tiedä, onko julkisuus auttanut. Meille on alettu tehdä arviota perheen jälleenyhdistämiseksi. Sosiaalityöntekijät pilotoivat Pesäpuu ry:n "Kuka minusta huolehtii" -hanketta. En ole aivan varma tuosta hankkeen nimestä. Olemme tavanneet sosiaalityöntekijät arvion merkeissä nyt kolmesti, ja lisäksi sosiaalityöntekijät ovat käyneet tapaamassa poikiani sijaisperheessä kerran. Sosiaalityöntekijät olivat jopa kysyneet pojilta, missä nämä haluaisivat asua. Pojat olivat kertoneet haluavansa tulla kotiin.
Arvion alettua kohtelu on muuttunut; minua ja miestäni kohtaan ollaan oltu asiallisia ja jopa ystävällisiä. Olemme saaneet hyvää palautetta sosiaalityöntekijöiltä mm. siitä, että olemme hyvin sitoutuneita ja motivoituneita, ja aidosti läsnä palavereissa. Sosiaalityöntekijä on jopa pyytänyt anteeksi huonoa käyttäytymistään.
Hieman paremmasta nykytilanteesta huolimatta luottamukseni sosiaalityöntekijöihin on menetetty. Olen edelleen epätietoinen tulevasta. Sosiaalityöntekijät ovat kertoneet vakavissaan harkitsevansa poikien palauttamista kotiin. Kysyessäni, minkälainen suunnitelma tai aikataulu asian suhteen on, he eivät osaa vastata.
Pelkään, että sijaisperhe laittaa palikoita rattaisiin ja yrittää saada pidettyä ihanat poikani itsellään. Olen ymmärtänyt, että sosiaalityöntekijät odottavat hyvää yhteistyötä kaikkien osapuolten kesken tässä prosessissa. Mutta miten tehdä yhteistyötä, jos toinen osapuoli ei suostu sitä suuttumukseltaan tekemään?
Onko lestadiolaisuudella vaikutusta?
Lastensuojelun palveluesimies on mielestäni se "pääpiru" tässä prosessissamme. Hän on etsinyt meille juuri tämän sijaisperheen. Perhe on lestadiolainen. Me kuulumme evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta emme ole uskovaisia. Uskonnolla ei ole roolia arkipäivässämme.
Palveluesimies on sanonut päin naamaa nämä pahimmat loukkaukset minulle (luovuta.... ja että elämänhallintani ei ole kunnossa). Sijaisperheessä sattuneista laiminlyönneistä ilmoittaessani hän on aina ollut ensimmäisenä puolustamassa sijaisperhettä.
Joulukuussa 2012 pojat olivat olleet keskenään ulkona, ilman aikuisen valvontaa. Joku toinen lapsi oli työntänyt tuolloin 5-vuotiaan poikani alas kellarin katolta, ja tämän jalka oli murtunut. Jalka kipsattiin kuukaudeksi. Minä sain tietää tapahtuneesta vasta monta päivää myöhemmin. Lastensuojelun asiakaskertomuksiin ei oltu asiasta kirjattu mitään.
Esitin asian vuoksi voimakasta kritiikkiä; viisivuotias kuuluu mielestäni aikuisen valvontaan, näinhän on päiväkodeissakin. Valvonnalla tapaturma olisi voitu estää, ja poikani kokema ylimääräinen kipu ja kärsimys olisi vältetty. Palveluesimies oli asiassa täysin sijaisperheen puolella sanoen, että "sattuuhan noita murtumisia", "ei lapsia tarvitse valvoa, vaan voivat olla keskenään pihalla".
Eräässä palveluesimiehen kanssa käymässäni keskustelussa, ennen viime joulua, kysyin häneltä sosiaalihuollon lakien noudattamisesta mm. kirjaamismenettelyissä. Kysyin, onko oikein, että sosiaalityöntekijä kirjoittaa omaa olettamustaan faktana asiakaskertomuksiin. Palveluesimies sanoi, että "on ok".
Minulla on merkillinen tunne, että palveluesimies ja poikien sijaisperhe ovat keskenään kavereita. Molemmat kuuluvat lestadiolaisliikkeeseen, ja täällä Oulun alueella liikkeen sisällä on vahva hyväveli-verkosto. Palveluesimiehellä on avoin Facebook-profiili, ja sijaisvanhemmat näyttävät olevan hänen kavereinaan.
Aluehallintovirastoon tekemässäni viimeisessä kantelussa otin esille palveluesimiehen ammattipätevyyden. Oulun kaupungin virallisilla sivullahan palveluesimiehen tittelinä näyttää olevan perheterapeutti. Hän oli saanut aluehallintovirastosta lausuntopyynnön. Sen saatuaan hän lähetti minulle tekstiviestin, jossa kertoi olevansa koulutukseltaan sosiaalityöntekijä. Valmistunut Helsingin yliopistosta vuonna 1992.
En anna mitään arvoa sille, että kanteluun vastataan tekstiviestillä. Jos palveluesimies on oikeasti sosiaalityöntekijä, miksei siitä löydy mitään viitteitä mistään? Miksi tittelinä on perheterapeutti, joka ei ole mikään virallinen, rekisteröity ammattitutkinto?
Oulu-lehdessä hiljattain olleessa haastattelussaan palveluesimies kertoo suoranaisia valheita: Hän kiistää lapsia sijoitettavan perheisiin, joissa on erilainen uskonnollinen vakaumus kuin synnyinperheessä. Myös väkivaltaepäilyjä koskevan asian hän lakaisee maton alle. Haastattelusta saa sen kuvan, että sijaisperheellä on kurjat oltavat; taloudellisesti tiukkaa, ja raskasta.
Perheemme asioista vastaava sosiaalityöntekijä sijaishuollossa on XX, ja hänen työparinaan perheen jälleenyhdistämisen arviossa on XX.
– Tarinan kirjoitti nimimerkki Sari
(Toimitus poisti virkamiesten nimet varmuuden vuoksi.)
RSS Feed
