Lokakuun liike
  • etusivu
  • lokakuun liike
  • LL-Uutiset
  • Dokumentit
  • Perheeni tarina
  • blogit
  • palvelujärjestelmät
  • Lokatomia

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

27/7/2014

31 Comments

 
Picture
Pirkanmaalainen Helen oli kolmen pienen pojan äiti ja kuristavassa perhetilanteessa hakiessaan apua jaksamiseensa. Hän erehtyi olemaan liian rehellinen. Huoltajuuskiistaan liittyvässä olosuhdeselvityksessä ainoaksi positiiviseksi seikaksi Helenin vanhemmuudessa nähtiin se, ettähän tiedosti  lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessaan, ja oli hakenut ammattiapua tilanteeseensa. Samaa asiaa käytettiin äitiä vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."

"Kesällä 2006 olin kahden pienen pojan äiti. Odotin kolmattani. Raskauteni aikana olin ollut odottamattoman pahoinvoiva ja väsynyt. Raskausajan diabetes aiheutti omat rasitteensa. Loppuraskaudessa uupumukseni kasvoi niin, että arjesta katosi ilo kokonaan.

Kävin lasten kanssa läheisellä perhetuvalla, joka oli kotiäitien leppoisa kohtaamispaikka. Tulin kertoneeksi johtaja-ohjaajalle tilanteestani. Hän totesi ymmärtäväisesti, että tarvitsen apua, ja alkoi ajaa asiaani. Sain kodinhoitajan, todella ihanan, eläkeikää lähestyvän naisen. Hän hoiti lapsia ja teki kotitöitä, ja siksi ajaksi sain vetäytyä lepäämään.

Kolmannen poikamme ollessa noin puolivuotias tuli koettelemukseksi korvatulehduskierre. Vauva herätteli tiuhaan. Unen puutteella oli seurauksensa, mielialani synkkeni ja itku tuli usein. Minulla diagnosoitiin masennus, johon sain lääkkeet.


1 . Virhe: "Kerroin perhetyöntekijälle läpsäisseeni poikaani."

Keväällä 2008 kotonamme alkoi käydä kodinhoitajan sijasta perhetyöntekijä. Luottamukseni kunnan apuun oli edelleen luja. Työntekijä (peitenimi Maija) oli inhimillinen ja mukava. Esikoisellani oli tuolloin raju uhmaikä. Apu tuli tarpeeseen, koska olin vielä masennustoipilas. Arki oli koettelevaa, kun uhmaikäisen lisäksi vastuulla olivat vilkkaat pikkuveljet, vuoden vanha ja kaksivuotias.

Maija kertoi avoimesti lapsistaan ja omankin äitiytensä koettelevuudesta. Kerran hän mm. sanoi olevansa todella väsynyt lapsensa korvien putkituksen vuoksi ja valitteli työtehonsa laskemista. Tuntui, että annoimme toisillemme vertaistukea. Maija näki esikoiseni raivarit ja ymmärsi uupumukseni. Hän koetti olla tukena parhaansa mukaan.

Luottamukseni oli niin syvä, että eräänä päivänä uskouduin liikaa. Sanoin olevani totaalisen puhki raivareihin (joista eräs oli niin infernaalinen, että jouduin pitämään lasta kiinni puolentoista tunnin ajan, koska hän uhkasi heittää tuolin päin ikkunaa. Pikkuveljet kiljuivat nälkää enkä pystynyt heitä siinä tilanteessa hoitamaan.) Kerroin työntekijälle lopuksi läpsäisseeni poikaa.

Se oli avunhuutoni.

Mikä erhe!

Maija kuunteli hiljaa.

Seuraavalla kerralla hänellä olikin asiaa. Hän oli kertonut tilanteestamme (selkämme takana) ns. lapsiperhetiimille, johon kuului lukuisia "alan ihmisiä"; neuvolapsykologi, lääkäri, sosiaalityöntekijä yms. Tuon neuvottelun seurauksena hän ilmoitti tulevansa sossun kanssa meille kotikäynnille. Kavahdin ja kysyin, miksi tällainen veto. "Koska meillä on huoli lapsista", hän vastasi, silminnähden uhkuen ammatillista vireyttä. Tuossa hetkessä särkyi jotakin.

"Huoli lapsista".

Äitiä ymmärtävästä rinnallakulkijasta oli tullut Peppi Pitkätossusta tuttu Rissasen täti. Olin kauhuissani ja loukkaantunut, vaikkakin hän esitti perusteensa ymmärrettävästi ja painotti, että tarkoitus on "vain auttaa".

Jonkin ajan kuluttua hän sitten saapui sossun kanssa kotikäynnille. Sossu papereineen kävi läpi kaavansa, johon sisältyi perusteellista tenttausta lasten perushoidosta aina parisuhteen kiemuroihin saakka. Hän esim. kysyi, kuinka me vanhemmat keskenämme riitelemme. Lapsilta hän kysyi minun ohitseni: "Lapset, oletteko huomanneet, että äiti on vähän väsynyt?" Lapset ilakoitsivat leikeissään eivätkä olleet kiinnostuneita vastaamaan tädille.

Maija istui sossun vieressä eikä puhunut koko käynnin aikana mitään. Sosiaalialalla valitetaan jatkuvasti resurssien puutetta, mutta silti tällaisellekin keikalle oli varaa lähettää kaksi henkilöä, joista toinen istui toimettomana sivussa.

Sossu esitteli erilaisia tukimuotoja, tosin sivulauseessaan mainitsi, että perheellämme on itse asiassa ollut jo hyvinkin paljon tukea, ja että tukiperheisiin on ainakin puolen vuoden jonot. Vakuuttelin omaa jaksamistani, olihan sitä paitsi tulossa kesä ja miehenikin oli jäämässä lomalle. Ei siis päädytty uusiin tukitoimiin. Sen jälkeen sossu sanoi: "Pojat, näyttäkääs missä te nukutte". Toisin sanoen hän ratsasi lopuksi lastenhuoneen. Syy jäi epäselväksi, sillä muita huoneita hän ei ratsannut.

Kun parivaljakko oli poistunut, ihmettelimme mieheni kanssa keikan tarkoitusta. Miten se auttoi perheemme hyvinvointia? Ei mitenkään.

Myöhemmin luin kirjauksista, että käynti oli merkitty lastensuojelutarpeen kartoitukseksi. Tekstin seassa luki, että työntekijälle oli jäänyt tunne, että äidin vointi oli ollut huonompi kuin tämä oli antanut ymmärtää.


2. Virhe: "Sinnittelin perhehelvetissä."


Perhe-elämämme alkoi olla hyvin riitaista. Mieheni narsistiset piirteet kärjistyivät, hän moitti minua puutteellisesta kyvystäni hoitaa kotia ja äitiyttä, alisti, nöyryytti ja kiusasi monin tavoin sekä lapsia että minua. Lapset oireilivat, päiväkodista oli suositettu keskimmäiselle pojallemme perheneuvolaa. Sinnittelin perhehelvetin keskellä aikani, räjähtelin itsekin, yritin salata ongelmat ulkopuolisilta ja pitää kulisseja yllä.

Miehessäni oli kaksi poikkeuksellisen vahvaa puolta: valo ja pimeys. Välillä hän oli aurinko, hetken päästä myrsky. Hän saattoi raivostua suhteettomasti pöydälle ilmestyneestä hillotipasta tai siitä, että kahvikuppi oli väärässä paikassa. Hän kuitenkin osallistui paljon käytännön lastenhoitoon, ulkoilutti ja touhusi. Se auttoi minua jaksamaan. Ulkopuoliset näkivät hänestä lähinnä vain aurinkoisen puolen eivätkä kuunaan uskoneet hänestä pahaa, tarkkanäköisimmät näkivät muutakin.

Lapsiin kohdistunut mielivalta, epätasapuolinen kohtelu ja kaksijakoinen käytös oli lopulta niin sietämätöntä, että en enää jaksanut salailua. Uskouduin päiväkodin johtajalle, johon olin aina vahvasti luottanut. Se huojensi oloani siinä kohtaa.

Päiväkodin johtaja
kauhistui kertomastani ja teki lastensuojeluilmoituksen mieheni toiminnasta. Pian taas istuimme palaverissa ja vastailimme kysymyksiin. Välini mieheeni olivat tuolloin jo niin tulehtuneet, että emme puhuneet toisillemme enää juuri mitään.


3. Virhe: "Hakeuduin lapsineni turvakotiin."

Ilmapiiri kodissamme muuttui niin ahdistavaksi, että pakenin lasteni kanssa turvakoti Petsamoon Tampereelle toukokuussa 2009. Siellä otettiin kokemuksemme hyvin vakavasti ja kannustettiin irtautumaan väkivaltaisesta suhteesta, koska mieheni ei ollut osoittanut minkäänlaista halua muuttaa käytöstään.

Olin totaalisen puhki rikkonaisen ja kaoottisen elämäntilanteeni vuoksi. Tiesin, että avioero on edessä.

Turvakodissa minulla ja lapsillani oli pieni huone, muut tilat olivat yhteistiloja. Elämä kommuunissa oli raskasta. Poikani riehaantuivat muiden lasten seurasta, juoksivat ja mekastivat. Juoksin heidän perässään päivät läpeensä ja yritin saada heidät kuriin. Muut asukkaat katsoivat pahasti ja valittivat meistä. Kaiken ohessa minun olisi pitänyt hoitaa tärkeitä käytännön asioita, mm. asuntohakemuksen täyttäminen.

Minulle valkeni pikku hiljaa, että olin joutunut täysipäiväisen tarkkailun alaiseksi. Talossa järjestyi apua lastenhoitoon vain nihkeästi, mutta äitiyden arvosteluun ja huolenaiheiden kirjailuun työntekijöillä kyllä riitti aikaa. Äidin maltinmenetykset kirjattiin tarkoin, samoin lasten rajaamaton ja riehakas käytös sekä erinäiset huolestuttavat "traumaleikit", jotka ilmenivät tarkkailutilanteissa.

Lapset vedettiin säännöllisin väliajoin kukin vuorollaan erilliseen huoneeseen, jossa työntekijä tenttasi heitä ja seurasi heidän leikkejään. Poikieni leikeissä oli esiintynyt huolestuttavan paljon taistelua ja kuolemaa sekä alapääsanastoa (pippeli, perse ja pimppi – poikieni sanavaraston mielitietyt, joita toistellen he härnäsivät aikuisia ja hihittelivät paheksuville reaktioille). Ja enhän minä tuskallisista komenteluistani huolimatta saanut pojista mallikelpoisia. Minultahan puuttui auktoriteetti. Lapseen tarttuminen oli ankarasti kielletty, eikä minulla ollut sitä hanakasti peräänkuulutettua henkistä otetta, jolla olisin saanut pojat tottelemaan.

Kerran hermostuin pojalleni, joka oli lyönyt kaveriaan. Huusin, että lyömisen on loputtava. Nurkan takaa ilmestyi välittömästi valpas täti, joka sanoi, että täällä ei sallita lapsille huutamista, sillä huutaminen on henkistä väkivaltaa ja tämä on lastensuojelulaitos.

Väsymyksessäni pyysin kerran työntekijän apua, kun lapset "hyppivät seinille". Olin tarttunut heihin saadakseni holtittoman käytöksen loppumaan. Tarttumiseni oli ollut liian hermostunutta. Työntekijä puhui minun ohitseni lapsille, että äiti oli menetellyt väärin. Avunpyyntööni hän vastasi, että äidin on selviydyttävä tilanteissa aivan itse, ja että lapset on saatava tottelemaan nimenomaan äitiä. Totesin, että haluan kotiin. Siellä on sentään toiset kädet minua auttamassa. Työntekijä vastasi, että kotiin ei voi lähteä, koska mieheni käytös on niin huolestuttavaa. Lasten isän annettiin puhua lapsille puhelimessa, mutta vain kaiuttimen kautta työntekijän kuunnellessa sivussa.

Vietin talossa kuukauden. Niin kauan kesti ennen kuin uupumuksessani sain asuntohakemuksen kuntoon. Juuri kun olimme saaneet asunnon Tampereen Raholasta, oma sosiaalityöntekijämme soitti, että kotikunnastamme oli järjestynyt minulle ja pojille kriisiasunto. Tampereelle muutto siis heti jäihin! Pääsisimmehän tuttuun ympäristöön ja saisin apua jaksamiseeni, se olisi tilanteessamme huojentavaa.

Oli yhdestoista hetki lähteä vankilasta, jollaiseksi turvakodin olin kokenut. Minulla ei ollut talossa mitään yksityisyyttä. Olin viettänyt siellä kuukauden ja kärsin jo pahoista somaattisista oireista; säryistä, itkuisuudesta, vatsakivuista ja ruokahaluttomuudesta.


4. Virhe: "Erehdyin pyytämään apua kesken huoltajuuskiistan."

Kotikunnassa sain avukseni sekä kodinhoitajan että uuden perhetyöntekijän, "Päivin". Kodinhoitaja kokkaili ja siivoili, Päivi tarkkaili kasvatustani ja kirjaili havaintojaan. Turvakodin kyttääjillä oli siis seuraaja. Turvakodin kirjaukset olivat toki myös lähteneet kotikuntaani paikallisten sossujen syynättäviksi. Päivi antoi kylläkin myös käytännön apua lähtemällä kanssani mm. huonekaluostoksille; hänellä oli käytössään auto. Se oli hyvää apua.

Kotikunnassa lapset saivat tavata isäänsä viikottain monen päivän ajan ilman valvontaa. Tämä oli hämmentävää turvakodin ylisuojeluun verrattuna.
Heti ensi tapaamisella isä tutustutti lapset uuteen naisystäväänsä. Avioeroprosessi käynnistyi.

Isän lastenhoito oli hyvin holtitonta ja erikoista. Lisäksi hän mustamaalasi minua lapsille, haukkui mielisairaaksi ja pahimmaksi vihollisekseen, jätti lapsia yksin ja antoi laskea pyörällä jyrkkää vaarallista nurmirinnettä puuttumatta asiaan.

Perhetyöntekijä oli kaikesta tuosta tietoinen, mutta suhtautui välinpitämättömästi isän toimintaan. Hän toisteli, ettei voi asettua "kummankaan puolelle". Kuitenkin perhetyöntekijä oli sanonut, että käytökseltään haastavimpien tai aggressiivisten vanhempien luo mennessään hän ottaa mukaansa työparin. Näin tapahtui mieheni kohdalla; vanhemmuuden arviointijakso suoritettiin parivaljakkona. Työntekijä ei siis halunnut tai uskaltanut mennä mieheni asuntoon missään vaiheessa yksin, mutta hän ei nähnyt ongelmaa siinä, että lapset saivat viettää siellä päiväkausia ilman valvontaa.

Tämä ristiriita ei istunut koskaan pääkoppaani. Miten voi olla mahdollista, että lastensuojelussa työskentelevät henkilöt haluavat suojata oman nahkansa, mutta eivät lasten? Kaiken huipuksi perhetyöntekijöiden vanhemmuuden arviointijakso päättyi toteamukseen, ettei mieheni kohdalla ole havaittu mitään sellaista huolta, etteivätkö lapset voisi olla yhtä hyvin hänen luonaan kuin minunkin luonani. Kuitenkin arviointijakso miehen luona suoritettiin alusta loppuun saakka parina. Myöhemmin eräs työntekijä tunnusti pelkäävänsä omaa turvallisuuttaan mieheni oudon käytöksen vuoksi.

Myös s
osiaalityöntekijä vähätteli isän mielivaltaa ja muistuttutteli isän oikeuksista. Lastenvalvoja huomautti, että tapaamisoikeuksista riidellessä yleensä fiksumpi joustaa. Työntekijät saivat minut tuntemaan itseni katkeraksi ex-vaimoksi, joka halusi vain mustamaalata kumppaniaan. He myös syyllistivät minua siitä, että en tukenut lasten myönteistä suhtautumista isään. Minusta tuntui, että äitiin kohdistui ankarampia vaatimuksia kuin isään. Kirjauksissa he ilmaisivat huolensa siitä, että vanhemmilla on riitaisat välit ja negatiivista tunnelatausta toisiaan kohtaan, jolloin lasten etu jäi taka-alalle. Narsismin kieron kuvion tunnistamiseen heidän ammattitaitonsa ei tuntunut riittävän, vai eivätkö he halunneet tunnistaa sitä?

Mies olisi halunnut lapset itselleen ja vaati lähivanhemmuutta. En suostunut siihen. Asia meni käräjille ja paisui huoltajuuskiistaksi. Prosessista tuli hyvin uuvuttava. Tiesin olevani täysin viranomaiskirjausten armoilla, sillä oikeus nojaa epäilyksettä sosiaalityöntekijöiden lausumiin siitä, kumpi on kelvollinen huoltaja.

Mies kiusasi minua kaikin mahdollisin tavoin lasten välityksellä. Hän mm. lupasi tietämättäni pojille, että vien heidät luistelemaan (vaikka tiesi, että käteni on paketissa murtuman takia). Kun en sitten järjestänyt luisteluretkeä, lapset raivosivat minulle. Äidin mustamaalaaminen aiheutti lapsissa myös paljon hämmennystä ja rikkonaisuutta, jota jouduin paikkailemaan. Välillä isän manipulointi onnistui, lapset pitivät minua onnettomana äitinä, ja raivosivat sen vuoksi. Voimani hupenivat melkoisesti.

Asianajajani varotti minua pyytämästä kunnalta mitään apua jaksamiseeni.
Jaksamattomuus näet olisi seikka, johon vastapuoli tarttuisi oikeudessa, ja avun pyytäminen olisi merkki siitä, etten selviä yksin. Ex-mieheni toitotti viranomaisille jatkuvasti, että olin mielisairas, väsynyt ja kelvoton huoltajaksi. Asianajaja varotti myös, että sossujen työtapoja en saisi arvostella, koska he saattaisivat kostaa kirjaamalla minut huonoksi huoltajaksi. Viimeistään tuossa vaiheessa elämän raadollisuus paljastui minulle mahdollisimman karmivalla tavalla.

Tiesin, että oikeuteen lähtisivät kaikki kirjaukset, joita perheestämme oli laadittu. Niissä vilisi merkintöjä uupumuksestani ja neuvottomuudestani.

Olin lukemattomien suurennuslasien alla. Elin arkeani kuin nurkkaan ajettu eläin. Pelkäsin joka risahdusta, kun liikuin lasten kanssa ulkona. Tuleeko sossu vastaan, kiukuttelevatko lapset kaupassa, tarkkaileeko joku murohyllyn takaa, ei kai lapsilla ole likaiset vaatteet ja onko tukka kammattu. Minua varoteltiin myös, että sossut saattavat tehdä yllätyskäynnin, tulla siis seuraamaan arjen hallintaani. Kun koti oli sotkuinen, säikyin jokaista rappukäytävässä kumisevaa askelta. Minun oli vakuuteltava joka suuntaan, kuinka hyvin jaksan ja pärjään, vaikka todellisuudessa olin hajoamiskuoleman partaalla.

Olosuhdeselvitys oli rankka. Sossut tulivat kotikäynnille, josta laativat masentavat kirjaukset. He olivat kirjoittaneet ylös vain ikävät tai neutraalit asiat. Vierailullaan he olivat käyttäytyneet ystävällisesti ja tuoneet esiin positiivisiakin seikkoja, mutta niitä ei lukenut kirjauksissa, jotka siis lähtivät oikeuteen. Lisäksi kaikki, minkä olisi voinut nähdä positiivisena, oli kirjauksissa käännetty negatiiviseksi. Ainut positiivinen asia vanhemmuudessani oli se, että tiedostin lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessani, ja olin hakenut ammattiapua tilenteeseemme. Tosin samaa asiaa käytettiin minua vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."

Noihin aikoihin sosiaalityöntekijä soitti selkäni takana päiväkotiin ja yritti udella, löytyisikö äidin vanhemmuudesta jotakin huolta. Soiton seurauksena kirjauksiin oli päätynyt erikoinen lausuma poikani "itkukohtauksista" äidin tullessa hakemaan lapsia, lapseni halu olla usein aikuisten sylissä ja hakea turvaa aikuisista. Tämänkaltaisia huolenaiheita ei päiväkodissa koskaan ollut kerrottu minulle, enkä muistanut itkukohtauksia. Kysyinkin lastenhoitajalta, mitä hän oli lausumallaan tarkoittanut. Selvisi, että "itkukohtaus" oli ollut normaali uhmatilanne. Poika oli halunnut, että kotimatkalla mennään ostamaan vesimelonia. Olin kieltäytynyt, koska kotona oli muita hedelmiä. Tästäkös poika oli suivaantunut ja polkenut huutaen jalkaansa.

Sosiaalityöntekijä oli soittanut perhetuvalle ja udellut vastaavasti, löytyisikö isän vanhemmuudesta huolen aihetta. Isä oli vuosien varrella käynyt tuvalla pelaamassa sählyä ja leikkimässä lasten kanssa. Puhelimeen oli vastannut vanha tuttu "Maija". Ei, hän ei ollut huomannut isän vanhemmuudessa mitään huolestuttavaa (vaikka tuttavani kertoi, että mieheni impulsiivinen käytös oli herättänyt muiden vanhempien keskuudessa laajalti huomiota ja äidit olivat keskustelleet siitä keskenään).

Kuuma kesä yksin lasten kanssa oli minulle liikaa. Väsyin sekä henkisesti että fyysisesti niin paljon, että minun oli pakko pyytää apua, vaikka tiesin tilanteen riskit. Kotonamme alkoi käydä uusi perhetyöntekijä, "Raija". Hän se vasta olikin inhimillinen, rempseä, hauska ja kova juttelemaan. Hänellä oli kokemusta uuvuttavasta yksinhuoltaja-arjesta, hän ymmärsi väsymykseni ja kaiken lisäksi teki kotitöitä.

Aivan liian hyvää ollakseen totta!

En vielä aavistanut, kuinka rajusti luottamukseni tulisi sittemmin murenemaan.


5. Virhe: "Suostuin Taysin perheosastojaksolle."


Oli olemassa totinen vaara, että mieheni kykenisi hurmaamaan viranomaiset valovoimallaan ja toimeliaisuudellaan samoin kuin perhetuvan Maijankin, ja minusta tulisi niin ollen etä-äiti, jonka tapaamisoikeus rajoittuisi joka toiseen sunnuntaihin. Lopulta mieheni kuitenkin teki emävirheen: hän kielsi pahasti oireilevan poikamme psykiatrisen hoidon. Tuota ei oikeus hyvällä katsonut, ja sain yksinhuoltajuuden.

"Pääsin" poikien kanssa lastenpsykiatrian perheosastojaksolle Taysiin. Olin siitä hyvilläni ja uskoin henkilökunnan ammattitaitoon. En tosin etukäteen aavistanut, että joutuisimme taas tarkkailujaksolle.

Omahoitajat tekivät heti selväksi, että he eivät anna käytännön apua hankalissa tilanteissa lasten kanssa, koska he "eivät halua viedä vanhempien omaa vanhemmuutta". He siis vain jutustelivat kanssani mukavia ja seurasivat minua ja lapsia sivusta. Välillä he käskivät minua ja poikia pelaamaan jotakin keskenämme. Minun oli myös muovailtava lasten kanssa videokameran edessä ja eräälle pojistani tehtiin leikkitarinatutkimus.

Lapsethan vallan syttyivät esiintymään, koska olivat saaneet mieleisensä katsomon. He, pahaiset ja kurittomat koltiaiset, tiesivät, kuinka kauhistuttaa täti-Rissaset ja Kissankulman äidit. He muistivat Peppinsä ja Eemelinsä, jotka Astrid Lindgren -fanina olin pahaa aavistamatta heidän elämäänsä sisäänajanut.

Stressaannuin tarkkailusta. Voimani alkoivat uhkaavasti hiipua jakson edetessä. Omahoitajat olivat kyllä mukavia, kannustaviakin, ja toivat esiin monia positiivisia puolia tavastani olla lasten kanssa.

Osastopäivät olivat neljän tunnin mittaisia. Esikoiseni oli poissa koulusta koko jakson ajan, siis monta viikkoa, koska sairaalakoulu olisi ajoittunut hoidon kanssa päällekkäin. Olin luvannut itse opettaa poikaani ja teettää hänellä tarvittavat koulutehtävät, jotta hän ei jäisi jälkeen kavereistaan. En ymmärtänyt, että lupaukseni oli täysin epärealistinen silloisiin voimavaroihini nähden.

Sain lopulta stressistä kuumeen ja jalkani olivat niin raskaat, että sängystä nouseminen tuntui mahdottomalta. Ilmaisin perhetyöntekijälle huoleni siitä, että koneeni alkaa uhkaavasti hyytyä.
"Sun pitää vaan laulaa että kone älä hyydy!", hän kiekaisi ja lähti kotiinsa kello kuusitoista.
Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin nousta, raskain jaloin.

Mutta sitten tuli aamu, etten enää noussut.

Moottorini ei enää edes yskähtänyt. Oli tullut täysi pysähdys.

Olin kadottanut kaiken elämänvoimani, makasin vain. Perhetyöntekijä oli tullut aamutoimiin avukseni ja rummutti, että lasten on päästävä "normaaliin arkeen kiinni" ja minun on pakko ryhdistäytyä, jotta löytäisin heidän collegehousunsa.

Milloinkaan elämässäni en ole ollut niin poikki. Olin täysin menettänyt uskoni myös tulevaisuuteen, jossa näin itseni kolmen elinkautisvangin äitinä miettimässä, mitä kaikkea olinkaan tehnyt väärin.

"Vielä on toivoa. Vielä voivat asiat muuttua. Nyt, nyt on korkea aika puuttua tämän perheen tilanteeseen, sillä jos tällainen meno jatkuu, niin sitten... sitten tulee ongelmia. Pahoja ongelmia!", profetoivat omahoitajat lastensuojeluviranomaisille.

Osaston vastaava lääkäri viestitti vastaavasti sossuille oman vakavan lastensuojelullisen huolensa uupuneen äidin vuoksi; äidin, jonka kyky "lasten arjen jäsentämiseen" on voimakkaasti heikentynyt. Sossut saivat kuulla, että jaksoa ei ollut saatu toteutetuksi suunnitellusti eikä vanhemmuuden teemoja prosessoiduiksi sillä tasolla kuin oli ollut tarkoitus, koska äidin voimat olivat olleet niin vähissä. Perheen ongelmien syy oli lääkärin mielestä siis – kukas muu kuin äiti – joka oli uupunut, poissaoleva eikä lainkaan tarpeeksi aikuisjohtoinen. Ratkaisuksi lääkäri näki "äidin oman hoidon tiivistämisen" (koska äiti mahdollisesti oli peräti sairaalakuntoinen) ja lasten sijoittamisen pitkäksi ajaksi pois kotoaan.

Osastojakson kruunasivat lääkärin kirjaukset. Ne hän oli laatinut oman tarkkailunsa ja videomateriaalin pohjalta. Kuten arvata saattaa, niiden lukeminen ei mieltä nostattanut. Kirjauksissa ei lukenut niitä positiivisia seikkoja, joita omahoitajat olivat maininneet meistä.

Sossut palaveerasivat "vakavasti kriisiytyneen perhetilanteemme" merkeissä. Osa sossuista kannatti lasten sijoitusta, vedoten siihen, että jos lapset olisivat kotona, mutta jatkuvasti vieraiden tukijoukkojen hoidettavina, ei se olisi lasten edun mukaista. Osa taas puolsi avohuollon tukitoimia nähden sijoituksen vihoviimeisenä vaihtoehtona. Tilanne ratkesi lopulta siten, että isovanhemmat (ja osittain lasten isä) hoitivat lapsia kahden viikon ajan. Sain siis oman lomajakson.

Lomani ensimmäisinä päivinä jaksoin hädin tuskin nousta laittamaan itselleni ruuan. Lopulta aloin pakottaa itseäni liikkeelle. Päivittäin kävin lenkillä ja saunassa ja laadin itselleni ravintoympyrän mukaiset annokset.

Aloin päästä elämään kiinni.


6. Virhe: "Suivaannuin uudelle perhetyöntekijälle."

Mummolaloman jälkeen minun oli selvittävä noin viikko lasten kanssa yksin, kunnes sosiaalitoimistolla järjestettiin palaveri jatkotoimenpiteiden mietintää varten.

Minulle järjestyi mm. tukiperhe, siivousapua ja perhetyötä. Tosin perhetyöntekijä ilmoitti, että siivoojaa varten minun on siivottava. Lattiat ja tasot on oltava täysin tyhjinä siivoojan imuroida ja mopata. Lopulta siivoja siis ainoastaan imuroi ja moppasi, mitään muuta hän ei tehnyt, ja tuohon kaikkeen hän sai kulutetuksi puoli päivää.

Raija kävi edelleen kodissamme. Ainut häiritsevä seikka oli se, että hän touhuili toisen reviirillä hieman turhan dominoivasti. Hän myös huomautteli suorasukaisesti, jos kodissa oli sekasotkua ja muistutti, että kotitöiden pitäisi mennä kirjoitusharrastukseni edelle. (Kirjoittaminen on ollut tärkein jaksamiseni edellytys kuluneina vuosina.) En myöskään saanut tehdä etätöitäni hänen aikanaan, vaan minun oli siivottava hänen rinnallaan.

Minua myös ihmetytti Raijan poikkeuksellisen epämuodollinen juttelutyyli: "Vedäpä perskännit viikonloppuna, kun lapset menee isälleen! Se rentouttaa!" Alkoholin käyttö toistui Raijan puheissa muutenkin usein. Hän vihjaili, että vaikeissa elämäntilanteissa ihminen turvautuu herkästi päihteisiin. Jälkeenpäin olen pohtinut, yrittikö hän saada minut avautumaan esim. mahdollisesta alkoholiongelmasta, jota sitten käyttäisi minua vastaan.

Eräänä aamuna Raija seurasi sivusta, kun autoin lastani aamukiireessä sitomaan kengännauhojaan. Jäätyämme kahden kesken hän sanoi, että olin ollut jotenkin kireän ja kyllästyneen oloinen ja pohti, miten se vaikuttaa lapsiin. Hän totesi jälleen, että saisin panostaa enemmän kotitöihin ja jättää kirjoitusharrastuksen välillä sivuun, jotta olisin lapsilleni enemmän läsnä. Vastasin suivaantuneena, että olen kyllästynyt siihen, että muut tietävät jatkuvasti paremmin, mitä lapseni tarvitsevat. Sitä paitsi lapset ovat kaikki illat oma-aloitteisesti ja innostuneina touhunneet pihan leikkipaikalla naapurin "Niinan" lasten kanssa; miksi en sinä aikana voisi kirjoittaa?! Raija totesi, että lapsia ei pitäisi jättää pihaan valvomatta. Vastasin, että Niinan ikkuna on leikkipaikan suuntaan ja hän on oma-aloitteisesti luvannut vahtia koko katrasta samalla kun omiaankin. Puhelimet ovat sitä paitsi koko ajan auki.

Raija alkoi tehdä lähtöä. "Otin kyllä nyt vähän nokkiini", hän sanoi ennen kuin poistui ovesta.

Seuraavana päivänä tuli kosto. Pääsin istumaan sosiaalitoimistoon. Sossu tykitti kysymysten sarjatulta: "Mitä sinä nyt siis kirjoitat? Miten pitkät ajat päivästä kirjoitat? Miten illat lasten kanssa sujuvat?" jne. Yritin vastailla parhaan kykyni mukaan. Sossu sauhutti vastuksiani paperille. Raija oli palaverissa mukana ja vihjaili sivusta, että siedän huonosti arviointia, joka väistämättä kuuluu hänen työnkuvaansa.

Pyysin, että perhetyöntekijän käynnit lopetettaisiin, sillä ne stressaavat minua. Ihme kyllä sossu suostui siihen. Raija tosin epäili selviytymistäni ja sitä, tulevatko esim. laskut maksetuiksi.

Lähdin palaverista kiukkuisena. Puhelimeeni oli tullut hätäinen viesti Niinalta. Hän kertoi tavanneensa Raijan perhetuvalla. Heti Niinan saavuttua tuvalle Raija oli suurieleisesti käskenyt hänet takahuoneeseen ja toimittanut hänen lapsensa toisen perhetyötekijän hoiviin. Hämmentyneenä ja säikähtäneenä Niina oli seurannut Raijaa.

Takahuoneessa Raija oli alkanut sinnikkäästi manipuloida Niinaa minua vastaan. Hän oli todennut, että Niina kantaa aivan liikaa vastuuta minun lapsistani ja muistuttanut, että kenenkään ei tarvitse hoitaa eikä ruokkia toisen lapsia; siinähän tyhjenee jääkaappi hyvin nopeasti.

Hän oli väsymättömästi yrittänyt pusertaa Niinasta kommenttia, että minun lapsistani on vaivaa ja rasitusta, ja että kotonani on muutenkin asiat todella huonosti. Niina ei ollut taipunut manipulaatioon, vaan oli loppuun saakka vakuuttanut, että lapsistani ei ole hänelle vaivaa ja että kotonani asiat ovat hyvin. Sitä paitsi naapuriapu on molemminpuolista; myös hänen lapsensa käyvät meillä ja syövät minun ruokiani. (Tuota ei missään vaiheessa ole merkitty kirjauksiin, vaan kirjauksissa on yksipuolisesti ylistetty Niinan osuutta perheeni tukemisessa). Niina oli ahdistunut keskustelusta kovasti ja pelännyt, että Raija vääristelee hänen sanomisiaan. Siksi Niinalla oli tarve puhua kanssani pikaisesti. Luotin Niinaan. Meidän välillämme kaikki oli kunnossa.

Otin yhteyttä perhetyön esimieheen ja kerroin tilanteen. Hän oli hyvin pahoillaan ja lupasi jutella Raijan kanssa. Raijan kertomus tapahtumista oli täysin erilainen kuin Niinan. Pian tuon jälkeen Raijan työsuhde päättyi.

Tuon tapauksen jälkeen päätin kaikin tavoin pyristellä irti oudosta koneistosta, jonka uhriksi tunsin joutuneeni. Päätin kieltäytyä kaikesta tarjotusta "tuesta". Joka palaverissa minulle sinnikkäästi tyrkytettiin uutta perhetyöntekijää. Vastaukseni oli päättäväinen kiitos mutta ei kiitos. Sanoin olevani kyllästynyt syyllistävään apuun ja jaksavani paremmin yksin.


Lopuksi: "Älkää antako lastensuojelukirjausten musertaa psyykeänne!"


Nykyisin olen hyvin varovainen puhumaan asioistani. En mainitse sanaakaan väsymyksestä kenellekään sellaiselle, jonka pelkään vahingoittavan minua tunnustusteni vuoksi.

Suurin katkeruuteni lastensuojelun asiakkuuden ajalta liittyy mustamaalaaviin, vääristeltyihin ja osin valheellisiin kirjauksiin. Näistä traumaattisin on lausuma, joka oli tehty syvimmän uupumukseni aikoihin. Sossu oli soittanut selkäni takana omalle psykiatrilleni ja kaivanut arkaluontoisia tietoja psyykkisestä tilastani. Sain sittemmin lukea kirjauksista, kuinka persoonani oli häikäilemättömästi revitty auki ja syvästi henkilökohtaiset asiat oli dokumentoitu lastensuojelun herkkupaloiksi. Mutta lastensuojelulaki mahdollistaa aivan kaiken. Vanhemmalla ei ole mitään yksityisyyttä lasten edun rummutuksessa.

Mikä pahinta, psykiatrin sanoja oli vääristelty. Tämä selvisi, kun vein paperit loukkaantuneena psykiatrin luettaviksi. Hän totesi, että aikojen päästä on vaikea muistaa mitä tarkalleen on sanonut, mutta hän ei tunnistanut itseään negatiivissävyisistä kirjauksista lainkaan. Hän kertoi painottaneensa sossulle, että olen uupunut ja tarvitsen apua, tukimuotoja. Lastensuojelu oli kirjannut: "Äidillä on paljon vaatimuksia palveluiden suhteen. Psykiatrin mukaan äidin pitäisi ottaa enemmän vastuuta lasten hoidosta, vaikka masentunut onkin." Järkytyin asiasta niin, että minulle nousi kuume.

Koska roikuimme pitkään lastensuojelun asiakkaina vailla tukimuotoja, soitti kunnan uusi sossu minulle syksyllä 2013. Hän kertoi käyneensä läpi lastensuojeluperheitä ja halusi tavata keskustellakseen, tarvitseeko asiakkuuttamme enää jatkaa.

Viranomaiskauhussani jynssäsin asunnon joka nurkan ja sopen, kuten lukemattomat kerrat ennenkin. Tapaaminen meni jännittyneessä tunnelmassa, mutta sain vakuutetuksi nuoren sossun siitä, että meillä on kaikki erinomaisesti ja jaksan mainiosti.

Keskustelun päätyttyä katselin ikkunasta, kun sossu käveli kohti vierasparkkiruutuun parkkeerattua autoaan. Tuo oli äitiystaipaleeni huojentavin hetki. Olimme päässeet eroon lastensuojelun asiakkuudesta. Ultra Bran sanoja mukaillen (ja hieman muunnellen): "Sinä lähdit pois, minä katselin ikkunasta loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikot ja arvaat, etten murehdi tätä eroa."

(Tosin ei liene syytä sen suurempiin liputuksiin. Tiedänhän, kuinka helposti asiakkaaksi pääsee uudelleen.)

Kirjaukset voi heittää roskiin, mutta muistojaan ei. Lastensuojelun asiakkuus on jättänyt pysyvät jäljet persoonaani ja itsetuntooni äitinä. Minussa elää yhä sisäinen sossu, joka toisinaan rykii pelottavasti ja alkaa soimata äitiyden puutteellisesta suorituksesta tylyllä viranomaisjargonilla. Terapian ja vertaistuen ansiosta olen kuitenkin jälleen voimaantunut ja saanut kootuksi identiteettini palasia.

Nyt syvimmästä uupumuksestani on kulunut jo vuosia. Ja arvatkaa mitä? Lapseni eivät ole vieläkään ajautumassa rikollisuuden synkille kylmille raiteille. Eivät, vaikka tulevaisuutemme kynnysmatolle viskattiin ilkeästi irvistävä luuranko. Lapsemme manattiin turmioitumaan, mikäli en muuttaisi toimintamallejani äitinä.

En kuitenkaan ole muuttanut. Olen jatkanut elämääni entiseen malliin kuin luokalleni jäänyt laiskamato. Ja siltikään ei synkkä taivas ole pudonnut päähämme. Miten tämä on selitettävissä?

No, lapset ovat kasvaneet ja järkevöityneet. Se tuppaa olemaan luonnon laki. Elämällä on usein tapana jollakin lailla kantaa ihmistä, pientä ja suurta, ilman, että me niin valtavasti sohimme, jäsennämme ja hösellämme. Lapset kasvavat ihan riittävän kelvollisiksi, vaikka vanhemmat välillä lipsuvat ja tekevät "vähän sinne päin". Huomaamattamme kuitenkin luotsaamme heitä terveeseen empatiaan ja oikean erottamiseen väärästä, ja monesti aivan pienin arkisin teoin, omalla esimerkillämme, ilman sen kummempia spekulointeja ja prosessointeja.

Haluan varottaa kaikkia vanhempia, että kukaan ei muodostaisi kuvaansa itsestään äitinä tai isänä lastensuojelun kirjausten mukaan. Tuo kuva on todennäköisesti joka tapauksessa rujo ja vinksahtanut.

Haluan lähettää kaikille vanhemmille lämpimät voimahalit koetteleviin tilanteisiin. Toivon sydämestäni, että systeemi tällaisenaan tulee lopulta tiensä päähän ja oikeus voittaa."

Helen


Helen kirjoittaa parhaillaan kirjaa lastensuojelukokemuksistaan.


Aiemmin kesällä julkaistut Perheeni tarinat:

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Tiina Bergström:
Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

31 Comments
Tiina Liljeberg
27/7/2014 08:45:30

"Asianajajani varotti minua pyytämästä kunnalta mitään apua jaksamiseeni. Jaksamattomuus näet olisi seikka, johon vastapuoli tarttuisi oikeudessa, ja avun pyytäminen olisi merkki siitä, etten selviä yksin." Miksi pitäisi selvitä aina yksin?? Miksei ymmärretä yksinhuoltajan yksinäisyyttä ja sitä, että jokainen vanhempi ansaitsee kasvatukseen tukea ja että se on lastenkin etu? Rukoilen päivittäin, että tämän tarinan kaltainen "auttaminen" jää hyvin pian hamaan menneisyyteen. Päivit ja täti Rissasset uudelleen koulutukseen, kiitos!

Reply
Liisa S
27/7/2014 11:00:00

Tuo äiti sai yhteiskunnalta kaiken mahdollisen avun ja selvisi sen avulla kriisistään. Ja tämä on kiitos?
Tarinan opetus: yhteiskunnan ei tule auttaa mitenkään, sillä kiittämättömyys on palkkio siitä.
Uskomatonta!

Reply
Andreas B.
27/7/2014 13:26:04

Liisa S. Jotain sinulta jäi ymmärtämättä. Jos tämänkaltaisessa avuntarpeessa yhteiskunnan tehtävä on auttaa tuhoavasti, aiheuttaa uusia kriisejä ja itsetunto-ongelmia niin ehkä olisi tosiaan parempi olla auttamatta ollenkaan. Yhteiskunnan ei tule luoda keinotekoisia pahatapaisia anoppeja. Ei ole kysymys suurista suunnanmuutoksista jos vaaditaan että kirjaamiskäytäntöjä muutetaan inhimillisemmiksi, vahvuuksia etsiviksi ja oikeasti voimavaroja eheyttäviksi. Vanhempien, tai kenen tahansa jaksamista tukevaa toimintaa on etsiä positiivisia asioita joiden varaan rakentaa elämää kriisin keskellä. Nykyiset kirjaamiskäytännöt ovat puhdasta pelolla hallitsemista ja ns. normaalin kriisin keskellä elävää perhettä kohtaan suorastaan sadistisia ja vammauttavia. On tietenkin täysin perusteltua raportoida huumeruiskusta pöydällä tai viikottain kasvavista olutpullopusseista olohuoneen lattialla. Sen sijaan irrelevantit "banaaninkuori tiskipöydällä" tai "reikä sukassa" -raportit kertovat vain ja ainoastaan kirjaajansa arvostelukyvyttömyydestä, jossain määrin myös neuroottisuudesta tai vallanhalusta. Pakonomainen subjektiivisten huolten keräily ja ihmisyyden määrittely pitäisi kertakaikkiaan sosiaalityöstä kitkeä pois silloin kun puhutaan ns. normaalien kriisien tukemisesta (eli lapsella/lapsilla ei mitään välitöntä vaaraa ole)

Reply
Päivi Tuulio / "Mirkku"
27/7/2014 15:28:44

"Kaikki mahdollinen apu" on kenen tahansa hahmottamiskykyisen mielestä "kaiken mahdollisen avun antamattajättäminen".

"... tiedostin lasten tarpeet ja puutteet omassa vanhemmuudessani, ja olin hakenut ammattiapua tilenteeseemme. Tosin samaa asiaa käytettiin minua vastaan myöhemmissä kirjauksissa: "Äiti haluaa vastuuttaa yhteiskuntaa lasten hoidossa, vaikka hänellä vanhempana on päävastuu huolehtia lapsistaan."

Äiti tietää mitä apua hän tarvitsee ja on valmis ottamaan neuvoja / vinkkejä vastaan. Tuo "yhteiskunnan vastuuttaminen" on varsin säädytön kirjaus. Hyvinvointiyhteiskunta luo hyvinvoivia kansalaisia. Sivustaseuraajia voisi syyttää heitteillejätöstä (noista, jotka saavat palkan tuosta auttamattajättämisestä ja joita vielä joittenkin mielestä täytyisi olla paaaaljon enemmän).

Ilmeisesti vain vastikkeellinen (ostettu) kotiapulainen tai sisäoppilaitokset suojaavat lasta.

Kirjaukset ovat totuudenvastaisia ja tässäkin tapauksessa turvakoti ja psykiatrinen kuntoutustaho saivat "yhteiskunnan" rahaa väsyneen äidin kiduttamisesta. Turvakodeissa on yleensä karkean väkivallan väsyttämiä vanhempia; sehän pitäisi ilmanmuuta ottaa huomioon, ja niitä resursseja voisi mainiosti lisätä vaikkapa lukuisilla lastenhoitajilla ja todellisella keskusteluavulla ja ohjauksella ja kannustamisella. Ei ole ihme, että monet vanhemmat päättävät palata tuttuun helvettiin mieluummin kuin vieraan ympäristön kontrollin alle.

Väkivaltatietous on ilmeisesti Paholaisen käsissä, koska turvakodit jatkavat arvioimista ja kontrollia. Samoin psyk.jakson kokemus vaikuttaa oikeasti olleen kiduttamisen kestävyyskoe.

Andreas B:n sanoin:

"Pakonomainen subjektiivisten huolten keräily ja ihmisyyden määrittely pitäisi kertakaikkiaan sosiaalityöstä kitkeä pois silloin kun puhutaan ns. normaalien kriisien tukemisesta (eli lapsella/lapsilla ei mitään välitöntä vaaraa ole)"

Reply
Andresille
27/7/2014 14:55:23

Jos ihminen haluaa saada yhteiskunnalta apua, niin ensin täytyy olla avun tarpeen kartoitus ja sen jälkeen täytyy selvittää, mitkä ovat ne puutteet mihin apua tarvitaan. Ei vahvuuksiin haeta apua vaan puutteisiin. Jos asiakkaasta kirjataan vain vahvuudet, niin mistä tiedetään mihin sitä apua enää pyydetään.

Reply
No voi hyvää päivää..
27/7/2014 15:17:53

Onneksi nykyään on jo tahoja, jotka osaavat kysyä asiakkaalta sen avun tarpeen. Asiakas tietää itse omat tarpeensa. Ei tarvita kahta tätiä kartoittamaan asiaa.
Se on nykypäivää ja tulevaa lastensuojelua.

Reply
Päivi Tuulio
27/7/2014 15:46:19

Mihin lakipykälään nojaat tuolla, että YHTEISKUNNAN (julkisen palvelun) apua tarvitsevan kuuluu päätyä moraalittomaan ja itsemääräämisoikeutta loukkaavaan tallaamiseen?

JOS sinulla on lapsi, niin kuinka sinä hänet osaat kohdata? Vaikka lukisit hänelle kaikki maailman mestariteokset (mikä onkin ajan trendi), niin kuinka lapsesi oppii mitään ihmismielestä? Kun siis kannatat noin kovin virheisiin paneutumista.

Vääriä kirjauksia voi aivan hyvin verrata vahingollisten huhujen levittämiseen...ja kun viranomainen aiheuttaa väärän tiedon levittämisestä kansalaiselle työkyvyttömyyden, se on jo vakava virkavirhe.

Reply
Yhteiskunnan tuki
28/7/2014 00:39:12

Kaikki yhteiskunnan tuet ja avustukset perustuvat johonkin puutteeseen ja sen havaitsemiseen ja toteamiseen. MIksi lastensuojelu pitäisi olla siinä joku poikkeus?
Kyseessä on myös tuenantajan oikeusturva. Jos hänellä ei ole esittää tuentarpeenarvioinnin perusteella puutteita, niin herää kysymys, että miksi hän sitä tukea antaa. Ihan vaan huvin vuoksi vai kaverille? Hänenkin täytyy perustella omille esimiehilleen ja yhteiskunnan varojen käytön tarkastajille, että mitä on annettu ja miksi? Muuten hän joutuisi epäillyksi varojen väärinkäytöstä.

Päivi Tuulio
28/7/2014 16:49:26

"Yhteiskunnan tuelle":

"miksi hän sitä tukea antaa." ?

Toisin sanoen: "Puutteen" määrittelyynkö siis kuuluu se, että esim kodinhoitajat on poistettu tieltä, jotta kunta (päättäjät) antaa verovaroista sisarille ja veljille (itselleen) "puutteen etsijäin" eli ostettujen perhetyöntekijöiden keksityistä löydöksistä ne yhteiskunnan lakisääteiset tuet, jotka on tarkoitettu oikeille perheille?

Jos lapsesi pyytää sinulta apua matikan läksyihin, niin onko mielestäsi järkeä palkata joku hahmo, joka etsiikin puutteita vaikkapa sinun ajankäytöstä taikka siitä miten monasti katsot silmiin lastasi noin ylipäätään? TAI huolestuu siitä, etä lapsellasi on aina sama huppari?

Pyydät siis itse apua ja: otatko vastaan / palkkaatko / k e l p u u t a t k o jonkun äärettömän kalliin Helppo-Heikin, joka ei ymmärrä mitä edes tarvitset, ja joka viekin Suojelijoille sellaista viestiä, että tämä sinun lapsi pitää siirtää kasvamaan Heikin työnantajan ja hyvän veljeni puljuun?

Säälitkö silloin, tai ymmärrätkö, tuollaisen Helppiksen tilannetta? Että se nyt vain oli uskollinen työnantajalleen ja teki niin kuin kuuluu tehdä?

Andreas B.
27/7/2014 17:05:04

Vahvuuksien löytäminen on auttamista parhaimmillaan. Avuntarpeen kartoittaminen on sosiaalityön näyttämöllä muodostunut itsetarkoitukseksi, ehkä siksi että riittäviä avohuollon tukitoimia ei ole enään oikeastaan missään. Se on puhdasta lumehoitoa jonka suurin vaikuttavuus on työntekijän kokemus itsensä "tarpeelliseksi" tekemisestä. Se on resurssien tuhlaamista tekemättömien töiden selittämiseeen autettavan kustannuksella.

Reply
Andreas B.
28/7/2014 09:14:16

Nimimerkki Yhteiskunnan tuki kirjoitti: "Kaikki yhteiskunnan tuet ja avustukset perustuvat johonkin puutteeseen ja sen havaitsemiseen ja toteamiseen. MIksi lastensuojelu pitäisi olla siinä joku poikkeus?
Kyseessä on myös tuenantajan oikeusturva. Jos hänellä ei ole esittää tuentarpeenarvioinnin perusteella puutteita, niin herää kysymys, että miksi hän sitä tukea antaa. Ihan vaan huvin vuoksi vai kaverille?"
Uskomatonta selittelyä... Sosiaalityöntekijä joutuu vastuuseen työssään tekemistä virheistä huomattavasti harvemmin kuin vaikkapa Alepan kassaneiti. Puhumattakaan oikeudellisesta vastuusta.
Kyse on työkulttuurista ja toimintatavoista. Suomessa nimittäin osataan tehdä myös laadukasta sosiaalityötä. Alueittain käytännöissä on kuitenkin liian suuria vaihteluita - erot ovat niin huomattavia että vaikea ymmärtää miksi tarpeiden määrittely tai tuen antamisen perusteet olisivat niin paljon vaikeampia toisaalla? Silloin kun tuentarpeeen määrittämiseen pyrkiminen muistuttaa lähinnä dekkarikäsikirjoittamista ja dramatisointia on sosiaalityön sisällä mentävä itseensä.
Tarpeen määrittäminen vaatii asiakkaan aitoa kohtaamista ja kuuntelemista, ei kuulemista. Sosiaalityö ei saa rakentaa itsestään syyttäjänvirastoa jossa "kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan". Lastensuojelu ei ole rikosoikeudellinen prosessi vaan tukipalvelu. Rikosoiikeudelliset asiat kuuluvat poliisille. Ilman luottamusta ja yhteistyötä vanhempien kanssa lapsen ja perheen etu ei toteudu. Selän takana toimiminen on perusteltua vain äärimmäisen harvoissa ja vakavissa tapauksissa.

Huoliin ripustautujat
27/7/2014 15:29:35

Huolestuminen ja huolissa piehtaroiminen ei auta ketään! Lastensuojelun tulisi tehdä itsensä tarpeettomaksi, siis aikaansaada POSITIIVISTA tulosta asiakkaittensa elämässä.

Nyt lastensuojelu takertuu kuin iilimato ja imee viimeisetkin voimat. Jos ei ole aitoa huolta, sellainen keksitään mistä tahansa: ilmeestä, eleestä, äänensävystä... Vain mielikuvitus on rajana.

Näin saadaan resurssipula pysymään vahvana ja siihen vedoten lisää työntekijöitä ja rahaa lastensuojeluun. Ammottavassa kaivossa ei ole pohjaa...

Reply
Camelia Jalaskoski
28/7/2014 02:09:30

Minulla on samantyppinen kokemus.Asun samassa paikkassa ja olimme samassa turvakodissa.Jos olosuhdeselvittäjä oli AH ,ota yhteyttä minun!Hän teki paha muille ihmisille ja me haluamme pysähtyä häntä.

Reply
Utopia
30/7/2014 00:33:15

Annetaan kaikille niin paljon kuin pyytävät kysymättä keneltäkään mitään.
Kaikki ovat onnellisia. Paitsi ehkä ne, jotka tämän huvin ja riemun maksavat, mutta mitäs heistä. Syyttäköön itseään kun tekevät töitä ja maksavat veroja. Kaikilla ei ole sitä pahetta.
Eläköön kommunismi.
Paitsi, että kommunismissakin useimmat eivät saanut paljoakaan ja sittenkin vasta syynäämisen pitemmän kaavan mukaan jälkeen.

Reply
Pyysin oikeutta. En rahaa!
30/7/2014 02:20:01

Opetukseen ja koulukiusaamisen lopettamiseen.

Mutta koko kaupunkikaan ei pystynyt sitä turvaamaan.

Reply
Kommunismi - Kapitalismi /ja toisipäin ja Lasu; kumpaan kuuluu vai leikisti kumpaankin.
30/7/2014 02:37:40

Utopia, olet oikeassa. Eihän noilla ole eroa. Mutta maksatko paljonkin veroa? Kenelle sen lanttisi mieluimmin antaisit?

Huvia ja riemua toisiaan?!

En olisi katkera jonkun onnellisuudesta, mutta siitä kylläkin, että jonkun onni on liikaa toiselle, ja se tuhotaan.

Reply
Noh...
30/7/2014 19:06:32

Kovasti mahtui virheitä tuohon listaan. Kaikki muiden syytä?

Reply
P Kemiläinen
31/7/2014 05:53:31

Miksi mitätöit toisen kokemusta?Oletpa ylimielinen.Jos sinut pahoinpideltäisiin kadulla,niin miltä tuntuisi kokemuksesi kyseenalaistaminen ventovieraan suulla?Suomalaisten tunnekylmyys on vakava sairaus.

Reply
Seurailija
6/8/2014 03:28:47

Näistä jutuista jäävät aina pois muiden kuin kirjoittajan näkökulmat. Ääneen eivät pääse sen enemmän lapset kuin ne "pahat sossutkaan".

Tällä tarkoitan sitä, että kun täällä lukee ihmisen kenties hyvinkin dramaattista ja selkeää tarinaa, on syytä muistaa sen olevan vain yhden ihmisen totuus ja näkemys asioista. Jonkun muun ajatukset tapahtuneista asioista ja siitä, miltä mikin asia ulospäin näyttää, voisi olla toisenlainen.

Reply
Helen
8/8/2014 07:27:43

Ha haa, odotinkin jo milloin seurailija avaa sanaisen arkkunsa. Olen tässä seuraillut, miten seurailija näillä palstoilla kovia kokeneita ihmisiä nakertaa. Luulin jo jääväni piikityksestä osattomaksi, mutta tulihan se sieltä. Ja aivan oli odotusten mukainen kommentti.
Kuvitellaan että tapaat tuttavasi kadulla. Hän kertoo vaikkapa että "kävin juuri Lidlissä ja olipas siellä hirveä tungos." Tai että "kävin just lenkillä, mutta hitto kun hyttyset kiusasivat koko ajan." Tokihan voit aina vastata, että mitenkähän tuo asianlaita lienee, kun hyttynen ei ole päässyt kertomaan omaa näkemystään. Kenties hyttysen mielestä sinä kiusaatkin hyttystä ominen turpeine ja herkullisine verisuoninesi! Tai että Lidlin tungoskin on vain katsojan silmissä. Tai että meistä kukaan ei välttämättä ole edes oikeasti olemassa, vaan haamut ne näillä palstoilla huuteleepi.
Elämä on kertomuksia täynnä.
Vakavasti ottaen: seurailija saa ajatella mitä lystää. Sisimmässäni tiedän itse, mitä minulle ja lapsilleni on tapahtunut.
Ja senhän taas tietää sanomattakin, että sossujen kertomus olisi tyystin erilainen kuin minun kertomukseni. Sen voi päätellä jo yksinomaan sossujen kirjailukäytännöistä. Kirjaukset osoittavat sossujen olevan aivan lyömättömiä tarinanheittäjiä kaikkine vääristelyineen ja värittelyineen.
Seurailija, vastaisitko sossun kertomukseen samoin kuin vastasit minun kertomukseeni? Jos kuvitellaan, että sossuilla olisi tämän kaltainen oma palsta, jolla saisivat kertoa asiakkaistaan, siis rikkoa "en ota kantaa yksittäistapauksiin"-hokeman. Vastaisitko, että tässä nyt ei asiakkaan ääni päässyt lainkaan kuuluviin ja tämä oli vain yhden ihmisen näkökulma. Mikäli vastaisit, uskon sinun elävän oman julistuksesi mukaisena, avarakatseisena, harkitsevana, kattavaan kokonaiskuvaan, kriittisyyteen ja objektiivisuuteen pyrkivänä persoonana. Muussa tapauksessa en.

Reply
Seurailija
9/8/2014 04:15:53

Se, että en pureksimatta niele ihan jokaista juttua täällä, ei liene mitään nakertamista?

Tapahtumat, joissa on ihmisiä mukana erivärinen intresseineen tuppaavat olemaan monimutkaisia. Lastensuojelu on varmaan Sinustakin monimutkaisempi asia kuin kaupassa käynti?

Työntekijöiden näkökulma on väkisinkin toisenlainen kuin asiakkaan. Ymmärtänet sen? Omassa työssä on tullut opittua, että jokainen kertoo yleensä asioista itselleen edulliset osat. Loppu jää sitten pois. Toinen korostaa yhtä asiaa, toinen jotakin muuta.

Niin viranomaiset kuin asiakaskuntakin ovat alttiita virhetulkinnoille. Se on varmaa, että kun tämän tyyppisillä sivuilla tarinoita kerrotaan, pelissä ovat mukana liioittelu ja kärjistykset. "Vallan vahtikoirat" räksyttävät ja yleistyvät kaikki p a h a t s o s s u t yhdeksi ryhmäksi, niinhän sinäkin teet edellä. Sossut ovat tarinansepittäjiä ja haluavat siis pelkkää pahaa. Eikö niin?

Andreas B.
6/8/2014 09:23:09

Toisaalta ja toisaalta... Vaikka kuinka pyrin seurailemaan seurailijan ajatuksenjuoksua, uskon kuitenkin, että seurailijan elämästä, tarpeista ja varsinkaan sielunelämästä ei kukaan tee pätevämpiä havaintoja kuin seurailija itse. Mikä se seurailijan tarve ja kiinnostuksen syy mahtaakaan olla, en lähtisi arvuuttelemaan, kysymättä?

Reply
Helen
8/8/2014 08:15:20

Kiitos kaikille tarinaani kommentoineille. Näkemyksiänne on ollut mielenkiintoista lukea. Kiitos myötätunnosta. Tiedoksi Liisa S:lle, joka ei tarinani punaista lankaa ymmärtänyt lainkaan ja kiittämättömyydestäni vihjaili: yhteiskunnan tuella en kriisistäni todellakaan selvinnyt, vaan selvisin yhteiskunnan aiheuttamista uusista vammoista terapeutin ja ystävieni tuella.

Reply
Seurailija
9/8/2014 04:17:32

Onko se Sinusta hyvinkin erikoista mikäli täältä ei ihan joka juttua usko? Onko kaikki sosiaalisissa medioissa aina varmasti se lopullinen totuus?

Reply
Helen
9/8/2014 07:08:53

Mitätöit äärimmäisen raskaita vaiheita läpikäyneiden ja edelleen syvillä haavoilla elävien ihmisten kokemuksia, syytät liioittelusta ja kärjistyksistä. Se on nakerrustakin pahempaa. Sinua siteeraten: "Se on VARMAA, että kun tämän tyyppisillä sivuilla tarinoita kerrotaan, pelissä ovat mukana liioittelu ja kärjistykset." Millä perusteella voit esittää tuollaisen syytöksen edes tuntematta tapauksia lähemmin?
Totta on, että nimitin sossuja tarinansepittäjiksi. En väittänyt, että KAIKKI sossut ovat sepittäjiä. Mutta sen verran moni ihminen on joutunut itsestään ihan TODISTETUSTI valheellista ja harhaanjohtavaa viranomaistekstiä lukemaan, että monikossa voi puhua. Ja uskallan väittää, että viranomaisten luomilla sepityksillä on paljon tuohoisampia vaikutuksia ihmisten elämään kuin kansalaisten luomilla sepityksillä viranomaisten toimista.
Kuten niin monta kertaa on todettu, tämä kanava on tarkoitettu juuri meille, viranomaistaholla poljetuille, jotta saisimme äänen. Miten sen hyväksyminen voi olla eräille niin vaikeaa?
Minä en ainakaan ole kokemaani liioitellut, usko mitä uskot. Voi kunpa olisinkin liioitellut, ja todellisuus olisi ollut hieman armeliaampi. Mutta jos tarkoin luet tarinani, löydät sieltä myös kohtia, joissa olen kokenut saavani viranomaistaholta ymmärrystä, tukea tai kannustusta. Sille taas en voi mitään, että lyttääviä kokemuksia oli voittopuolisesti enemmän.
Mitä tulee vallan vahtikoirien räksytykseen, niin lasu-kriittiset ovat LUKUISIA KERTOJA maininneet, että Suomessa tehdään myös hyvää sosiaalityötä (esim. huostapäätöksiä, joista vanhemmat ja sossut ovat yksimielisiä). Kuinka monta kertaa tuo pitää vielä toistaa?

Seurailija
9/8/2014 08:50:51

Helen. Mietin tässä kovasti sitä, miten saisin ajatukseni mahdollisimman p e h m e ä s t i muotoiltua, loukkaamatta Sinua verisesti. Toisin kuin ehkä luulet, yritän suorasanaisuudestani huolimatta sitäkin asiaa ajatella.

Sitä en oikeastaan ymmärrä, miksi niin Sinä kuin jotkut muutkin sosiaaliseen mediaan sisältöä tuottavat ihmiset hermostutte, mikäli joku rohkenee juttujen absoluuttista neutraaliutta ja totuutta arvioida kriittisesti. Tuskin kukaan ennen Internetin ihmemaan aukeamistakaan uskoi ihan kaikkea mitä t u n t e m a t t o m a t Ihmiset sanoivat. Mikä on siis muuttunut? Eikö mitään kertakaikkiaan SAA enää kriittisesti arvioida?

Olet kokenut elämässäsi kovia lastesi kanssa ja toivon, että selviät kaikesta yli kunnialla. Koettelemukset kaikesta huolimatta kuitenkin ainakin toisinaan opettajatkin jotakin.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että sysäät vastuusta suuren osan sosiaalipuolen ihmisten niskoille ja lastensuojelulle kannettavaksi. En haluaisi millään loukata, mutta en löydä oikein pehmeääkään tapaa sanoa asiaa Sinulle. Luettelet kyllä avauksessasi koko joukon virheitäkin, mutta ne ovat kaikki sitten johdettavissa vain muiden tahojen virkavirheiksi, hölmöyksiksi ja jopa pahuudeksi.

Kaikesta huolimatta Sinun kannattaisi ehkä pohtia kuitenkin myös omaa osuuttasi koko tapahtumaketjuun. Sinä olet kuitenkin itse tehnyt valintoja puolison, lasten hankkimisen ja lukumäärän ja ongelmien ratkomiseen suhteen. Apua olet saanut kohtuullisen paljon, mutta se ei vain ole ollut haluamaasi? Elämä on monimutkaista.

Kirjoittaminen on hyväksi ja jos se auttaa Sinua pääsemään yli kokemusteni negatiivisesta painolastista, asiat ovat hyvin.

Sen sijaan, jokaisen meistä on hyvä muistaa se, että yhdenkään ihmisen subjektiiviset kokemukset eivät muutu objektiiviseksi totuudeksi vain siksi, että asioiden haluaa niin olevan. Koskee meitä kaikkia. Olen niin kokenut ongelmatilanteiden selvittelijä työni kautta, että tiedän useampien näkökulmien olevan aina tarpeen.

Tämän aiheen suhteen olen sanonut sanottavani. Kiitos hyvästä keskustelusta.

Reply
JJPU link
9/8/2014 14:50:58

Seurailijan kommenttiin: "Lastensuojelu on varmaan Sinustakin monimutkaisempi asia kuin kaupassa käynti? Työntekijöiden näkökulma on väkisinkin toisenlainen kuin asiakkaan. Ymmärtänet sen? Omassa työssä on tullut opittua, että jokainen kertoo yleensä asioista itselleen edulliset osat. Loppu jää sitten pois. Toinen korostaa yhtä asiaa, toinen jotakin muuta."

- Lastensuojelu on unohtanut sen TÄRKEIMMÄN tiedon, joka jo lukion psykologiassa käydään läpi absoluuttisena totuutena.

Mitä syntyy lapsen erottamistraumasta ja lapsuusiässä koetusta voimakkaasta stressistä? Tässä kohtaa pitäisi muistaa se LAPSEN ETU ja vertailla kumpi aiheuttaa enemmän ongelmia lapselle. Liian nopea, vähäiselle tutkimiselle perustunut lapsen väkivaltainen huostaan otto perheestä ja yleensä siitä seuraava pitkä-aikainen eristäminen läheisistä, ja sillä aiheutettu loppu elämän sairastelu lapselle ja muulle perheelle, perheen kokema sosiaalinen paine, aiheutunut verovarojen tuhlaus, lapsen syrjäytyminen ja laitostuminen. Vai epäilys jostain "huolesta"? Henkilökemioiden sopimattomuus työntekijän ja perheen välillä? Paineet töissä? Raha, ja sen ansaintalogiikka lastensuojelussa? Vallankäyttö, liian vähäisen valvonnan puuttuessa? Lastensuojelutyöntekijän oma kokemuspohja?Onko TIETOA tarpeeksi, että LAPSEN ETU toteutuu! Lapsen tarpeiden arviointi sijoitusta suunniteltaessa on erittäin haasteellista monestakin syystä, mutta jo pelkästään sen takia, että siinä on kysymys tulevaisuuden arvioinnista.

Otetaan muutama esimerkki:

- Hanna Alastalon väitöskirjatutkimus sotalapsista, mistä ilmenee, että Ruotsiin sota-aikaan evakuoidut sotalapset sairastavat muita ikäisiään enemmän sydän- ja verisuonisairauksia, sekä tyypin kaksi diabetesta. Tutkimus todistaa, että lapsuusiässä koettu voimakas stressi, kuten ero vanhemmista, voi jättää koko elämän ajan kestävät jäljet ihmisen terveyteen ja hyvinvointiin.

- Javnovin primaaliteoria kertoo että, "lapsena koettu erotustrauma on suurin syy mielenterveysongelmiin."

Todistetusti KAIKKI pakkooireyhtymästä kärsivät ovat kokeneet erotustrauman lapsena. Suuri osa narsistisista häiriöistä kärsivistä ovat kokeneet lapsuuden erotus trauman. Masennus on erittäin yleistä erotustrauma lapsilla, samoin kuin päihdekäyttö, syrjäytyminen ja laitostuminen.

Entä laitoskierteeseen joutuneet lapset?

Wilsonin ja Conroyn (1999) USA:ssa tekemässä tutkimuksessa, jossa haastateltiin kaikkiaan 1100 huostaan otto lasta neljän vuoden aikana, määriteltiin keskeisiksi hyvinvoinnin kriteereiksi rakastetuksi tulemisen ja turvallisuuden tunne. Varmimmin rakastetuiksi (94 %) tunsivat itsensä sukulaisperheisiin sijoitetut lapset (vastaava luku muihin sijaisperheisiin sijoitetuilla oli 82 % ja laitoshoidossa olevilla 46 %). Kysymys kuuluukin: miksei Suomessa sijoiteta sukulaisperheisiin?


Väkivalta ja ylenpalttinen vallankäyttö lastensuojelulaitoksissa.
"Psykologi Philip Zimbardo järjesti vuonna 1971 Stanfordin vankilakokeen, jossa lehti-ilmoituksella rekrytoidut vapaaehtoiset jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Tämän jälkeen heidät vietiin Stanfordin yliopiston kellariin, josta oli tehty mahdollisimman vankilamainen, ja vankilaelämää pyrittiin jäljittelemään mahdollisimman realistisesti.

Alun perin kaksiviikkoiseksi tarkoitettu vankilakoe oli pakko keskeyttää kuuden päivän kuluttua. Osa vartijoista ryhtyi nöyryyttämään vankeja, kiduttamaan heitä psyykkisesti, ja heille määrättiin rangaistuksia triviaaleista rikkomuksista. Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin.

Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila.

Tulokset olivat paljon puhuvia.

Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpi&aum

Reply
JJPU
9/8/2014 14:53:53

....vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia.

”Kertooko Standfordin vankilatutkimus ihmisen universaalista pahuudesta vai johtuvatko tulokset siitä, että mielleyhtymä vallankäyttöön houkutteli kokeeseen jo valmiiksi hieman kieroon kasvaneita”, kysyy Jani Kaaro.
" http://www.lokakuunliike.com/leeni-ikosen-blogi/kuka-laatisi-tunnekylman-lastensuojelijan-tunnistamisohjeet

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013031216774760_uu.shtml


Siinä nyt alkua mistä lähtee pohtimaan oikeutusta...

Reply
Seurailija
10/8/2014 03:25:37

JJPU. Vastaan lyhyesti, vaikka aioin jo vaieta tämän avauksen tiimoilta.

Kukaan tuskin väittää, että huostaanotto olisi miellyttävä kokemus lapselle, nuorelle tai vanhemmalle.

Todellisuutta kuitenkin on se, että monilla sijoitetuilla on jo valmiiksi ongelmia ennen sijoitustakin. He oireilevat. Siihen oireiluun on usein kiinnittänyt joku huomiota ja kun tilanne ei ole parantunut, toimiin on ryhdytty.

Siihen en osaa vastata, miksei sukulaisia enemmän käytetä avuksi. Noin äkkiseltään syy saattaisi olla esim. se, että ongelmissa olevia nuoria on ajoittain vedettävä kokonaan eroon ja kauemmaksi vanhoista kaveripiireistään. Surullinen juttu on se, etteivät sukulaisetkaan myöskään aina ole kykeneviä tai halukkaita sijaisvanhemmuuteen. Itsekin olen nähnyt sen, miten esim. isovanhemmilta ei enää löydy riittävää puhtia ongelmanuorten kanssa.

Reply
Helen
11/8/2014 04:14:07

JJPU, mainitsemasi tutkimukset pistävät miettimään. Huostabuumi on aivan karmea ilmiö. Niin karmea, että minun on melkeinpä vaikea edes lukea kohtaloista, joissa lapset on erotettu vanhemmistaan ja koko perhe jätetty puristavan erotuskan valtaan. Kovia, kovia kohtaloita.

Tartun nyt kirjoituksestasi lähinnä tuohon vallankäytön ja alistamisen teemaan. Olen melko vakuuttunut siitä, että aivan tietynlaiset henkilöt kernaasti hakeutuvat ammatteihin, joissa pääsee alistamaan ja pätemään. Tosin uskon myös, että aidosti auttamishalusia hakeutuu sosiaalialalle, mutta hyvin pian heidät imaistaan "kenen leipää syöt, sen lauluja laulat"-hengessä osaksi jotakin aivan toisenlaista aatetta. Työpaikalla ei ehkä tarvita kuin yksi tällainen dominoiva henkilö, niin ryhmädynaamisten lakien mukaan kaikki pian pyörivät jo samassa piirissä.

LaSun vallankäyttö on sikäli pottumaista, että se on verhottu auttamisen ja hyvyyden kaapuun. Sen vuoksi sitä saattaa olla hyvin vaikea tunnistaa, mikäli ei ole erityisen tarkkanäköinen. Tiina Bergströmin sanoin: työntekijät saattavat käyttää hyväkseen asiakkaan emotionaalisesti herkkää tilaa. Ja LaSun tuen piirissähän on pilvin pimein ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta hajalla. Kun itse olin kriisin keskellä rikki, olin taipuvainen tunteelle kuin tunteelle; kaipasin kuuntelijaa, luottohenkilöä, tunsin surua, syyllisyyttä, pettymystä, kiukkua, kaikki tulivat herkästi pintaan. Kun sitten nuo ystävälliset, tukeaan julistavat kuuntelijat halusivat myötämielisinä keskittyä tarinaani, tulin kertoneeksi ihan liikaa. Ja kun taas olen hiemankin kritiikkiä esittänyt viranomaisille, tulee sieltä kuin apteekin hyllyltä ensimmäiseksi vastaus että "voi sentään. Kun mehän halutaan VAAN AUTTAA sua!" Koska he ovat avanneet luottamuksen, he avaavat herkästi myös syyllisyyden, jos "ystävänä" käännätkin kelkkasi etkä muista, että he "ovat tehneet parhaansa hyväksesi." Heidän julistuksensa toinen osa kuuluu: "Olemme asiantuntijoita ja toimimme perheesi parhaaksi. Jos olet kiittämätön, olet hankala. Ja me huolestumme lasten puolesta. Ja ryhdymme jatkotoimiin."

He mielellään kirvoittavat kiittämättömyyden tunteen myös muistuttamalla, että "olet saanut ne ja ne ja ne tukimuodot, siis eikö mikään riitä?" Tukimuotojen laskeminen/luetteleminen ei tosin auta mitään, jos ei ole aitoa halua kohdata asiakasta ja miettiä, mikä apu asiakasta TODELLA auttaa. Kuka kaipaa sellaista apua, jossa kontrolloidaan, kirjaillaan virheitä ja kerrotaan umpiväsyneelle ihmiselle, millainen vanhempi sinun PITÄISI olla, mutta kun sinä raasu et ole.

Yhdestä asiasta olen LaSulle kiitollinen. Yksikään sossu ei ole sanonut minulle, että "miksi olet tehnyt noin monta lasta, kun et pärjää". Minulla ei ollut kristallipalloa. Ajattelin, että lapset ovat suuri lahja, ja on hienoa kun sisaruksilla on toisistaan seuraa. Itse olen ainut lapsi eräiden surullisten tapahtumien seurauksena, ja olen läpi elämäni kärsinyt ainoan lapsen yksinäisyydestä. Ylipäätään minulla oli vain vähän kokemusta lapsista ja siitä, miten koettelevaa elämä heidän kanssaan saattaa olla.
Muutenkin, kun tässä jotkut ovat vihjailleet että en näe itsessäni syytä vastoinkäymisiini, niin he erehtyvät. Jälkiviisaana olen lukemattomat kerrat katunut ja harmitellut erinäisiä asioita menneisyydessäni ja teoissani. Äitinä olen tuntenut syvää riittämättömyyden tunnetta muiden, jaksavien ja puuhakkaiden vanhempien rinnalla. Mutta lapsiaan jokainen rakastaa niin sydämestään, että heidän maailmassa oloaan ei herkästi voi sanoa katuvansa.

Reply
Paul
26/5/2016 18:21:01

Nimeni on Paul Smith. Minä rakastan jakaa todistukseni kaikille
ihmiset tällä foorumilla, koska en koskaan ajatellut saisin morsiameni takaisin kuka
merkitsee minulle hyvin paljon. Tyttö halusin naimisiin jätti minut 4 viikon meidän
häät toisen miehen, kun pyysin häntä hän ei koskaan vastannut puheluihin, ja
poisti myös minut Facebook. Kun menin hänen työpaikallaan hän kertoi
pomo ja jokainen hänen toimistossaan hän koskaan halunnut nähdä minua enää. Menetin
työ seurauksena tämä johtuu masennuksesta ja sydänsuruja, elämäni muuttui
ylösalaisin ja kaikki muuttui pahimpaan.
Olen kokeillut kaikkia voisin saada hänet takaisin, koska rakkauden sain häntä, mutta kaikki
ei toimi-out kunnes Tapasin miehen matkallani Afrikkaan joillekin
liiketoimintamahdollisuuksia Olin ollut hoitamassa joitakin vuosia sitten. Hän näytti mukavaa
kaveri, joten olen avannut ja kertoi hänelle minun ongelma, ja kaikki, mitä minä oli kulunut
läpi yrittää saada takaisin elämäni rakkaus ja miten menetin työpaikkani. Hän
kertoi hän aikoi auttaa minua, ja vaikka se tuntui mahdottomalta jouduin hieman
uskon, kaikki kiitos epätoivo, jotka asuivat sielussani. hän vannoi
hän auttaisi minua ja vakuuttunut minua kertomalla minulle syy miksi
tyttöystävä jätti minut yhdessä joidenkin salaisuuksien elämäni. minä olin
hämmästynyt, kun kuulin, että häneltä. Hän sanoi loitsun minulle ja
Aion nähdä tuloksia lähipäivinä.
Matkustin takaisin USA seuraavana päivänä, soitin hänelle kun pääsin kotiin ja
Hän kertoi ostanut kaikki tarvittavat materiaalit loitsuja ja oli kiireinen
valu heitä, hän sanoi aioin nähdä myönteisiä tuloksia seuraavan 2 päivää.
Kuin kellokoneisto torstai-iltapäivänä, morsiameni soitti minulle täsmälleen
12:35 ja pahoitteli kaikkien hän oli tehnyt, hän sanoi koskaan tiennyt, mitä
hän oli tekemässä ja hänen äkillinen käytös ei ollut tahallinen ja lupasi olla
tehdä sen uudestaan, jos vain olisin hyväksyä hänet takaisin. Vannon se oli kuin
unelma kuullessaan hänen. Kun lopetimme puhelun, pyysin mies ja
kertoi hänelle sulhaseni oli kutsuttu, mutta hän kertoi minulle en ollut nähnyt vielä mitään,
Hän sanoi Aioin saada työni takaisin 2 päivää aikaa, ja tuona lauantaina
erittäin ennakointi, he kutsuivat minua ex-toimiston että he halusivat minun
jatkaa työtä maanantaina ja että he aikovat korvata minulle ajaksi
hukkaan olin viettänyt kotona tekemättä mitään. Elämäni on taas kunnossa, sain
työni takaisin, ja sain sulhaseni takaisin, joka muuten olen onnellisesti naimisissa
tänään lasten kanssa.
Minulle tämä mies on todella voimakas, jos meillä olisi enemmän ihmisiä kuin hänen
maailma maailma olisi todella parempi paikka. Hän on myös auttanut
pari ystävääni ratkaista monet heidän henkilökohtaisia ongelmia, jotka on
jätti heidät onnellinen ja tyytyväinen elämään. Am lähettämistä tämä foorumi
kukaan, joka on kiinnostunut yhteyttä ihmisen apua. Sen voi lähettää
viestin sähköpostitse @; Priestotutujuhayasolutionarena@gmail.com
En voi antaa pois hänen numeronsa koska hän kertoi minulle, hän ei halua olla
häiriintyy niin monet ihmiset, mutta hän sanoa hänen sähköpostiosoitteensa oli varma keino
päästä häntä ja vastata mitään sähköposteja heti kuin pystyi. Toivottavasti hän auttaa
te liian ...... Usko ja Onnea !!

Sähköposti @; Priestotutujuhayasolutionarena@gmail.com

Reply



Leave a Reply.

    Perheeni tarina

    "Yksittäistapauksia" väkivaltiosta
    Perheeni tarina -sivuille toimitetaan vaiettuja "yksittäistapauksia".
    Jos sinulla on tarina kerrottavana tai kotivideo julkaistavana, luethan ensin julkaisuehdot täältä ja ota sitten yhteys toimittajiimme:
    info@lokakuunliike.com.

    Lisää tarinoita täällä:

    *Kauhutarina
    LL-Kotivideot
    "Mielivaltaisia huostaan-ottoja ei oikeastaan ole."
    – Seppo Sauro, LSKL.

    Perheadressit

    RSS Feed

    Tarinoita mediassa:

    Picture
    ☞Ani 

    Picture
    ☞Krista

    Picture
    ☞Kirsi 
    ja Lauri

    Picture
    ☞Jyly ja Johanna

    Picture
    ☞Tapani

    Picture
    ☞Roosa Anniina

    Picture
    ☞Heidi

    Picture
    ☞Vivian

    Picture
    ☞Sari

    Picture
    ☞Henri

    Picture
    ☞Mari

    Picture
    ☞Hely

    Picture
    ☞Mikko

    Picture
    ☞Milla

    Picture
    ☞Mirja

    Picture
    ☞Johanna

    Picture
    ☞Anneli

    Picture
    ☞Hanna

    Picture
    ☞Huosta-päiväkirja

    Picture
    ☞Uupunut äiti

    Picture
    Marjaana

    Picture
    ☞Mikael Gabriel 

    Picture
    Mareena
    1 & 2
    & 3

    Picture
    ☞Tiina B  1 & 2.

    Picture
    ☞Netta

    Picture
    ☞Maiti ja Ivika

    Picture
    ☞Pako 1 ja 2.

    Picture
    ☞Sami

    Picture
     ☞Ari

    Picture
    ☞Ida

    Picture
    ☞Thomas & Jennie

    Arkistot

    April 2016
    January 2016
    October 2015
    July 2015
    June 2015
    April 2015
    March 2015
    January 2015
    December 2014
    November 2014
    October 2014
    August 2014
    July 2014
    June 2014
    May 2014
    April 2014
    March 2014

    Kategoriat

    All
    Aluehallintovirasto
    Asiakirja
    AVI
    Eerika
    Hely-harvistola
    Isovanhemmuus
    Joensuun Lastensuojelu
    Kankaanpää
    Kerimäki
    Kotiintuloaika
    Kritiikki
    Lapsen Huolto
    Lastensuojelu Alkutapaaminen
    Lastensuojeluilmoitus
    Lastensuojelulaitos
    Mervi Maksimainen
    Mervi Sinivirta
    Nelivuotistarkastus
    Neuvola
    Oikeustoimikelpoinen
    Pedofilia
    Pedofiliahysteria
    Poliisikaksikko
    Punkaharjun Soslapsikylä
    Rattijuopumus
    Savonlinna
    Savonlinnan Lastensuojelu
    Seksuaalinen Hyväksikäyttö
    Sijaishuolto
    Sosiaalipäivystys
    SosiaalipäivystyS
    Sosiaalityöntekijä
    SOS Lapsikylä
    THL
    THL + Laaja Terveystarkastus
    Touko Tarkki
    Vantaa Lastensuojelu
    Vantaan Lastensuojelu
    Vilja-Eerika
    Viranomainen

    RSS Feed

    Touko Tarkki, Eerika Tarkki, Vilja Eerika, Marja-Lea Tarkki, Vilja Eerika, Eerika, Eerikan murha, Sirpa Laamanen, Touko, Tarkki, Askola, lastensuojelu, huostaanotto, viranomaisrikollisuus, perheoikeus, lastenoikeudet
    Lokakuunliike.com Pagerank
INFO-sivu
takaisin alkuun

Huolilaskuri
Lokakuun liike on ihmisoikeusliike: rakenteellista sosiaalityötä, tutkivaa journalismia, valtakunnansovittelua, kansansivistystä ja viranomaistarkastustoimintaa tukevaa kolmannen sektorin työtä.
Picture