Kesällä äidin puhelin soi. Sosiaalipäivystys soittaa ja ilmoittaa tulevansa kotikäynnille. Perheen vanhimman lapsen mummu on tehnyt lastensuojeluilmoituksen, jonka mukaan hänen lapsenlapsensa kotona majailisi pedofiili.

Äiti on kauhuissaan.

Hän pelkää menettävänsä lapsensa.

Lapsetkin kauhistuvat, miksi sosiaalityöntyöntekijät ovat tulossa.

Äiti alkaa pitää päiväkirjaa tapahtumista.

Perjantai

Oli ihana päivä. Hiukan erilainen. Lasten serkku oli tulossa vierailulle ja yksi meidän omista lapsista meni vaihdossa sitten tätilään. Päivä sujahti.

Illalla vanhin lapsista tuli kotiin tätinsä ja mummunsa saattelemana. Meillä oli käymässä mieheni ja minun yhteinen ystävä, joka oli tuomittu pedofiliasta, mutta jo tuomionsa kärsinyt. Hän on ollut ystävämme jo ennen tuomion antoa. (Pedofilia tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että ystävämme on syyllistynyt seksuaalirikokseen nuorena (17–20-vuotiaana), itseään nuorempiin tyttöihin (14–16-vuotiaisiin). En todellakaan puolusta seksuaalirikoksia tai seksuaalirikollisia, vaan koetan suhteuttaa sinänsä epämääräisen pedofiliaväitteen sisältöä.)

Sitten tulee illalla soitto. Mummulta. Hän kertoi olevansa hyvin huolissaan että tällainen ihminen on meillä, josta on annettu POLIISIN toimesta jokaiseen ala-asteeseen varoitus. Kerroin, että asia ei ihan ole niin. Hän oli myös sitä mieltä, että tämä henkilö luikertelee meidän elämään esittämällä ystävällistä ja mukavaa, ja sitten tekee kaikkia kauheuksia. Mummu ei siis missään vaiheessa ottanut huomioon, että tämä henkilö on ollut meidän ystävä ennen tuomiotaan. Saman puhelun aikana mummu sanoi, että olisi soittanut poliisit, mutta koska luottaa minuun, niin ei niin tee. Uhkaili myös sosiaalitoimeen soitolla, minkä hän myöhemmin tekikin. Hän korosti puhelun aikana myös omaa itseään ja omaa ammattitaitoaan ja että hän on tällaisia nähnyt, kyllä hän tietää. Myös koulutustaan ja ammattilaisuuttaa korosti.

Näiden perättömien väitteiden takia pyysin ystävääni ottamaan yhteyttä poliisiin heti maanantaina.
RIKOS: Ystävämme oli meillä kahvilla, kun suunnittelivat mieheni kanssa geokätköilyä.

Kävele kahvikuppi kädessä keittistä olohuoneeseen niin saat vainojia niskaan.

Painoni on 81,6 kg.


Lauantai

Huonon yön jälkeen, mummun uhkailun siivittämänä, päätimme lähteä omien vanhempieni luo kylään. Esikoisellemme oli ehdotettu muuta toimintaa, joka olisi lauantaina klo 12–15 ja jossa vanhin lapsi oli ollut jo perjantaina. Hän olisi mennyt sinne yhdessä mummun kanssa. Kuitenkin laitoimme auton nenän kohti kauppaa ja sieltä kohti naapuripitäjää. Matkalla haimme geokätköjä. Yhdellä kätköllä ollessamme lapsen isoisä soitti. Koska minä olin lasten kanssa läheisellä metsäpalstalla, mieheni vastasi. Kertoi, että olemme geostamassa ja että kertoo hänen soittaneen. Niinkuin hän kertoikin. Muita yhteydenottoja ei tullut, vaikka niin oli väitettykin.

Haimme muutaman kätkön ja menimme maatilalle katsomaan vasikoita ja syömään oikeata maalaisjäätelöä. Siitä siirryimme mummilaan, jossa kerroin toisen mummun eilisestä puhelusta. Siitä suorimme parin kätkön jalkeen kotia kohti. Matkalla sain puhelun "Tampereen sosiaaltoimen päivystyksestä". Tosi aneemisen kuuloinen setä.

Olin turhautunut, vihainen, mutta hengittelin.

Olin järkyttynyt ja pettynyt.

En muista mitä sanoin. Muistan sanoneeni: "Aha, hän siis soitti, koska en antanut lastani hänen mukaansa vaan kävimme kylässä toisilla isovanhemmilla". Näin, tästä se lähtee. Lapsen puolustaminen. Ja kaikki soppa vain siitä että ystävämme oli kahvilla. Onko tämä nyt sitten kaiken arvoista?!

Pidin siskoni ja hänen miehensä ajan tasalla tapahtumista. Otimme yhteyttä Lokakuun liikkeeseen ja saan tukihenkilön.


Sunnuntai

Asioiden miettimistä. Ihmettelyä, että siis oikeasti he tekivät noin? Tukihenkilön kanssa juttelua.

Epäuskoisuutta. Minähän olen maailman paras äiti omilleni. Suojeleva. Hoitolapsiakin tänne uskotaan. Osalle joutuu jopa sanomaan ei kun kysyntä on suurempi kuin tarjonta. Omat lapset kun tarvitsevat sitä vanhempiaikaa.

Syömistä, leikkiä, uintia. Tulisi jo maanantai ja saisi asiat pyörimään. Olo on jo kuitenkin levollinen. Ulkopuolelta meidän perhettä on ympärillä ammattilaisia lapsiasioihin liittyen. He nostivat suojaverkon minun, mieheni ja lapsieni turvaksi. Kiitos.

Olen pettynyt mummuihmiseen. Samalla pelkään lapseni puolesta. Mitä mummu seuraavaksi keksii?

Nyt –3 kg.


Maanantai

Normiaamu. Aamupala, tiskaus. Silti kokoajan mielessä, että koska käyvät... sossut...

Esikoislapseni isä: ystävä vai vihollinen? Ei uskalla kääntyä äitiään vastaan. Kertoi minulle ja miehelleni tarinoita lapsuudestaan. Ei todellakaan mitään "terveitä" asioita...

Käyty ostamassa nauhoittava puhelin. Odotan miestä kotiin, jotta laittaa puhelimen toimintaan. Kukaan ympärillä ei ole huolissaan. "Olet täydellinen äiti". No joo. Kukaan ei ole täydellinen. Yritän vain parhaani. Suojelen lapsiani.

Asia on vain niin – ja se on ikävää – että lapselleni mummu on uhka. En olisi lapselle tätä halunnut. Mielestäni jokaisella isovanhemmalla on oikeus lapsenlapsiinsa. Mutta minkäs teet? Lapsen turvallisuus, se on kaikki kaikessa.

Päivän aikana tunteet vaihdelleet. Olen mahtiäiti ja kyse oli "vain" tuomitusta ihmisestä käymässä kahvilla mieheni vieraana. Toisaalta, entä jos mummu on osannut puhua taitavasti? Hänhän oli ammattilainen tältä alalta. Suhteilla. Tulee ikävästi mieleen (vaikka en todellakaan haluaisi) tapaus Eerika... Jollain tasolla. En halua että lapselleni kävisi niin. Haluan, että hän on luonani turvassa <3.

Tulisi jo huominen. Kävisi jo LaSu. Täällä on kaikki hienosti.

Paino 76,7 kg.


Tiistai

Tänä aamuna herätessäni asia tuli kirkkaana mieleeni. Jos lapseni olisi mennyt mummun mukaan lauantaina, sen sijasta että vietimme perheaikaa ja käytiin toisessa mummulassa, niin koko ilmoitusta ei varmaan olisi tehty. 

Onkohan "SE" päivä tänään? Entä jos he eivät käykään? Mitä jos he eivät käy 7 päivän sisällä? Tapahtuuko silloin jotain pahempaa?

Päivällä olo toiveikas, lasten kanssa puistoon. Naurua, hymyä :) Mun lapset <3 

Iltapäivällä puhelu: "Tulisitteko käymään täällä..."

Siis lastensuojeluun, toimistolle. No tullaan. Ne eivät olekaan tulossa kotikäynnille! Uusi puhelu. "Katsoin kalenteria väärin. Kävisikö sittenkin toinen päivä?"

Olo on... Outo?

Onkohan se edes tarpeeksi outo sana kuvaamaan tätä kaikkea!


Keskiviikko

Miten suojelen lastani kaikelta tältä? Entä ihmisiltä, jotka esittävät hänelle luotettavaa? Vielä torstai... Ja tämä päivä...Susi lampaiden vaatteessa; asia, jolla on nyt minulle SUURI merkitys.

Ilman kaikkea tukea, mitä ympäriltä olen saanut, en kyllä olisi jaksanut kauaa.

Miksi normaali perheenäiti voi siis pelätä näin? No siksi, koska jonkun ihmisen valta saattaa ulottua pitkälle.

Tukihenkilön kanssa neuvottelua illasta: ole yhteistyökykyinen, asiallinen, älä puolustaudu jos ei ole aihetta puolustautua, neuvottele, käyttäydy hillitysti ja hälvennä huolta. Luien erilaisia ohjeita: näitä ja näitä.


Perjantai

Asia on ohi. Sosiaalityöntekijä, joka on aikoinaan hoitanut myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitun ystävämme asioita, kirjoittaa alkutapaamisen yhteydessä: "Asia on selvästi luonteeltaan sellainen, ettei se johda toimenpiteisiin." Lastemme kohdalla ei siis ala lastensuojeluasiakkuutta. Kokouksen tavoite on täyttynyt.

Olen syvästi järkyttynyt siitä, miten sanomisiani on vääristelty TÖRKEÄSTI! Lastensuojeluilmoituksessa mummu esitti huolensa ja arvionsa vanhempien makuuhuoneen sijainnista aivan kuin olisi olemassa jokin vaara lasten hyväksikäytöstä. Tällaista realistista vaaraa ei ole koskaan ollut, mikä todetaan myös lastensuojelutarpeen selvityksessä: "Asia on selvästi luonteeltaan sellainen, ettei se johda toimenpiteisiin." Havainto ja "mahdollinen uhka" perustuvat siis ilmoittajan mielikuvitukseen. Havainto perustuu fiktioon sikälikin, että ilmoittaja olettaa XX olevan talossa lasten nukkuessa ja "pääsevän huomaamatta lastenhuoneisiin".

Teemme kaikista virhellisistä väitteistä oikaisut, jotka pyydämme liittämään kaikkiin asiakirjoihin siltä varalta, että joku tuntematon sosiaalityöntekijä joskus lukisi asiakirjamme ja taustoista tietämättä kauhistuisi:

Äidin sanomaksi on kirjattu, että hän olisi kieltänyt XX:ää olemasta yksin lastensa kanssa. KORJAUS: Kyseinen kirjaus on lyhyt tiivistys, joka antaa epämääräisen "huolettoman" kuvan minuutteja kestäneestä puhelinkeskustelusta. Äiti oli sokissa sosiaalipäivystäjän yllättävästä soitosta ja haluaa jälkikäteen tarkentaa oleellisena tietona, ettei hän edes päästäisi kotiinsa ketään henkilöä, jota pitäisi erikseen kieltää olemasta lasten kanssa.

Ilmoittaja kertoo XX:n käyttävän alkoholia ja huumeita. KORJAUS: Ilmoittajan jättäessä väitteensä konkretisoimatta on syytä selvittää, ettei päihdekäyttöä ole tapahtunut ilmoituksen kohteen kodissa. Lisäksi kerrottakoon, ettei XX ole vanhemmille ns. uusi tuttavuus vaan perheen isä on tuntenut XX:n jo vuosia.

Nyt miehelläni ja minulla on kuitenkin pieni huoli jatkosta. Suuri huoli. Mummuihminen ei tätä varmaan lopeta tähän. Inhottavaa panettelua meidän onnellisen perheen keskelle.

Paino 74,9 kg.


Maanantai

Elämä ympäriltä on rauhoittunut. Asiasta ollaan puhuttu avoimesti. Miksi ei? Ainoa vääryys, mikä tässä tapahtui, oli mummun yliampuva reagointi.

Toivon syvästi, että asia jää tähän. Toivon syvästi, että lapseni ei tule kärsimään enää yhtään; ei pelottelua "pahoista ihmisistä" tai meidän perheeseen kohdistuvaa ylimääräistä, raskasta panettelua.

Olen onnellinen äiti. Meillä on onnellinen perhe. Enkä todellakaan halua kokea tätä uudelleen! Jälkeenpäin ajatellen, kun on saanut hermot kokoon, en olisi koskaan uskonut, että tällaisen perustein voi tehdä edes LASU-ilmoitusta!

Ilman oman perheen tukea, ilman ulkopuolista apua, en tiedä, miten olisimme jaksaneet. 

"Se kel onni on, se onnen kätkekööt" <3.

Paino 75,2 kg.

Ja mitä meistä tuli? Meistä tuli vahvempi perhe. Meistä tuli vahvempia vanhempia.

Meistä tuli perhe ME!

---

Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":

Ulkopuolisen näkemys akuutista sijoitustilanteesta: "Uskomatonta viranomaispuuhastelua!"

Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”

Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"

Näin kysyy päivystävä sosiaalityöntekijärouva teiniltä, jonka poliisikaksikko on tuonut maijalla kotipihaan. He olivat löytäneet teinin nukkumasta ulkosalla, jossa tämä oli juopotellut kaveriporukassa. Promilleja teinillä on edelleen noin 0,5.

"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"

Sosiaalityöntekijä jatkaa kysymistä. Teini vastaa uhmakkaasti:

"En!"

Sosiaalityöntekijä kääntyy vanhempien puoleen ja ilmoittaa, että hänen on sijoitettava teini, koska:

"Meidän on pakko viedä poika, kun se ei halua jäädä kotiin!"

1 § – Kilauta juristille!

Olen tässä perheessä kylässä. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen, mitä tarkoittaa kiireellinen sijoitus. Olen kuvitellut tähän asti, että sijoituksia tehdään tilanteissa, joissa lapsi tai nuori on vakavasti vaarassa, esimerkiksi seinähullujen vanhempiensa toimien takia. Silloin, kun muuta vaihtoehtoa ei ole.

Nyt näen tilanteen, jossa teini on suljettu maijan takaluukkuun ennen poliisin paikalle hälyyttämien sosiaalityöntekijöiden tuloa. Siellä teini huutaa ja potkii, kiroilee ja nimittelee poliiseja.

Ja itkee, kun ovet avataan. Hänellä on paha olla. 

Sosiaalipäivystys on pian paikalla esittämässä kysymyksiään:

"Haluatko lähteä sijoituspaikkaan vai jäädä kotiin?"

Teini huutaa:

"En! Viekää mut pois täältä!"

Minulla on juristiystävä. Ilmoitan sosiaalipäivystäjille, että soitan hänelle. Poistun vähän kauemmaksi puhumaan. Sillä välin nuorempi sosiaalityöntekijä sanoo vanhempien kuullen: "Kun kerran juristia ollaan jo soittamassa, niin eiköhän mekin aleta toimia!"

Juristiystäväni sattuu vastaamaan. Hän kuuntelee kuvauksen tilanteesta ja antaa sitten ohjeet:

"Lapsi on sijoitettava vain, kun tämä on vakavassa vaarassa tai vaaraksi itselleen."

"Lapsen mielipide on selvitettävä, häntä on kuultava. Jos lapsi on humalassa, hän ei ole oikeustoimikelpoinen."

Juristi ehdottaa, että teinin annettaisiin nukkua humalansa pois. Vasta sen jälkeen hänen mielipidettään kysyttäisiin. Ehdotan tätä sosiaalityöntekijöille. Poliisi on samaa mieltä: hänen mielestään teinin voisi viedä putkaan selviämään. Poliisi soittaa puhelun ja kertoo sitten, ettei alaikäistä oteta putkaan.

Sosiaalityöntekijärouva jatkaa tivaamista:

"Vastustatko sinä sitä, että lähdet mukaamme?"

Teini toistaa, ettei todellakaan vastusta.

Vanhemmilta sosiaalityöntekijä kysyy:

"Vastustatteko te kiireellistä sijoitusta?"

Puutun tilanteeseen. Pyydän sosiaalityöntekijää selvittämään nuorelle, mitä tarkoittaa "lähdet mukaamme" ja "kiireellinen sijoitus". Sosiaalityöntekijä selittää, että kyseessä olisi "lyhyt rauhoittumisjakso, muutaman päivän mittainen pysähtyminen".

Alan väittää vastaan. Kerron kuulleeni, että kiireellinen sijoitus muuttuu hyvin herkästi huostaanotoksi. Päivystäjä ei voi taata sitä, että teini pääsisi kotiin kahden päivän päästä. Jos nuoren taustalla on jo lastensuojeluilmoituksia tai muuta huolta, voidaan huostaanottoperusteet koota helposti. Ja kyllä ne kootaankin: hyvässä uskossa ja hyväntahtoisesti kuvitellen, että vasta sijaishuollossa teini eheytyisi koulukelpoiseksi. Joku virkamies (muu kuin sosiaalipäivystäjäkaksikko) arvioisi, että on nuoren etu tulla erotetuksi vanhemmistaan jonnekin muualle.

Huomaan, miten sosiaalityöntekijöitä ärsyttää se, että puutun tilanteeseen ulkopuolisena, jolle asiat eivät kuulu mitenkään. Olenhan vain vieras, joka nyt vain sattuu välittämään kyseisestä teinistä. Ja jotenkin myös tuntemaan nuoren, toisin kuin ventovieraat sosiaalipäivystäjät. Virkamiesnäkökulmasta katsoen olen ilmeisen yhdentekevä kansalainen kommentoimaan saati ohjeistamaan.


2 § – Miten teini rauhoitetaan? Pleikkaa ei tarvita, vain tupakka, ja raudat pois.

Vanhemmat ovat jo kertoneet päivystävälle, että ovat koettaneet saada teiniään aisoihin. Murrosiän rajanylityksiä kuten kotoa kylille lähtemistä ja siellä notkumista yli sallittujen kotiintuloaikarajojen on ollut useita. Vanhemmat ovat tehneet kaikkensa ja toivoisivat kasvatustehtäväänsä tukea.

Kun seuraan tilannetta ulkopuolisena, en toden totta näe alan ammattilaisten toimintaa perhettä tukevana. He kyselevät lapselta, mitä tämä haluaa, sen sijaan, että tukisivat vanhempien auktoriteettiä lapseensa. He ovat viemässä lapsen pois, koska tämä haluaa paeta asioiden selvittelyä, sen sijaan, että he panisivat teinin kohtaamaan vaikeat asiat vanhempiensa kanssa. Aivan kuin alaikäisellä olisi nykyään oma tahto itsenäisesti päättää, totteleeko hän vanhempiaan vai ei, jääkö kotiin vai ei. Toisin sanoen sosiaalit ulkoistavat lapsen ongelmat luonnollisesta ympäristöstä (kodista) jonnekin toisaalle (sijaispaikkaan), ammattilaisille, jotka eivät edes tunne lasta ja tämän perhetilannetta. Näin vanhemmilta on valtion toimesta riistetty auktoriteetti ja luontainen, vaistonvarainen taito pitää rotia kakaroilleen.

Isän ja äidin mielestä koko prosessi etenee nyt liian nopeasti. He pyytävät, että tilanne rauhoitettaisiin. Heidän mukaansa ensin on rauhoitettava lapsi, vasta sitten on aika keskustella järkevästi. Mutta miten uhmakas, poliisin vasempaan käteen kiinniraudoitettu teini saadaan rauhoittumaan?

Silitelläänkö päähän ja rupatellaan tätien kanssa?

Ei! 

Annetaanko hänelle tupakka, jota hän pyytää?

Annetaan.

Poliisi sanoo katsovansa tätä lainrikkomista "läpi sormiensa".

Teini saa kessunsa. Poliisi suostuu lopulta (päivystävää sosiaalityöntekijää konsultoituaan) ja isän lukuisten pyyntöjen jälkeen avaamaan raudat, jotka ovat provosoineet nuorta:

"Sillä ehdolla, ettet tänään soita 112, jos tuo taas karkaa", sanoo poliisi isälle.

Äiti ja isä koettavat puhua lapselleen järkeä. Minä kysyn väliin, että haluatko sinä todella lähteä jonnekin koulukotiin. Sosiaalityöntekijä hymähtää, "ettei tässä mihinkään koulukotiin olla menossa vaan päivystävään sijaisperheeseen":

"Kyllä siellä on pleikkakin."

Niin hän sanoo nuorelle: sijaisperheessä on...

...kyllä vain: pleikka.

Ja sijaisperheessä ollaan vain rauhoittumassa tilapäisesti, muutaman päivän ajan.

"Se voidaan tehdä avohuollon sijoituksenakin," sosiaalityöntekijä lisää.

Kiireellinen sijoitus on siten "lieventynyt" avohuollon tukitoimen sijoitukseksi.


3 § – Leikitäänkö rokea ja pokea? Valtio maksaa!

Vanhempien rauhoitellessa lastaan ja selvittäessä tälle, mitä tarkoittaa kiireellinen sijoitus, haastelen nuoren konstaapelin kanssa. Kysyn, eikö poliisilla todellakaan ole parempaa tekemistä kuin viettää kuudesosa työpäivästään kiukuttelevan teinin kanssa. Poliisin mukaan tämä tapaus on poikkeuksellisen hankala. Yleensä tilanteet nuorten kanssa ovat kuulemma helpompia.

Suuri kysymysmerkki nousee puhekuplaksi pääni päälle. Oirehtivia nuoria elämässäni paljon nähneenä suunnittelen vaihtavani alaa, jos polisiintyö on näinkin leppoisaa.

Samalla muistelen keskustelua, jonka olen käynyt vanhempien kanssa. Heidän mukaansa nuorilla on meneillään kilpailu siitä, kuka pääsee lastenkotiin. Nuoret siis haluavat "oirehtivien" kavereittensa seuraan tiettyihin laitoksiin, koska se on cool !

Myös hatkaaminen eli laitoksista karkailu on yleistä. Poliisihallinnon tilastojen mukaan vuonna 2011 tehtiin virka-apupyyntö 3 907 lapsesta. Näin lapsesta on tullut poliisin asiakas: sijoitettujen tai mahdollisten lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden lasten ja nuorten kohtaamisesta on tullut poliisille rutiinitoimi.

Hatkalle lähdetään monista syistä: esimerkiksi kavereiden kaipuun, koti-ikävän, päihteidenjanon, psyykkisten syiden tai sijaishuollossa tapahtuneiden kaltoinkohteluiden takia. Hatkata voi myös huvikseen, jolloin puhutaan muoti-ilmiöstä. Hatkaaminen kuulemma tuo kaivattua jännitystä nuorten elämään. Nuorille poliisi edustaa kuria ja järjestystä, mitä on kiva uhmata. Hatkalla ollessaan nuoret juoksevat poliisia pakoon ja piileskelevät milloin kenenkäkin nurkissa.

Valtio maksaa vuosittain miljoonia tästä modernista roke-poke-leikistä.


4 § – Pyydä anteeksi, kättä päälle!

Tupakan ja rautojen irrottamisen jälkeen tunnelma seestyy siinä määrin, että poliisikaksikko ajaa muihin tehtäviin. Sanon nuorelle:

"Haluatko sä oikeesti lähtee pois? Olis ihan perseestä, jos lähtisit kesken meidän vierailun."

Sitten kysyn nuorelta kysymyksen, jonka olisin toivonut paikalla olleiden ammattilaisten itsensä sanoittavan asiaan kuuluvalla tavalla:

"Sä varmaan haluisit nyt kuulla, ootsä tervetullu takas kotiin?"

Vanhemmat vastaavat, että heidän lapsensa on tietenkin tervetullut, ja että tapahtumista keskustellaan sovussa heti, kun nuori on levännyt.

Sosiaalityöntekijä toistaa kysymyksensä:

"Vastustatko sinä sitä, että lähdet mukaamme?"

Nuori vastaa:

"Emmä lähe mihkään perhettä leikkimään."

Isä pyytää lapsensa sivummalle, laskee kätensä lapsensa hartioille. He puhuvat jotakin:

"Yksi ehto mulla on sille, että jäät kotio..."

Näen isän liikuttuvan. Kyynelet nousevat isän silmiin. Sitten isä pyytää sosiaalipäivystäjät luokseen.

"Anteeksi", lapsi sanoo.

Sosiaalityöntekijä kiittää lasta anteeksipyynnöstä ja lupaa antaa anteeksi. Hän sanoo kirjaavansa asiakirjoihin erikseen, miten fiksusti tilanne päättyi. Lisäksi hän lupaa välittää anteeksipyynnön myös poliiseille.

Sitten tulee ilta, ja yö. Me aikuiset heräämme uniltamme. Keittiöstä kuuluu askeleita. Selviää, että teini on päästänyt kaksi nälkäistä ja väsynyttä karkulaista yökylään: vanhempi teini on hatkannut lastensuojelulaitoksesta ja nuorempi kotoaan.

Me saarnaamme teineille, että nyt he ovat menossa vikasuuntaan elämässään. Jos soittaisimme poliisit, se olisi menoa molemmille karkulaisille, samantien, kohti kiireellistä sijoitusta. Päätämme kuitenkin ruokkia ja majoittaa nuoret. Aamulla he lähtisivät: toinen ilmoittautuisi laitoksen työntekijöille ja toinen vanhemmilleen.

Seuraavana päivänä saamme kuulla ihmeellisestä yhteensattumasta. Arvaatko sinä, kuka on nuoremman karkulaisen mummu?

Se sosiaalityöntekijärouva, joka edellispäivänä yritti sijoittaa kiireellisesti lapsenlapsensa kaverin.

Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":

Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”

Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Ylen jutussa "THL: Laajoista terveystarkastuksista ei saa tehdä monistesulkeisia eikä ristikuulusteluja" kerrotaan, että ainakin pääkaupunkiseudulla vanhempia kehotetaan täyttämään voimavara- ja päihdekyselyt ja ottamaan monisteet mukaansa neuvolaan: "Kysymykset vanhempien seksiasioista ja krapularyypyistä ihmetyttävät monia vanhempia. THL pelkää, että monistesulkeiset saattavat pilata hyvän tarkoituksen: tenttaaminen ja utelu saattavat pistää vanhempien suut suppuun asioista, joihin he tarvitsisivat oikeasti apua."

Isosisko valvoo neuvolassakin – ja erityisesti lasten vuosi"katsastukset" ovat herättäneet ihmettelyä. Eräs akateeminen isä lohkaisi: "Hyvä jos itsekään olisin päässyt testeistä läpi." Muuan äiti kirjoitti Lokakuun liikkeelle kirjeen, jonka nyt julkaisemme:

"Kävin hiljattain 4-vuotiaan poikani kanssa neuvolassa. Aikaisemmista käynneistä minulle on jäänyt positiivinen mieli, mutta tämä käynti sai minut miettimään, menemmekö toiste. Kaikki alkoi siitä, kun hoitopaikasta kerrottiin, että he täyttävät pojastani "vahvuudet ja vaikeudet"-kyselyn.
Hoidosta kertoivat, että kysely täytetään jokaisen lapsen kohdalla. Halusin tietää millainen lomake olisi kyseessä. Kerroin myös kantani, etten pidä tällaisista lomakkeista.

Aluksi hoitotäti oli hyvin sinnikäs ja sanoi, että tämä on meidän kunnan käytäntö ja kaavake täytetään jokaisesta lapsesta. Ensin minun annettiin ymmärtää, etten saa edes nähdä tuloksia lapsestani. Sanoin, että mikäli kysely tehdään, voin itse viedä sen neuvolaan samalla, kun sinne menemme. Tähän hoitotäti vastasi hyvin tiukasti, että he voivat näyttää kaavakkeen minulle, kun ovat sen täyttäneet, mutta sen jälkeen he lähettävät sen suoraan neuvolaan. 

Ihmettelin tätä käytäntöä. 

Sanoin harkitsevani asiaa. 

Lopulta kielsin heitä täyttämästä kyselyä. 

Perustelin kantaani siten, että kyselyt ja kartoitukset ja lomakkeet ja kaavakkeet ovat toki hyödyllisiä, jos lapsen kehityksestä on jo herännyt huoli vanhemmilla ja/tai ammattilaisilla. Silloin on hyvä kartoittaa lapsen kehitystasoa, jotta huoliin voidaan puuttua. Sitä vastoin aivan "normaalisti" kehittyneen lapsen testailu on turhaa.

Poikani kehityksessä ei ole ongelmaa. Hoitotäti oli samaa mieltä. 


Testauksien viidakossa: "En minä osaa, äiti."

Neuvolaan mentäessä oli neuvolantäti luonut toimistoonsa temppuradan. Hän aloitti antamalla minulle saman vaikeuksien ja vahvuuksien kaavakkeen ja pyysi minua täyttämään sen. Hän sanoi, että myös isän olisi se täytettävä. Kerroin, että isä ei ole lapsensa kanssa missään tekemisissä. Neuvolantäti sanoi, että jonkun toisen aikuisen perheestämme olisi täytettävä kysely. Kerroin olevani yksinhuoltaja. 

Tähän hän vastasi kysymällä, että eikö mummu voisi täyttää omaa kappalettaan. Sanoin, että se ei ole mahdollista, koska äidilläni on todettu alzheimer. 

Kun tästä kaavakeasiasta pääsimme eteenpäin, tuli temppujen aika. Olisi pitänyt leikata, seistä yhdellä jalalla, piirtää ja sitä sun tätä. Poikani kieltäytyi tekemästä mitään. Tilanne oli painostava minulle, joten mietin, miltä pojastani mahtoi tuntua loputon testauksien viidakko. 

Yritin rohkaista poikaani ottamaan sakset käteensä ja näyttämään, miten hienosti hän osaa leikata neuvolantädin paperille piirtämää viivaa pitkin. Poikani oli kauhuissaan ja neuvolantädin puhelimen soidessa hän kuiskasi minulle: "Entä jos en osaa, äiti." 

Tässä vaiheessa minä olin jo täysin kyllästynyt koko touhuun. Koska poikani ei tädin lukuisista kehotuksista huolimatta suostunut tekemään juuri mitään, sanoi täti ponnekkaasti, että meidän on tultava syksyllä suorittamaan loppuun kaikki kesken jääneet temput ja tehtävät. 

Lähdimme pois. Kului hieman yli viikko tästä käynnistä ja poikani oli itsekseen keittiön pöydän ääressä. Hetken siinä touhuttuaan hän tuli onnellisen helpottuneena luokseni ja kaivoi selkänsä takaa leikellyn talouspaperirullan. 

"Katso äiti, osaanhan minä leikata!" 

Hän huokasi. 

Halasin häntä ja vastasin, että tiesinhän minä sen, että sinä osaat leikata.

---

JK: Lisätietoa ja THL:n linjauksia testauksista täällä.

Laajoista terveystarkastuksista Ilona Oksasen kolumni täällä.

Aiheeseen liittyen myös Lokakuun liikkeen juttu Palveluihin palaa miljardeja, silti nuoret syrjäytyvät.

Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":

Helyn tarina: ”Miun lastani ette vie!”

Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Varatuomari Leeni Ikosen hoidettavaksi tuli Kerimäellä Etelä-Savossa asuvan, lievästi vammaisen Hely Harvistolan lasten asia siinä vaiheessa, kun Harvistolalta oli otettu kaksi vauva huostaan. Ikosen mielestä Helyn tapaus pakottaa kysymään, rikkooko lastensuojelu yhä ennakoivammin perhe-elämän suojaa. Ryhdytäänkö lastensuojelussa toimiin hätävarjelun liioitteluna, ettei vain mitään pahaa pääsisi tapahtumaan?
– Onko arviointien ja lausuntojen taustalla todellisuudessa se, että lastensuojelu valikoi ne ihmiset, joille sallitaan äitiys, Ikonen kysyy.

"Vanhemmat hoitivat vauvaa hellästi"

Hely on lievästi vammainen, joskin arjessa toimintakykyinen 38-vuotias kahden lapsen äiti. Iloisesta Helystä ei päällepäin huomaa, että hänet on joskus diagnosoitu. Lastensuojeluun hänet ohjattiin neuvolasta odotusaikana keväällä 2010. Perhetyöntekijät alkoivat käydä kotona vähän ennen esikoispojan syntymää. Synnytyksen jälkeen heidät lähetettiin lastenosastolle lastensuojelullisista syistä sosiaalitoimen huolen takia.
Kuopion yliopistollisen sairaalan arviossa, jonka Savonlinnan sosiaalitoimi pyysi pian pojan synnyttyä, lukee:

”Vanhemmat huolehtivat vauvan hoidosta ohjausta saatuaan omatoimisesti. Vanhemmat kyselivät paljon vauvan hoitoon liittyvistä asioista, käsittelivät ja hoitivat vauvaa hellästi. He olivat onnellisia ja ylpeitä vauvasta. Vanhemmat juttelivat vauvalle kauniisti eikä äkkipikaisuutta tai hermostumista vauvaa kohtaan tullut hoitojakson aikana esille. Luonteeltaan vauva oli rauhallinen ja helposti tyyntyvä lapsi.”

Hely ei riemastunut erityistarkkailussa olosta, mutta käyttäytyi sairaalan henkilökunnan mielestä yhteistyökykyisesti:

”Vanhemmat toivat ajatuksensa ja mielipiteensä herkästi esille ja reagoivat asioihin voimakkaasti. Ristiriitatilanteissa he pystyivät kuitenkin kuuntelemaan henkilökuntaa ja hyväksymään tehdyt toimenpiteet, tarkkailun ja päätöksen.”

Lastensuojelun perhetyön kirjausten perusteella Hely ei tykännyt siitä, että perhetyöntekijät tulivat kotiin. Hän pelkäsi äidinvaistollaan, että lastensuojelu vahingoittaisi heitä ja lapsi vietäisiin pois. Auttajat vähättelivät tätä pelkoa.


Anonyymi lastensuojeluilmoitus vei perheen SOS-lapsikylään tarkkailtavaksi

Helyn vauvaperhe pärjäsi puoli vuotta kotonaan moitteetta. Vaaratilanteita ei ollut. Perhetyön kirjausten perusteella keskusteluja käytiin lähinnä arkisista asioista kuten lapsen pukemisesta, syöttämisestä, nukkumisesta ja vauvan tarvikkeista.

Hely kävi vauvansa kanssa avoimessa päiväkodissa. Lokakuun alussa sosiaalitoimi tilasi päiväkodilta lausunnon perheen tilanteesta, vuorovaikutuksesta ja kyvystä ymmärtää lapsentarpeet sekä arvion vanhempien tuen tarpeesta.

Yllättäen lokakuun lopussa Helyn entinen naapuri teki nimettömän lastensuojeluilmoituksen. Syynä oli se, että ilmoittaja oli kesällä asunut samassa talossa ja hänellä oli herännyt huoli. Hän oli kuullut Helyn haukkuvan puolisoaan ”hyvin törkeällä tavalla, muun muassa idiootiksi”. Hänelle oli myös muodostunut käsitys, että lapsen itkuun reagoitiin ajoittain hitaasti.

Savonlinnan sosiaalitoimi halusi siirtää Helyn perheen perhekuntoutukseen Punkaharjun SOS-lapsikylään. Hely ei nähnyt heillä olevan tarvetta moiseen tukeen. Hän yritti kysellä, miksi lastensuojelu oli huolissaan vauvasta. Hän ei saanut selkeää vastausta, joten hän viestitti perhetyöntekijälle:

”Moi mie mietin miks työ ahistatte meidät nurkkaan ja heitätte soslapsikylään asumaan 1kk haluan selvän vastauksen t.hely.”

Hely suostui lopulta avohuollon sijoitukseen. Kuntoutus alkoi marraskuun alussa vuonna 2010. Hely, joka alun perin luuli kuntoutuksen kestävän kuukauden, vietti perhekylän paritalossa lähes vuoden elämästään. Hän luuli aluksi, että saisi elää normaalia arkielämää: asua rauhassa, kyläillä, liikkua vapaasti perheenä, käydä kaupoilla.

– Mie sainkin olla lähinnä sisällä, pyykätä ja tehä ruokaa. Aivan hyvin olisivat voineet panna kalterit ikkunaan. Se oli miun elämän rankinta aikaa. Lopulta miulta revittiin kaikki, Hely muistelee.

Koko aikana hän ei ymmärtänyt olevansa arvioinnin kohteena kellon ympäri, saati että hänen lapsensa huostaanotosta olisi ollut puhetta selän takana. Sen hän sai tietää vasta jälkikäteen lukiessaan avohuollon jatkosijoituksen päätöksen, joka tehtiin tammikuussa 2011:

”Lapsen huostaanoton tarpeen selvittely keskeytetään, koska vanhemmat suoriutuvat tällä hetkellä hyvin lapsen hoidosta ja kasvatuksesta perhetyöntekijän päivittäisen avun ja ohjauksen turvin. Tämän hetken arvion mukaan on täysin mahdollista, että vanhempien itsenäinen suoriutuminen kasvaa edelleen ja
perhetyön tukea voidaan muutaman kuukauden kuluttua asteittain vähentää.”


Kun huoli herää: "Lapsi ei vierasta!"

Tässä vaiheessa Hely oli toista kertaa raskaana. Hän aikoi aluksi salata raskauden, mutta sijoituksen jatkuessa hänen oli kerrottava siitä lastensuojelijoille. Eräs työntekijä ehdotti Helylle aborttia, mikä ei ollut edes käynyt äidin mielessä.

Heinäkuussa 2011 perheeseen syntyi toinen poika. Synnytys oli rankka. Lastensuojelun huoli heräsi uudelleen.

Psykologi, jonka Theraplay-työskentelyyn Hely oli osallistunut alkuvuonna 2011, kuvasi esikoispojan ja äidin vuorovaikutusta:

”Vuorovaikutuksen lujittuminen jatkui… poika hakeutui äidin syliin, viipyi sylissä ja lauloi äidin mukana hellittelylaulua. Pojan ja äidin välillä on paljon vuoropuhelua. Helyn äänensävy on hellittelevä ja rauhoittava ja otteet mm. vaipanvaihdossa varmat ja rauhalliset. Sekä poika että äiti nauttivat ”leikkihetkestä” ja osoittivat molemminpuolista lämpöä ja kiintymystä. Hely on ylpeä vauvastaan ja hänen erityisyydestään – ihan niin kuin pitää.”

Lopuksi psykologi suositteli erityistä tukea ja perhetyöntekijän arkiapua tilanteessa, jossa perheeseen oli juuri syntynyt uusi jäsen: ”Kahden pienen vauvan hoitaminen asettaa äidille, isälle ja parisuhteelle uusia haasteita.”

Psykologin yhteenveto oli päivätty elokuussa 2011. Esikoisen huostaanoton valmistelu aloitettiin Savonlinnan lastensuojelussa päivää myöhemmin. Reilun vuoden ikäinen lapsi sijoitettiin kiireellisesti vajaan kuukauden päästä syyskuussa, välittömästi sen jälkeen, kun poikien isä oli päättänyt lähteä lapsikylästä.

– Miun lastani ette vie, mie hoian hänet, huusi Hely sijoituksen hetkellä.

Hely ei käsittänyt, miksi esikoispoika vietiin. Sijoituspäätökseen kirjattiin työryhmän olleen huolissaan siitä, miten vanhemmat selviytyisivät yöllä, jos kumpikin lapsi herää yhtä aikaa. Asiakirjojen mukaan vanhemmat eivät selvinneet hetkeäkään yksin vauvojen kanssa.

Lastensuojelu, joka ennen kuopuksen syntymää oli arvioinut perhekuntoutuksen vaikuttaneen selvästi myönteisesti perheen tilanteeseen, esitti myöhemmin ristiriitaisesti, ettei perhe ollut hyötynyt riittävästi yhdeksän kuukauden kuntoutuksesta.

Paitsi vanhemmuudesta, myös esikoispojasta oli herännyt huoli. Lastensuojelijoiden mielestä tämä jäi pikkuveljen synnyttyä vaille vanhempien huomiota, ei vierastanut ketään eikä itkenyt vanhempiensa perään. Lapsi ei myöskään reagoinut voimakkaisiin ääniin. Hän oli itkenyt hysteerisesti nukkumaan mennessä.

Asiakirjoissa mainittiin myös vanhempien riitely ja Helyn kovaäänisyys, mutta ei sitä, että tuttavapiiri oli aina pitänyt Helyä pirteänä, elämänmyönteisenä, puuhakkaana, hauskana ja temperamenttisena naisena. Naisena, jolla oli suuri syli.

– Kuntoutusjaksolla miusta tuli pelkkä tyhjä kuori.


Lastensuojelu tuki sijaisvanhempien etelänmatkaa, mutta äiti jäi yksin

Sijoituksen jälkeen Hely kaipasi lastaan niin, ettei tilapäisesti kyennyt enää toimimaan arjessa. Hän muuttui rauhattomaksi ja ahdistuneeksi eikä pystynyt nukkumaan, sillä perhe oli hajonnut. Tässä kriisissä sosiaalitoimi ei järjestänyt äidille ympärivuorokautista apua.

Kun surusta sekaisin mennyt Hely pyysi vuorokauden vapaata, hänelle vastattiin, että Helyn ja kuopuksen äiti-lapsisuhde häiriintyisi erosta.

Helyn esikoispoika ehti asua uudessa perheessä 17 vuorokautta, kun sijaisvanhemmat lähtivät ulkomaanlomalle kuun lopussa lähes kahdeksi viikoksi. Tuoksi ajaksi järjestyi ympärivuorokautista tukea, joka vain hetki sitten oli äidiltä evätty. Poika sijoitettiin sijaisvanhempien lomamatkan ajaksi Punkaharjun SOS-lapsikylään, ei kuitenkaan Helyn luokse.

Helyn kuopuksen kiireellinen sijoitus tehtiin päivä sen jälkeen, kun sijaisperhe oli palannut lomamatkaltaan.

Perhetyöntekijä kertoi sijoituksesta Helylle aamulla. Sitten lapsi vietiin, perhettä kuulematta. Hallinto-oikeus kumosi myöhemmin kiireellisen sijoituksen päätöksen olennaisen menettelyvirheen takia, siksi, että vanhempien mielipide jätettiin selvittämättä. Asia käsiteltiin sosiaalitoimessa uudelleen. Sijoituksen perusteluissa kerrotaan, ettei Hely kyennyt hoitamaan kuopusta.

”Äiti puhui taukoamatta, kuinka häntä on kohdeltu väärin ja kuinka lasten lähtemiset ovat perhetyöntekijän syytä.”

”Perhetyöntekijä muistutti, että lapsen kanssa pitää olla rauhallinen.”

”Suostui kuitenkin ottamaan ne (lääkkeet) perhetyöntekijän suostuttelun jälkeen.”

Sijoituspaikan työntekijä soitti hätääntyneenä lääkäriin tilanteessa, jossa Hely oli eronnut ja lapset sijoitettu muualle. Päivystävä lääkäri kirjasi Helyn tavattuaan:

”Potilas realiteeteissa… Asiallinen nainen, avoimesti puhuu… Potilas kertoo olevansa vain kiukkuinen… Ahdistunut ja vihainen nyt tästä elämäntilanteesta.”

Hely muistaa, ettei kukaan halannut häntä, kun vauva vietiin pois.

Paitsi Helyn isä.

Hänelle Hely soitti itkien. Isä ajoi heti sijoituspaikkaan. Hän oli ilmoittanut lastensuojeluun ottavansa täyden vastuun tyttärestään ja lapsenlapsistaan, jos Hely vain saisi pojat itselleen.

– Mie vaan itkin sille, että miks, miks, miks kukaa ei kertonu…

Mitä isä sanoi tyttärelleen?

– Taistellaan yhessä, Hely.


Helyn läheiset: "Luimme hämmästyneinä SOS-lapsikylän kertomuksia..."

Ja he taistelivat, aina korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Huostaanottoa ei taistelusta huolimatta purettu, sillä lasten kiinteän suhteen sekä fyysisen ja psyykkisen terveyden uskottiin vaarantuvan vanhempien hoidossa. Vaikka äiti rakasti lapsiaan, äidin elämäntilanne oli seestynyt ja voimavarat olivat lisääntyneet, lapsen sijoitusta perusteltiin vakavilla puutteilla lasten kasvuolosuhteissa. Siksi sijoituksen arvioitiin olevan lapsen edun mukaista.

Läheiset näkevät Helyn riittävyyden aivan toisella tavalla. Hely oli nuorempana suorittanut muutaman kuukauden pituisia työharjoittelujaksoja itäsuomalaisen poliisin perheessä. Hely piti taloustöiden ohella huolta kahdesta alle kouluikäisestä pojasta silloin, kun näiden vanhemmat eivät olleet paikalla. Toinen lapsista oli perheen oma, toinen taas perheeseen sijoitettu vammainen poika. Vanhemmat eivät koskaan epäilleet, etteikö Hely hoitaisi poikia hyvin:

”Luimme hämmästyneinä SOS-lapsikylän henkilökunnan kertomuksia Helyn asioista ja ne vaikuttavat uskomattomilta verrattuna Helyn meillä tekemiin perheen hoitotöihin... Jos Helyn käytöksessä on ollut moittimista, niin se tuntuu oudolta, sillä meillä hän oli aina iloinen ja työskenteli positiivisella asenteella.”

Työnantajana toiminut perheenäiti kertoo Helyn olleen ihana, rakastava, hyväkäytöksinen ”vanhanajan äiti”, jolle ruuanlaitto ja leipominen olivat intohimo.

– Eikö huolia olisi voitu hälventää tarjoamalla Helylle kotiapua ja pojille päivähoitoa, kunnes koulu ja myös kaverit saisivat sijaa heidän elämässään, perheen äiti kysyy ihmeissään.

– Kyseiseen todella epäinhimilliseen huostaanottopäätökseen lienee osansa silläkin, että Hely oli ahdistettuna äitinä ja luonteeltaan temperamenttisena ehkä tullut provosoineeksi sosiaalityöntekijöitä itseään vastaan.

Helyn työllistänyt perheenäiti nostaa esiin kolme sanaa: ”Usko, toivo ja rakkaus”.

– Rakkaus on niistä suurin. Sitä Helyllä on lapsiaan kohtaan loputon määrä. Sen pitäisi olla painavin asia, jonka ympärille tarvittava tukiverkosto tulisi rakentaa.

Hely, joka ei koe saaneensa tukea poikien huostaanottojen jälkeen, muutti SOS-lapsikylästä päästyään lapsuudenkotinsa viereen, lähelle isää. Helyllä on käytössään upea rantahuvila suurine terasseineen ja pihasaunoineen. Hän neuloo ja ompelee tilauksesta, tekee taivaallista mustikkapiirakkaa ja haaveilee saavansa pojat takaisin luokseen. Pihamaalla poikia odottavat polkutraktori ja kaivinkone hiekkakasan päällä.

– Niien on ymmärrettävä, että pojat kuuluu miulle.

Hely katselee hänestä ja vauvasta sijoitusjakson aikana tehtyä MIM-tallennetta. Sitten hän kokoaa pöydältä lastensuojelun asiakirjat. Ne hän järjestelee siististi takaisin muovitaskuihin ja niputtaa huolellisesti oikeille paikoilleen kolmeen kansioon.

– Valitusta, valitusta, valitusta, Hely huokaa.

Hän on päättäväinen, vaikka tietää tosiasiat. Ne hän on kuullut juristiltaan Leeni Ikoselta: ”Huostaanoton purku on harvinaista. Lakiin kirjattua perheen jälleenyhdistämisen velvoitetta ei noudateta lastensuojelutyössä.”

Hely kirjoittaa Facebookin tukisivuillaan: "Tällä hetkellä saan tavata lapsiani vain kaksi kertaa kuukaudessa. Silloin oli vielä kamalampaa, kun sain tavata vain kerran kuukaudessa! Kaikki tapaamiset ovat olleet valvottuja. Esimerkiksi viikonloppuvierailuille eivät pääse vain lapset vaan myös kaksi sosiaalityöntekijää, jotka niin sanotusti istuvat sohvalla kello 8–20. Aikaisemmin oli kaksi nykyään yksi sosiaalityöntekijää.

Edelleen sosiaaliviranomaiset väittävät, että lapseni ovat liian pieniä minun hoitooni. Lisäksi he sanovat minulle, lasten äidille, että en tule koskaan saamaan heidän huoltajuuttaan, vaikka olen heidän oma rakas äitinsä. Lapseni ikävöivät minua aivan kauheasti ja minä heitä!

Minulla on lääkärinlausunto, jossa sanotaan, ettei minulla ole mitään sellaista sairautta/vammaa, joka estäisi lasteni hoidon. Diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta eivät voi olla esteenä.

Lastensuojeluviranomaisten kynsistä saat palata yksin – ilman omia lapsiasi. Tämän olen kokenut. En ole saanut omia lapsiani takaisin turvalliseen kodin lämpöön. Olen äiti, joka rakastaa poikiaan yli kaiken! ja haluaa heidät takaisin kotiin ♥."

---

Artikkelin lähteet:

Helyn hallussa olevat lastensuojeluasiakirjat
Helyn ja läheisten haastattelu
Hukassa huostassa
Autetaan Äitiä saamaan Pojat takaisin

Katso oheinen video, jossa "ajotaidoton" poikien Hely-äiti kävi postilaatikolla, lastensuojelupostia hakemassa. Huom. Äiti joutui hallinto-oikeuden istunnossa todistamaan, että ajaa autoa, mm. näyttämällä ajokortin.

Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":

Siljan tarina: Suurperhe viranomaiskiusaamisen kohteena

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös varatuomari Leeni Ikosen blogi Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
sekä esikoiskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

LÖYTYYKÖ HUOLTA  ̶  KYLLÄ VAIN! "Minulla on huoli." Tämän rypyt otsalla lausutun fraasin ovat lastensuojelun asiakkaat kuulleet sosiaalivirkailijoilta niin monta kertaa, että se on päätynyt jo vitseihin ja parodioihin. 

Kerron nyt tarinan, joka on tapahtunut 2000-luvun hyvinvointivaltiossamme, jossakin päin Hämettä. Tekstistä olen muuttanut perheenjäsenten nimet. 



Minullakin on huoli. Huoleni ei koske niinkään lastensuojelun hellään huomaan päätyneiden perheiden "hukassa olevaa vanhemmuutta" tai lasten kehitysriskien repertuaaria. Sen sijaan minulla on huoli lastensuojelun tilasta ja veronmaksajien varoista. Minulla on huoli rankasti kaltoinkohdelluista lapsista, jotka lastensuojelu jättää armotta heitteille hiostaessaan täysin normaaleita ja vastuuntuntoisia vanhempia.

Sattuneista syistä olen joutunut läheltä seuraamaan kyseisen koneiston toimintaa. Kaiken aikaa olen tuntenut olevani kuin Liisa ihmemaassa. Vastaan on tullut monta ihmeellistä asiaa, suurempaa ja pienempää, joista osalle voi jopa nauraa, osasta taas on huumori kaukana.

Tyrmistykseni on kuitenkin huipentunut, kun olen katsellut ystäväni "Siljan" tuskallista pyristelyä sen häikäilemättömän vallankäytön noidankehässä, jota on tapana nimittää perheen avuksi ja tueksi. Siljan tarinaan kiteytyvät mielestäni lastensuojelun irvokkaimmat epäkohdat. Se on räikeä esimerkki siitä, kuinka karmivasti yhteiskunta saattaa vastata heikossa tilassa olevan äidin avunpyyntöön, ja kuinka "apu" lopulta kääntyy autettavan tuhoksi.

               
Päiväkodin johtaja tukee perhettä tekemällä ilmoituksen pojan puheista

Vuoden 2005 paikkeilla Silja, suurperheen äiti, sai odottamattoman puhelun. Soittajana oli päiväkodin johtaja, joka kertoi, että kaikesta päätellen Silja ja hänen miehensä olivat viettäneet viikonloppuna rajut ryyppyjuhlat lastensa läsnäollessa. Pariskunnan poika oli kertonut päiväkodin tädeille "puukosta, verestä ja pöydällä olleesta pullosta".

Silja painoi kännykkää korvalleen kauhun vallassa. Hän ei ymmärtänyt, mistä johtaja puhui, etenkin, koska on raivoraitis. Viikonloppu oli ollut tavanomainen. Johtaja sanoi, että joutuu ikävä kyllä tekemään asiasta lastensuojeluilmoituksen.

Pahoin järkyttynyt Silja lähti välittömästi koululle tavatakseen siellä varhaisteini-ikäisen tyttärensä ja saadakseen tältä tietoa jutun alkuperästä. Lopulta selvisi, että tyttö oli esittänyt ruokapöydässä pikkuveljelleen kauhuteatteriesityksen: (ketsuppi)pullossa oli ollut "verta", ja "puukkona" oli ollut ruokaveitsi, jolla pystyi esittämään, miten kurkku viilletään auki.

Silja oli patistanut tytön autoon ja ajanut suoraan päiväkodille, missä tyttö oli saanut omin sanoin selittää henkilökunnalle asioiden todellisen laidan. Työntekijät olivat olleet hyvin noloina ja luvanneet soittaa sosiaalityöntekijälle, että ilmoitus oli ollut aiheeton.


Naapurintäti tukee perhettä ilmiantamalla ajotien laidalla olleen pojan

Kului aikaa.

Perheessä sairastuttiin rajuun vatsatautiin. Isä "Tuomas" makasi patjalla vessan oven edessä, äiti Silja oli yhtä huonossa hapessa. 5-vuotias "Juha" oli jo toipunut omasta sairaudestaan ja kaipasi aktiviteetteja. Vanhemmat päästivät Juhan ja tämän isomman sisaruksen omakotitalonsa pihaan ulkoilemaan. Harmillisesti pojan askeleet johtivat läheisen ajotien reunaan. Ohi pyyhkäisi auto, mutta mitään vahinkoa ei onneksi tapahtunut.

Tapahtumalla oli kuitenkin silminnäkijä, valpas naapurin täti. Hän "auttoi" sairastavaa perhettä tekemällä asiasta lastensuojeluilmoituksen. Onhan kovin vastuutonta jättää lapsi ulos ilman valvontaa. (Kyseinen naapuri on muuten edellämainitussa päiväkodissa töissä.)

Tuosta alkoi varsinainen ralli. Perhettä juoksutettiin sosiaalitoimistolla, perheenjäseniä haastateltiin yhdessä ja erikseen. Silja tuskaili pyykkivuorta, ison omakotitalon pihatöitä ja muita hommia, jotka kasaantuivat, kun piti istua tilittämässä elämäänsä sossuille. Hän uskoo, että "ryyppyjuhlamaininta" oli jäänyt sossun asiakirjoihin, olkoonkin että oli aiheettomaksi merkitty, ja sen vuoksi he joutuivat tavallista tarkempaan syyniin.

Haastatteluiden ja tarkkailun seurauksena perheestä laadittiin huolikirjaukset. Niissä ei mainittu sanallakaan sitä, että vanhemmat olivat olleet ankaran viruksen kourissa tapahtumaketjun laukaisseen tilanteen hetkellä.


Sosiaalityöntekijät tukevat perhettä huolikirjauksillaan

Perheessä elettiin ruuhkavuosia. Oli taloremontti ja ammatillisia haasteita. Vanhimmat lapset kävivät läpi murrosikäänsä rajojaan koetellen. Pienin oli taaperoikäinen. Isovanhemmat eivät olleet arjessa apuna eikä muutakaan läheisverkostoa ollut. Tuomas hoiti lisäksi oman isänsä, toisella paikkakunnalla asuvan lähes 90-vuotiaan sotaveteraanin, asioita. Hieman aikaisemmin hän oli kantanut vastuuta myös isoäidistään.

Silja tunsi uupumuksensa kasvavan. Hän päätti soittaa lapsiperheiden kotipalveluun. Hän eli siinä luulossa, että kodinhoitajan saa helposti, jos on todellinen tarve. Epähuomiossa hän katsoi numeron väärin, ja puhelu ohjautuikin aikuissosiaalityöntekijälle. Pahaa aavistamatta Silja kertoi olevansa uupunut perheenäiti ja tarvitsevansa apua, yhden käsiparin lisää pyykkäykseen ja ruuanlaittoon.

Puhelusta seurasi se, että aikuissosiaalityöntekijä ilmoitti Siljan soitosta lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, joka puolestaan kirjasi perheestä lastensuojeluilmoituksen äidin uupumisen vuoksi. Kirjauksissa lukee, että ilmoituksen tekijä on sosiaalityöntekijä, koska Silja ei ollut itse suostunut tekemään ilmoitusta. Tarkemmin sanottuna Silja oli ollut ilmoituksen suhteen "varauksellinen".

No, saiko perhe kodinhoitajan? Ei saanut.

Sen sijaan perhe sai kasan kirjauksia.

Ne olivat seurausta perheen ahkerasta juoksutuksesta sosiaalitoimistolla ja perusteellisesta tenttauksesta, siis "lastensuojelutarpeen kartoituksesta" lastensuojelullisen huolen herättyä äidin uupumuksen vuoksi.  Kirjaukset olivat, kuten arvata saattaa, perin huolentäyteiset. Suurperheen joka jäsenelle riitti oma huolikimppunsa.

Paradoksaalisesti kuitenkin kaiken vaivannäön kruunasi loppulauselma, että perheessä ei ole tarvetta lastensuojelun asiakkuuteen. Tarvetta ei siis myöskään ollut lastensuojelun tukitoimiin, kuten esimerkiksi kodinhoitajaan.

Toimistorallin keskellä perheen kuopus, alle kaksivuotias "Laura" oli sairastunut erittäin vakavasti ja joutunut teho-osastolle. Hänen henkensä oli aluksi hiuskarvan varassa. Tyttö selvisi lopulta vammoitta, mutta tapahtumaketju kaikkineen oli perheelle traumaattinen. Vanhempien hätään kunta kuitenkin sen verran havahtui, että perheessä kävi tilapäisesti kodinhoitaja parina päivänä  ̶  tosin vain muutaman tunnin ajan. Sen ansiosta eivät voimat karttuneet.

Mitä tuosta kaikesta siis "jäi käteen"?

Entistä uupuneempi äiti, johon oli kylvetty mittavasti epävarmuutta itsestään vanhempana.

Ja tietenkin kirjaukset. Avataanpa ne.

Perhettä tuntevana henkilönä on pöyristyttävää huomata, miten häikäilemättömästi kirjauksissa on valehdeltu, mustamaalattu ja syyllistetty ihmisiä. Erityisesti Siljaa, väsynyttä äitiä, joka luottavaisesti oli hakenut apua perheelleen. Hänestä on tehty perheen ongelmien syypää, samoin vilkkaasta "Juha"-pojasta.

Lukekaahan:

"Äidin ja Juhan roolit perheessä asettavat muut koetukselle."

"Äidin ja Juhan oirehdinta on saattanut johtaa perheenjäsenten etääntymiseen toisistaan."

"Tuomas on ottanut vastuullisesti ohjat käsiinsä äidin voimien ehtyessä, mutta pitemmän päälle tilanne voi olla kuormittava."

"Äiti puhuu isän päälle."

"Äiti on tutkimuksissa psykiatrian yksikössä ja on olemassa epäilys, että kyseessä saattaa olla jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö."

(Silja kävi ymmärtäväisen psykologin juttusilla, joka oli vakuuttunut siitä, että Siljan oireet johtuivat kuormituksesta. Minkäänlaisia viitteitä muista ongelmista ei löytynyt.)

"Äidin kontakti psykiatrian yksikköön on tärkeä koko perheen kannalta."

"Myös Juhan kohdalla on herännyt epäilys tarkkaavaisuushäiriöstä, sillä Juhan oli vaikea pysyä paikallaan, kun hänen kanssaan keskusteltiin."

(Sosiaalityöntekijöiltä tuntuu kerta toisensa jälkeen unohtuvan, että heillä ei ole mitään valtuuksia saati pätevyyttä diagnosoida ihmisiä. Näin kävi myös eräässä keskustelussa, jossa työntekijät arvailivat lasten kanssa, mikä psykiatrinen häiriö Siljalla mahtaa olla.)

"Perhe ei jaksa organisoida yhteistä tekemistä."

(Valhe. Vanhemmat organisoivat paljon: on uimahallireissuja, ulkomaanmatkoja, vierailuja Herra Hakkaraisen talossa, marjastamista, pelailua, leikkejä, auto- ja junaratojen rakentamista, laskettelu- ja maaseuturetkiä, joihin myös minun poikani Juhan kaverina on saanut osallistua.)

"Perheessä ei ole vahvoja sääntöjä."

(Valhe. Perheessä on mm. tarkat kotiintuloajat ja kotitöitä jaetaan. Lapsille opetetaan aktiivisesti hyviä tapoja, esim. kiittämistä ja anteeksi pyytämistä.)  

"Lapset ottavat vastuuta itsestään kodin sääntöjen puuttuessa."

(Pikemminkin lapset on tarkoituksella opetettu omatoimisuuteen ja normaaliin vastuunkantoon.)

Lopuksi vaimea lohdutuspalkinto:

"Vanhemmat YRITTÄVÄT ottaa lapset huomioon ja PYRKIVÄT tarjoamaan näille harrastuksia."

(Valhe. He eivät yritä eivätkä pyri, vaan he tekevät ja tarjoavat.)

Kirjauksissa luki myös, että Siljan äiti on perheen esikoispojalle rakas henkilö, mutta sen sijaan ei mainittu, että isovanhemmat eivät ole arjessa apuna. Ylipäätään missään ei mainittu syitä, joiden vuoksi äiti oli uupunut, siis seikkoja, jotka olisivat saaneet uupumisen näyttämään normaalilta ja terveeltä reaktiolta arjen koettelevuuteen (eikä epämääräiseltä psykiatriselta "vialta").

Summa summarum: Huoli oli, mutta ei tarvetta auttamiseen. Perhe jäi siis jatkamaan tuttua arkirulettiaan omin voimin.


Lääkäri tukee perhettä tekemällä ilmoituksen sairaan lapsen kiroilusta

Kului vuosia.

Viiden vuoden ikään ehtinyt Laura sairastui korvatulehdukseen, ja isä Tuomas vei Lauran lääkäriin. Laura vastusti lääkärin tutkimusta, kirosi ja päästeli muutaman alapääsanan. Taustalla olivat rankat kipukokemukset teho-osastojakson ajoilta. Nuori ja kokematon lääkäri kauhistui tytön puheita ja suositti perheneuvolaa. Bonukseksi hän sanoi, että tekee lastensuojeluilmoituksen lapsen käytöksestä ja siitä, että lempeä isä rauhoitteluineen ei saanut tyttöön kunnon otetta. Vanhemmat olisivat toivoneet, että myös lääkäri, jota tyttö nimenomaan pelkäsi, olisi yrittänyt löytää joitakin keinoja tytön luottamuksen voittamiseksi. Sen sijaan hän ei osannut käsitellä pelkäävää lasta, vaan ainoastaan kyttäsi passiivisena isän toimintaa.

Perheen vuosi on nyt täyttynyt sossujen ja perhetyöntekijöiden tapaamisista, tunneilmaisun nallekorteista, vanhemmuuden roolikartoista ja kasvatusmetodien puimisesta. Lääkärin ilmoituksesta alkanut ralli on syönyt ennätysmäisesti perheen aikaa ja energiaa. Kiireinen Tuomas on joutunut sovittamaan vaativat työaikataulunsa tapaamisten mukaan. Vanhemmat ovat rampanneet virastossa tentattavina ja sossut ovat tulleet parivaljakkona kotikäynnille, istuneet kahvilla ja sulkeutuneet välillä lastenhuoneeseen kaivelemaan lapsilta tietoja perheestä. Edelleen perheessä käy säännöllisesti kaksi perhetyöntekijää tutkailemassa perheen ilmapiiriä ja luomassa näennäisen letkeää tunnelmaa pelailemalla lautapelejä Siljan ja Lauran kanssa. Kotitöitä he eivät tee, koska sellaiset eivät kuulu perhetyöntekijöiden toimenkuvaan.

Olen ollut Siljan tukihenkilönä palavereissa sekä perheen kodissa että sosiaalitoimistolla. Silja tuntee itsensä ahdistuneeksi, heikoksi ja voimattomaksi puolustamaan itseään viranomaisten edessä, koska on tullut niin monta kertaa lytätyksi.

Olen tuonut viranomaisille julki kaiken mahdollisen hyvän kyseisestä perheestä ja Siljasta äitinä. Samoin vanhempien suuren ja tunnollisen panostuksen lastensa hyvinvointiin, joka menee kaiken muun edelle. Olen myös korostanut, että lastensuojelun "tuki" tällaisenaan syö merkittävästi vanhempien voimavaroja muutenkin uuvuttavassa arjessa.

Sanomisellani ei ole ollut vaikutusta. Tiedän toki, että olen viranomaisille merkityksetön sanansaattaja, ovathan näkemykseni subjektiivisia ja ystävyyssuhteen värittämiä. Absoluuttinen totuus on vain viranomaisilla, vaikka he olisivat tavanneet perhettä huomattavasti vähemmän.


Koulu tukee perhettä leimaamalla lapsen ja siirtämällä pienluokkaan

Lisähuolta on viime aikoina ongittu myös vilkkaan Juhan käytöksestä. Koulussa Juha oli leimattu kiusaajapojaksi, tosin monia lasten välille sattuneita kahnauksia aikuiset eivät edes olleet nähneet. Osassa tilanteista Juha oli ollut todistetusti syytön, vaikka hänet alun perin oli syylliseksi nimetty. Juhan nimi oli noussut monesti esiin lasten puhuessa keskinäisistä konflikteistaan. Tämä oli riittänyt perusteeksi leimata poika ja siirtää hänet pienluokkaan: "Yksi nimi nousee aina esiin".

Siljan mielestä poika oli epämääräisin ja riittämättömin perustein erotettu kavereistaan ja saatettu pahan pojan maineeseen. Hän olisi halunnut kuulla kattavat selonteot, mitä oli tapahtunut kaikissa niissä tilanteissa, joiden perusteella pojan elämään oli puututtu näin. Niitä hän ei ole kuullut vieläkään.

Tuolla kertaa Silja ei antanut periksi. Asiaa puitiin jopa rehtorin ja sivistystoimen johtajan palaverissa, jossa Silja jäi alakynteen.

Olin Siljan tukihenkilönä myös tuossa palaverissa. Minut vaiennettiin vedoten siihen, että minulla ei ole tilanteista faktatietoa. Tässä, kuten niin monessa muussakin palaverissa, Siljalle syntyi vahva vaikutelma siitä, että ratkaisut oli jo lyöty lukkoon. Vastapuolella ei näyttänyt olevan minkäänlaista halua keskustella rakentavasti, saati tulla puoliväliin vastaan.

Juha oli ohjattu käytöksensä vuoksi myös koulukuraattorin juttusille. Kuraattorin ja lastensuojelun välillä on ollut yhteydenpitoa. Juhalta oli saatu keskusteluissa tietoa mm. vanhempien kasvatuskeinoista, jotka ovat olleet sossujen näkökulmasta milloin liian lepsuja, milloin liian rajuja.


Uransa alussa olevat naiset tukevat perhettä esitelmöimällä kasvatusvinkeillään

Tuomas on viranomaisten edessä hiljainen ja pyrkii ajoittain diplomaattisesti myötäilemään työntekijöitä, koska arvelee perheen siten välttyvän lisähankaluuksilta. Tämä kasvattaa Siljan ahdistusta. Perheen ja lasten tilannetta oikeutetusti puolustaessaan hän tuntee itsensä räyhääjäksi ja vastarannan kiiskeksi. Tämän työntekijät ovat totisesti huomanneet ja antaneet sen näkyä kirjauksissa. Isän päällä kimaltaa sädekehä, äiti on vinksahtanut.

Silja kokee, ettei Tuomas tue häntä. Hän joutuu taistelemaan yksin.

Myös Tuomas on sitä mieltä, että resurssit sosiaalialalla valuvat pitkälti hukkaan. Äärimmäisen hienotunteisena ja hyvät tavat omaavana henkilönä hän kuitenkin uskoo rumban päättyvän nopeammin, jos asiakas tulee sovittelevasti vastaan.

Palavereissa olen kerta toisensa jälkeen hämmästellyt, kuinka kiireisiksi kutsutuilla sosiaalityöntekijöillä voi riittää aikaa niin tyhjänpäiväiseen jaaritteluun ja paperinpyörittelyyn. Lääkärin kauhistelema Lauran kiroilu on nostettu elämää suuremmaksi ongelmaksi, jonka puimiseen on käytetty kohtaamisissa huomattavasti aikaa. (Olen itse tavannut Lauran monta kertaa. Käsi sydämellä: en ole kuullut Lauran suusta vielä yhtään kirosanaa.)

Nuoret, lapsenkasvoiset, uransa alussa olevat naiset ovat esitelmöineet Siljalle ja Tuomakselle kiiltokuvapalkintojen käyttämisestä kasvatustilanteissa ja kotitöiden sopusuhtaisesta jakamisesta, aivan kuin vuosikymmenet toisiinsa hitsautunut ja osan lapsista jo täysikasvuisiksi saattanut pariskunta ei itse tietäisi omia keinojaan.

Kysymys ei ole nyt keinottomuudesta, vaan uupumuksesta, joka helpottaisi siten, että joku tulisi konkreettisesti auttamaan. Tai olisi tullut silloin, kun pyydettiin.  

Viranomaiset ovat jättäneet huomiotta myös sen, mitä ihmisessä tapahtuu, kun uupumus ja ärtymys pääsevät ajan saatossa kumuloitumaan. Omasta osuudestaan uupumuksen kasvattamiseen he eivät tunnu piittaavan lainkaan.

Vihaan sossujen kirjauksia, mutta perheen oikeusturvan puolustamiseksi päätin vaatia eräässä palaverissa vain yhtä erittäin oleellista kirjausta ja sen lähettämistä perheelle: sitä, että Silja on hakenut apua, mutta avusta on kieltäydytty.

Onko tuota merkintää nähty? Ei tietenkään.

Tällä hetkellä perheen vanhimmat lapset ovat jo niin isoja, että voimia ei syö niinkään itse arki, vaan viranomaisrumba.

Viimekertaisessa palaverissa työntekijät kysyivät, mitä perhe heiltä jatkossa toivoo. Siljan toive oli kristallinkirkas: tapaamiset voidaan lopettaa. Hän on jo saanut tarvittavia vinkkejä kasvatukseen. Työntekijät halusivat kuitenkin sinnikkäästi jatkaa tapaamisia. Kun Silja kysyi perusteluja, he vastasivat, että eivät ole päässeet vielä "riittävän syvälle" työskentelyssään. He halusivat tulla perheeseen pelaamaan lautapelejä. He mainostivat, että niiden avulla he voivat antaa vinkkejä mm. lapsen häviö-, uhma- ja turhaumatilanteisiin.

Siis perhe on sitä mieltä, että työntekijöistä ei ole mitään apua, mutta työntekijät ovat sitä mieltä, että heistä on valtavasti apua. Perhe toivoo siivousapua, mutta perheelle tyrkytetään lautapeliapua. Tilanne on absurdi.


Silja listaa viisi ongelmaa: kirjaukset, parityöskentely, suojelun käsite, vanhempien sivuuttaminen ja lastensuojelun ylilyönnit

Tällä hetkellä Silja on entistäkin stressaantuneempi ja uupuneempi suurperheen äiti. Ongelmana ovat rankat somaattiset oireet: univaikeudet, vatsavaivat, rajut päänsäryt ja sydänoireet. Siljalla on jatkuva pelko siitä, mitä huominen tuo, mitä mätää perheestä taas kaivellaan ja miten heitä kaikkia rangaistaan.

Kaikesta huolimatta Siljalla on vielä toiveita tulevaisuuden suhteen. Hän haluaisi mm. laajentaa ammatillista osaamistaan, mikäli voimavarat riittäisivät. Tällä hetkellä hän on "Uusi työura"-valmennuksessa. Maininta lastensuojelun asiakkuudesta lukee jostakin syystä myös työvoimatoimiston lausunnossa. Silja uskoo sen vaikeuttavan huomattavasti hänen työnsaantiaan kaikkialla.

Silja on menettänyt luottamuksensa kaikkiin, joilla on valtaa. Hän ei usko enää työntekijöiden vaitiolovelvollisuuteen, vaan on vakuuttunut siitä, että pienellä paikkakunnalla kaikkien asiat ovat kaikkien reposteltavissa. Juuri yhtään puolueetonta instanssia hän ei usko enää kotikunnastaan löytyvän. Toisaalta hän pystyy näkemään sellaiset asiat ja ratkaisut, jotka ovat hyviä ja toimivia. Niitäkin on meidän yhteiskunnassamme  ̶  ja myös Siljan kotikunnassa. Erityisen hyvät muistot Siljalla on lämminhenkisestä lasten aamu- ja iltapäivätoiminnasta.

Silja hämmästelee monia asioita kohtaamassaan viranomaistyöskentelyssä, mutta jokunen ydinongelma nousee ylitse muiden.

Ensinnäkin kirjaukset. Palavereissa pitäisi olla joka kerta vähintään yksi täysin neutraali henkilö valvomassa perheen oikeusturvaa ja sitä, että kirjauksia ei vääristellä. (Myöskään huolellisuudesta ei aina voi antaa kiitosta, sillä eräässäkin kirjauksessa perheen isästä oli yllättäen tullut Risto.)

Perheiden tulisi saada tarkistaa kirjaukset nopeasti ja helposti, ja tuo oikeus pitäisi myös tuoda julki.
Oikeus saada kirjaukset on toki nytkin olemassa, mutta sossut eivät sitä mieluusti esittele. Kaikki vanhemmat eivät ole edes tietoisia kyseisestä raportointikulttuurista. Kirjausten saamisesta on lisäksi tehty perin mutkikas prosessi. Usein vanhempien on anottava raportteja kirjallisesti, ja senkin jälkeen niiden tulostus ja lähettäminen vie yleensä käsittämättömästi aikaa. Lisäksi sossut saattavat sanoa: "Jos jutussa on selkeitä asiavirheitä, esimerkiksi ajat tai paikat väärin, ne sinä saat korjata. Sen sijaan et pysty vaikuttamaan siihen, mitä mieltä me asioista olemme." Eli asiakkaan mahdollisuus puuttua kaikkein oleellisimpaan tekstin sisältöön on käytännössä nolla.

Toinen ongelma on sossujen rakastama parityöskentely. Kun kaksi viranomaista lyöttäytyy tukemaan toisiaan, joutuu perheen edustaja hyvin nopeasti altavastaajan asemaan, erityisesti jos istuu työntekijöiden edessä hiljaisen puolisonsa kanssa. Tuolloin lytätyksi tulemisen tunne korostuu. Angsti huipentuu ns. verkostopalavereissa, joissa äidin ympärillä saattaa istua kuusi ammattilaista lehtiöt kourassaan huolikurtut otsallaan.

Silja pitää viranomaisyhteistyötä joissakin tilanteissa hyvänä ratkaisuna, mutta vain, mikäli kohtaaminen on neutraalia ja asiallista. Kunkin viranomaisen tulisi katsoa perhettä vailla ennakkoluuloja, menemättä mukaan toisen viranomaisen mustamaalaaviin näkemyksiin.

Kolmas ongelma on suojelun käsite. Sitä pitäisi laajentaa. Nykyisin puhutaan vain lapsen suojelusta,  lapsen edusta ja hyvinvoinnista. Tämä johtaa herkästi asetelmaan, jossa työntekijät ovat "lapsen asialla" vanhempia vastaan. Mutta koska lasten hyvinvointi perustuu vanhempien hyvinvointiin, pitäisi puhua koko perheen suojelusta, perheen edusta ja hyvinvoinnista.

Neljänneksi: vanhempien omaa kasvatuskokemusta tulisi arvostaa. Nykyisin sossut tietävät vanhempia paremmin, mikä perhettä auttaa. He kuvittelevat myös tuntevansa lapset paremmin kuin näiden omat vanhemmat. Jo aamukahvilla he nostavat huolituntosarvensa pystyyn ja lähtevät kiertämään perheissä vääntäen luonnollisen luonnottomaksi, toiveet uhkaksi ja selviytymiset traumaksi. Heidän moottorinsa käy huolidieselillä. Silti mikään ei viittaa siihen, että he todellisuudessa olisivat kiinnostuneita "hoivaamiensa" perheiden hyvinvoinnista.

Pahinta on se, että heille ei välttämättä edes riitä mikään. Ei sekään, että perhe vastaa vaatimuksiin ja tekee niin kuin pyydetään. Kaikesta kaivetaan lopulta mätä ja asiat vonksautetaan täysin päälaelleen, vanhempia vastaan. 

Erityisen ongelmallista on se, että työntekijöiden joukossa on paljon vastavalmistuneita nuoria lapsettomia henkilöitä, joilta puuttuu sekä terve realismi että kosketus lapsiperheen arkeen. Tällaisia työntekijöitä ei pitäisi päästää käsittelemään suurperheen asioita. Koulukirjoista kun ei kerätä elämänkokemusta eikä kasvatuskokemusta.

Viidenneksi: lastensuojelun ylilyönnit. Oulun tapaus järkytti Siljaa syvästi, samoin kaikki tilanteet, joissa sossut hyökkäävät koteihin aseistettujen poliisien kanssa. Eikö viranomaisilla ole lainkaan huolta siitä, miten nuo tilanteet vaikuttavat lapsiin? Järeimpiin puuttumisiin pitäisi olla erittäin vahvat perusteet.

Virkavallan pitäisi tulla koteihin vain siviiliasuissa. Eikö mahdollisen väkivaltaisen vastarinnan kohtaamiseen riittäisi pippurisumute, ja aseistautunut lisäpartio voisi odottaa pienen matkan päässä? Nykytekniikkahan mahdollistaa yhteydenpidon.


Kirjoittajan näkemys perheestä: "Mukava, ainutlaatuinen, rakastava perhe!"

Nyt haluan laatia "omat kirjaukseni" mädäksi leimatusta perheestä. Haluan mukavan ja ainutlaatuisen perheen ihmisarvon takaisin! Minä en ojenna huolikimppua, minä ojennan ystävän kimpun. Silti vannon, että kaikki perheestä mainitsemani hyvä on TOTTA.

Vedetäänpä tummanharmaa huoliesirippu sivuun ja katsotaan sen taakse kuin ihminen katsoo ihmistä. Mitä löytyy?

Löytyy päihteetön perhe, jossa eletään kaikille suurperheille tuttua hektistä arkea: luovitaan eri-ikäisten lasten intressien keskellä, sumplitaan aikatauluja, kannetaan marketista selkä vääränä autolastillinen elintarvikkeita kasvuikäisten tarpeisiin. Varmistetaan, että poika ei karkaa pyöräilemään ilman kypärää, tehdään ruokaa, siivotaan, laulatetaan pyykki- ja astianpesukonetta. Pidetään puhuttelu teinille, jonka kotiintulo on venähtänyt yli sovitun ajan. Hoivataan ja rakastetaan Suurella Sydämellä.

Äiti Silja on avoin, välitön, luova ja hyvin empaattinen ihminen. Hän nauttii, kun saa tehdä asioita omalla tavallaan, seipäänjäykistä kaavoista ja totunnaisuuksista ajoittain poiketen. Hänellä on ilmiömäinen kyky touhuta lasten kanssa menemällä sisään heidän maailmaansa hauskasti ja mielikuvituksellisesti. Hänen taiteellinen lahjakkuutensa näkyy esimerkiksi upeissa piirroksissa ja käsitöissä, joista hän on saanut paljon kiitosta.

Siljan lapsuus kului työteliäässä perheessä, jossa hänet kasvatettiin kiltiksi ja kuuliaiseksi. Hänen lempiaineitaan koulussa olivat kemia ja biologia, joissa hän menestyi erinomaisesti. Hänen toiveammattinaan oli lääkäri. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän päätyi kuitenkin opiskelemaan atk:ta. Opinnot jäivät sittemmin kesken muuttojen takia.

Noin parikymppisenä Silja kohtasi Tuomaksen. He perustivat toiveikkaina perheen.

Silja on emotyyppiä henkeen ja vereen. Hän rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, kantaa heistä kunkin asioita sydämellään ja pelkää huostaanottoa yli kaiken.

Isä Tuomas on tietotekniikan alalla työskentelevä harkitseva älykkö, joka seuraa aikaansa monipuolisesti. Hän on kansakoulunopettajan ja maanviljelijän poika, joka on saanut hyvän kotikasvatuksen. Hänellä on perisuomalaiset elämänasenteet ja hän arvostaa omia juuriaan, jotka ovat porautuneet syvälle Hämeen multiin.

Perheen vanhimmat lapset ovat jo itsenäistyneet ja menestyneet elämässä hyvin. Esikoispoika on soittanut bändissä. Ylioppilaskirjoituksissa hän sai huippupisteet laajasta matematiikasta. Lukion jälkeen hän lähti vuodeksi armeijan harmaisiin. Vanhemmat rohkaisevat lapsia pohtimaan ja punnitsemaan itse valintojensa perusteita ja seurauksia, muottiin ei pakoteta. Myös perheen nuoremmat lapset ovat kaikki oivaltavia, huumorintajuisia ja lahjakkaita. Eräs heistä on ilmiömäinen tietokoneasiantuntija. Hän osaa käyttää laadukkaita ja kehittäviä tietokonesovelluksia. Lapset tietävät, mikä on oikein ja mikä väärin. Heissä on luovuutta ja ahkeruutta.

Kun hiljattain poikkesin perheessä, lapsista olivat paikalla "Aino" ja "Laura". Aino, kaunis nuori nainen, puuhaili Lauran kanssa mukavan isosiskon elkein. (Huom! Älköön nyt kukaan lukeko rivien välistä, että hän joutuu kantamaan kaiken vastuun vanhemmuuden puuttuessa perheestä!)  Tavatessamme hän käyttäytyi vierasta kohtaan harvinaisen ystävällisesti ollakseen teini-ikäinen. Hänellä on ollut kasvukipuja, mutta hän on selvinnyt niistä. Hän rakastaa erityisesti kauniita vaatteita ja pitää tarkan huolen ulkonäöstään. Hänessä on valokuvamalliainesta.

Kuopus "Laura" on hellyttävä tahtopakkaus, iloinen lapsi, joka kuuntelee mielellään musiikkia. Hänellä on rikas mielikuvitus, joka näkyy vivahteikkaissa leikeissä. Lauralla on taipumusta myös pohdiskeluun ja ihmettelyyn. Äiti Siljan rakkaus kauniisiin lastenvaatteisiin ja taito myös tehdä niitä näkyy totisesti tytön päältä!

"Juha" on poikani kaveri, joten hänet tunnen parhaiten. Hän on vilkas, mutta hänellä on monin tavoin hyvä sydän. Vaaleine hiuksineen hän muistuttaa erehdyttävästi Vaahteramäen Eemeliä. Hän on poikani kanssa osallistunut moniin hölmöilyihin, toinen on yllyttänyt toista ja päin vastoin, mutta vähintään yhtä paljon pojat ovat tehneet hyvää. He ovat saaneet päähänsä siivota roskia kaduilta, he ovat hoitaneet koiraamme, tehneet koko porukalle ruokaa ja kantaneet vanhoja vaatteita UFF:ille. (Kyllä, myös minä olen epäilyttävä äiti, joka vastuuttaa lapsiaan väärin tavoin. Minussa on uupujapotentiaalia. Olen lupaava riista!) Pojat hoivasivat pihaleikeissä myös talon pienimpiä lapsia.

Juhan eläinrakkaus on silmiinpistävää, hän on koiramme hyvä ystävä. Hän on oppinut, että yrittäminen ja ahkeruus palkitaan. Jos reilu meininki ei toteudu, hän reagoi voimakkaasti.


Suomen lasun tila: parityöskentelijät heittävät noppaa hyvinvoivien lasten kanssa

Mikä pahinta, juuri kertomani Silja tarina ei ole ainoa lajissaan. Sosiaalinen media vilisee vastaavanlaisia kokemuksia, joiden kaikkien lukemiseen ei kaksi iltaa riittänyt.

Aikoinaan luotin vankasti maamme viranomaisiin ja ammattilaisten asiantuntemukseen lasten kasvatuksessa. Uskoin, että perheissä, jotka ovat joutuneet lastensuojelun pihteihin, on oltava jotakin "mätää". Enää en usko. Kaiken kokemani, näkemäni ja lukemani pohjalta tiedän, että kuka tahansa voi joutua hampaisiin  ̶  ja aivan syyttä.

Aikoinaan uskoin myös, että huostaanottoja pyritään aina välttämään, että lasten ja vanhempien yhteyttä varjellaan viimeiseen saakka. Tämä uskomus eli sitkeästi muun muassa sen vuoksi, että pikku-Eerika sai tukehtua sänkyynsä. Edelleen lukemattomat päihdeongelmaisten lapset kompastelevat nälkäisinä kaljapulloihin ryyppybileiden keskellä samalla, kun parityöskentelijät hymyillen heittävät noppaa hyvinvoivien ja iloisten lasten kanssa. Silti huostaanotot ovat lisääntyneet ilmiömäisesti. Miten tämä on selitettävissä?

Viimeiseen saakka olen halunnut ummistaa silmäni mediassa esille nostetusta karmivasta ilmiöstä, joka on alkanut nivoutua huostailuun. En ole halunnut uskoa, että taloudelliset intressit voiton tavoitteluineen voivat ohjata ratkaisuja, jotka kohdistetaan yhteiskunnan haavoittuvimpiin yksilöihin, lapsiin. Lopulta on ollut kuitenkin pakko katsoa tätäkin ilmiötä kasvoista kasvoihin  ̶  ja uskoa: ulkoistamisen aikana lastensuojelusta on tullut liiketoiminnan ja pääomasijoittajien luvattu maaperä, josta kaiken lisäksi puuttuu valvonta. Kunnat saavat valtionapua huostaanottomäärän mukaan.

Pyritäänkö huostaanottoja lisäämään ja pidentämään tällaisen ilmiön takia? Valitettavasti tähän kaikki viittaa. Riittämättömin perustein tehdyistä huostaanotoista käydään jatkuvasti oikeustaistoja. Mustamaalaavat kirjaukset, joita vanhemmista laaditaan, vaikuttavat kautta linjan huostailun pohjustamisilta.

Minun ymmärryskykyni ei veny tämän kaltaiseen epäeettisyyteen.  

Yhteistyö hankalien, mielenvikaisten tai väkivaltaisten vanhempien kanssa on kieltämättä epämiellyttävää ja pelottavaa. Leppoisampaa on mennä hyvätapaisten vanhempien luo kahvittelemaan, rupattelemaan, neuvomaan ja plaraamaan nallekortteja. Pseudotyöllä kalenterit saadaan täyteen, synnytetään vaikutelma kiireestä ja resurssipulasta.

Tällaiset perheet ovat lastensuojelubisnekselle lupaavaa ja helppoa riistaa. Kiltit ja empaattiset vanhemmat saadaan herkemmin vakuutetuiksi siitä, että he eivät ole kelvollisia vanhemmiksi. Hehän ovat traumatisoineet lapsensa jo pelkällä olemassaolollaan. Jos ei muuta keksitä, vanhemmat uuvutetaan löysässä hirressä hiostamalla ja kontrolloimalla. Kun uupuminen lopulta huipentuu niin, että jalat eivät enää kanna, ovatkin perusteet huostaanotolle jo olemassa.

Kertana muutamana on myös kilteillä on tullut raja vastaan, ja ovi on suljettu perhetyöntekijöiltä, joista ei ole muuta kuin rasitusta. Tällaisia uppiniskoja on tietenkin rangaistu raportoimalla perheen yhteistyöhaluttomuus sekä kyvyttömyys tiedostaa tahi myöntää omia ongelmiaan. Tosin jossakin muussa yhteydessä taas avun pyytäminen saatetaankin yllättäen kiepsauttaa vanhempia vastaan. Tuolloin se kulkee neuvottomuuden, pärjäämättömyyden tai "yhteiskunnan vastuuttamisen" nimellä. Vaikka vanhempi taipuisi millaiseksi spagettikierteeksi, hän ei voisi tätä oikukasta laitosta tyydyttää.

Enää en pidä vainoharhaisena liioitteluna näkemystä, että joka ikisen on varottava pyytämästä apua yhteiskunnalta. Sanonta kuuluu: parasta lastensuojelua on pitää lapsensa mahdollisimman kaukana lastensuojelusta. Yhdyn tähän.

Kyseistä työtä saadaan myös merkittävästi yksinkertaistetuksi toistelemalla muutamia päähuolia. Koska olen lukenut suuren määrän eri ihmisistä laadittuja kirjauksia, joissa nämä samat huolet toistuvat, olen vakuuttunut siitä, että ne opetetaan ulkoa sosiaalityön noviiseille huolibisneksen työkaluiksi. Niiden ansiosta joka ikinen perhe saadaan tarvittaessa imaistuksi jättimäiseen huoliauraan.

Päähuolet höystetään aivan erityisellä kielenkäytöllä, hienoutta tavoittelevalla ammattijargonilla. Siten saadaan lukija harhautetuksi ja luoduksi vaikutelma suuresta asiantuntijuudesta. Eräs lempihuolista on arjen struktuurien ja aikuisjohtoisuuden puuttuminen. Vanhemmat saattavat tarvita direktiivistä ohjausta puutteellisten vanhemmuudentaitojensa tai häilyvän persoonallisuutensa vuoksi. Muita huolibisneksen suosikkimetodeita ovat lapsen omatoimisuuden kääntäminen liialliseksi vastuunotoksi, vilkkaan ja innokkaan lapsen nimeäminen rajaamattomaksi ja levottomaksi, kiltin ja hiljaisen lapsen nimeäminen passiiviseksi ja masentuneeksi, vanhempien empatian kääntäminen kyvyttömyydeksi asettaa lapsille rajoja ja tarkkojen rutiinien kääntäminen kyvyttömyydeksi tilannetajuun ja lapsentahtisuuteen. Vauhdikkaat ampumisleikit, joita pikkupojat ovat kautta aikojen harrastaneet, ovat nykyisin traumaleikkejä.

Myös vanhempien ristiriitaiset kasvatusnäkemykset päätyvät kernaasti kirjauksiin. Sosiaalityöntekijät saattavat olla ikään kuin puolueettomia, mutta mieltymys toiseen vanhempaan paistaa rivien välistä kuin Pegasuksen tähti. Siten saadaan kylvetyksi perheeseen eripuraa, joka syövyttää merkittävästi varsinkin pahaksi leimatun vanhemman energiaa.

Mikäli aikaa jää, on vielä käytettävissä mitä erilaisimpien vuorovaikutusongelmien kirjo. Paremman puutteessa vuorovaikutusongelmakopasta voi napata vaikkapa sen, että äiti ei joka kerta vastaa lapsen hymyyn, tai jollakin muulla, tarkemmin määrittelemättömällä tavalla ei ole "emotionaalisesti läsnä".


Kirjoittajan pyyntö: "Antakaa perheelle kodinhoitaja ja lopettakaa kiusaaminen!"

Viimeiseen korttiin: Jos minulla olisi kaikki valta taivaassa ja maan päällä, mitä antaisin Siljalle ja Tuomakselle?

Antaisin kodinhoitajan, joka keventäisi arkikuormaa konkreettisesti.

Vaatisin välittömästi lopettamaan kiusan, jonka kohteeksi perhe on joutunut jo aivan liian kauan.
Vaatisin perheelle rauhan elää omaa elämäänsä vailla pakkomielteistä ongelmien kaivelua ja epätervettä kontrollia.

Vaatisin perhettä "auttaneita" ammattilaisia kustantamaan Siljalle terapeutin, jonka avulla hän saisi vähitellen takaisin kadotetun elämänvoimansa ja murentuneen itsetuntonsa äitinä.

Paitsi että Silja ei menisi terapiaan. Hän ei enää usko, että on olemassa ihmisiä, jotka haluavat auttaa muita inhimillisesti ja lämmöllä.

Entä mitä Silja itse toivoisi?

Hän toivoisi lisää yhteisöllisyyttä. Tästä entisaikojen ilmiöstä ei ole enää häivääkään jäljellä. Vastuuta ei välttämättä jaeta suvun kesken kuten ennen, ja kiireinen elämänmalli erkaannuttaa ystävätkin toisistaan. Kantava aate on, että jokaisen on pärjättävä itse. Tällöin yhteiskunnan on autettava.

Siljalla on erinäisiä parannusehdotuksia, joihin yhtynee moni uupunut vanhempi. Ja älköön nyt kukaan vedotko resurssipulaan! Resurssipula on eräs suurimmista sosiaalityöhön liittyvistä harhaluuloista. Sitä ei ole, se on nähty, mutta resurssit kuluvat aivan käsittämättömiin tarkoituksiin. Siis oikeanlaista kohdennusta!  

Ensinnäkin joka kuntaan monipuolinen palvelujärjestelmä, josta vanhemmat voivat valita itselleen sopivimmat palvelut:  

1) Laadukas päivähoito. Silja toivoo, että kenenkään ei tarvitse kokea samaa kuin hän hakiessaan uupumuksessaan perheen pienimmälle päivähoitopaikkaa. "Miksi teet niin monta lasta, jos et jaksa niitä hoitaa?", oli päiväkodin johtaja tokaissut. Tässä tilanteessa Silja oli sentään saanut tukea johtajan esimieheltä, joka oli pitänyt Siljan kohtaamaa töykeyttä täysin sopimattomana.

2) Ympäri vuoden järjestettyjä viikonloppuleirejä koko perheelle. Mukavaa ohjelmaa, makkaranpaistoa nuotiolla, pelaamista ja perheille mahdollisuus astua valmiiseen pöytään nauttimaan lämpimät ateriat. Vastaavasti leirejä erikseen lapsille. Tällöin vanhemmat saavat hengähdystaukoja ja kahdenkeskistä aikaa.

3) Lapsiperheiden kotipalvelu laajemmaksi kuin koskaan. Vanhat kunnon kodinhoitajat takaisin! Tätä järjestelmää ei missään nimessä lastensuojelun alaisuuteen.

4) Avoimien perhekerhojen/perhetupien luontevat aukioloajat ja kyseisen toiminnan laajentaminen ja kehittäminen. Ei säästötoimia tähän kohteeseen.

5) Koululaisille iltapäiväkerhoja, joissa saa lämpimän aterian, tukea läksyjen tekoon ja mukavaa puuhaa esim. sillä aikaa kun osa oppilaista lukee lisävalinnaiskieliään.

6) Haavoittuvassa itsenäistymisvaiheessa oleville nuorille tuettu asuminen, jossa voi saada aikuisilta vastauksia hankaliin kysymyksiin, lämmintä ymmärrystä sekä harjoitusta vastuun ottamiseen.

Sitten tulee viimeinen ehdotusrykelmä, jonka Silja heittää sarkastisesti pilke silmissään:

7) Jokaiselle uudelle kuntalaiselle syntymälahjaksi nallekortit tunneilmaisun ohjevihkoineen, haastaviin perheisiin lasten liikennevalot kaoottisen arjen jäsentämiseksi, ja erityisiin riski- ja ongelmaperheisiin jäähyjakkarat kunnan monitoimikeskuksen ripeiden poikien nikkaroimina.

Lopuksi ehdotusten kirkkain helmi:

8) Kirkon kellotapulin viereen huolilippusalko! Huolilipun vihkikööt käyttöön kunnan sosiaalitoimen edustajat näyttävin juhlaseremonioin.

Se lippu hulmuaakin auringonnousuista auringonlaskuihin, siitä olemme varmoja.

Loppu.


Aiemmin kesällä julkaistut "Perheeni tarinat":

Helen-äidin tarina: "Lastensuojelu murensi itsetuntoni."

Tarun avoin kirje sijaisäidille

Ei-kenenkään ammattiauttajan tarina: "Joku pahoitti mielensä."

Murhatun Eerikan tarina: "Kertokaa, kenen on vastuu?"

Huostalapsen äiti: "Minua kohdellaan pahemmin kuin rikollista."

Tiina Bergström: Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa

Erityislapsiperheen paras terapeutti on oma koira

Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."

Muut julkaistut "Perheeni tarinat" löytyvät allekkain täältä.

Lue myös esikoskirjailija Tiina Bergströmin Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa