Tietokirjan "135 päivää" omasta lastensuojelupainajaisestaan kirjoittanut Tiina Bergström antaa ohjeita lastensuojeluasiakkaille. Hänen ohjeensa ovat:

1) Vaadi itsellesi nopeasti lastensuojelun kirjaukset ja muistiinpanot.
2) Pidä tarkkaa huolta kirjausten sanavalinnoista.
3) Sinulla ja lapsillasi on oikeus tukihenkilöön.
4) Nauhoita keskustelut ja palaverit.
5) Hanki pian juristi ja terapeutti.
6) Jää sairaslomalle, koska muutoin et jaksa taistella lastensuojelua vastaan.
7) Älä luota lastensuojeluvirkailijoihin "neuvonantajina".
8) Puhu kokemuksistasi luottohenkilöittesi kanssa.

Kirjauksista/muistiinpanoista:

Vaadi ne itsellesi, sinulla on siihen oikeus, ja mahdollisimman nopeasti. LaSu (lastensuojelu) saattaa sanoa, että haluaa pyyntösi kirjallisena – mutta se ei ole ongelma. Kirjoitat vaikka kuulakärkikynällä paperin, jossa on henkilötietosi, ajankohta miltä haluat kirjaukset ja nimikirjoitus alla.

LaSun suusta saattaa kuulua esim. seuraava lause: "Mihin sä niitä tarttet?"

Mikä oli mielestäni suht´hölmö kysymys. Itse ainakin halusin, ja haluan edelleen tietää, mitä minusta on kirjoitettu kyseisen viraston tietoihin.

Toinen kysymys on: "Miksi nopeasti?" Siksi, että työntekijä siellä saattaa koska tahansa kirjoittaa muistiinpanonsa uudelleen. Ja kirjata niihin ihan mitä tahansa.

Tässä kohtaa ikävimmillään LaSu voittaa, siis jos mennään sana sanaa vastaan tilanteeseen.

LaSulla on myöskin taipumusta runoilla suomen kieli uusiksi. Olen lukenut ties kuinka monesta kirjauksesta, että "Tiina myöntää...", "Tiina tunnustaa...".

Ensinnäkin, en koskaan ole myöntänyt tai tunnustanut heille yhtikäs mitään, ei ole ollut mitään kohtaa, missä olisin joutunut tekemään niin. Sen sijaan kerroin (!) asioita, mikä on ihan toinen juttu. Sitä paitsi tommonen myöntäminen ja tunnustaminen kuulostaa jo siltä, että olisin tehnyt jotain rikollista, jonka sitten myöhemmin myöntäisin tai tunnustaisin.


Asioiden kertomisesta, luottamisesta:

Työtekijät haluavat, että luotat heihin.

Olen kuullut lauseita: "Jos nyt kertoisit ihan luottamuksellisesti...", "Tämä jää ihan meidän väliseksi...".

Mutta ei. Mikään ei jää "meidän väliseksi". LaSun virkailijat ovat töissä, he eivät ole ystäviäsi.

Pikemminkin heidän halunsa saada luottamuksesi johtuu siitä, että he etsivät toiminnalleen jotakin syytä. Pienikin asia/lause riittää, koska sen voi taas kirjata näyttämään ihan toiselta, hyvinkin suurelta asialta.

Esimerkiksi pojaltani kysyttiin: "Kuinka monta kertaa olet nähnyt äitisi juovuksissa?"

Poikani vastasi: "Niinku koko elämän aikana?"

Työntekijä: "Niin. Koko elämäsi aikana."

Poikani katsoi minua syvälle silmiin. Vastasin sekä katseellani että sanoin: "Kerro vaan. Ihan rehellisesti, ei ole mitään syytä, miksi et voisi tehdä niin."

Poikani mietti pitkään ja hartaasti, ja vastasi: "Niinku siis ihan koko elämän aikana. Ehkä neljä tai viis kertaa."

Saatuani muistiinpanot niissä lukee: "Lapsi sanoo nähneensä äidin juovuksissa ainakin neljä tai viisi kertaa."

Ehkä on aivan eri asia kuin ainakin. Ainakin kuulostaa samalta kuin vähintään. Ja näin taas saatiin tämäkin keskustelu näyttämään siltä, että minulla olisi jotain salattavaa.

Luottamisesta noin yleisesti, se on tapa saada ihminen puhumaan ilman sen suurempaa harkintaa. Virkailijoiden kanssa olet kuitenkin tilanteessa, jossa ajatukset eivät ole välttämättä kirkkaimmillaan vaan ihminen on hyvinkin haavoittuva. Luottaessasi saatat sanoa jotain, mitä jälkeenpäin kadut. Heidän tapansa toimia voi hyvinkin olla sellainen, että he yrittävät käyttää hyväksi emotionaalisesti herkkää ja haavoittuvaa tilaasi. Minun kohdallani oli niin, kunnes järki, ihan kylmä järki, astui kuvioihin.

"Kaikkea mitä sanot voidaan käyttää sinua vastaan."

Ja tuntui, että niin he juuri tekivät. Minua vastaan.


Tukihenkilöstä:

Pyydä joku tapaamisiin LaSun kanssa, mukaasi heti alusta lähtien:

Yksi syy on se, että niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin: Jos mennään sana sanaa vastaan tilanteeseen, LaSu voittaa aina.

Ensinnäkin heitä on vastapuolella kaksi, joten yksinollessasi olet automaattisesti altavastaaja. Toisekseen – ja taas päästään kirjauksiin – he voivat kokousten jälkeen kirjoitella muistiinpanoihinsa ihan mitä haluavat.

Ensimmäinen ihminen joka kanssani oli, oli oma äitini. Saatuani siitä kokouksesta kirjaukset, oli äitini niin raivoissaan, että harvemmin olen nähnyt.

Hänen sanoikseen oli kirjattu ties mitä puuta heinää ja kaiken lisäksi myös sellaista, joka ei liittynyt meidän perheeseemme mitenkään. Äitini soitti virkailijalle, kiroili kuin rantapiru, ja kuinka ollakaan: sain uudet/korjatut kirjaukset. Kehotuksella, että ensimmäiset voin sitten tuhota. En tuhonnut.

Lisää syitä, miksi kannattaa pyytää joku mukaan kokouksiin on, että tarvitset kaiken mahdollisen henkisen tuen ja turvan. Vaikka miten reippain mielin tapaamisiin virkailijoiden kanssa lähdet, on tilanne paikan päällä toinen. Niissä tilanteissa on käytännössä menossa "hyvä poliisi, paha poliisi" –ristikuulustelu.

Jos olet tilanteessa, että lapsesi on jo sijoitettu, on lapsilla myös oikeus saada tukihenkilö mukaan tapaamisiin, joissa LaSun työntekijät tapaavat heitä ilman sinua. Vanhempana olet itse jäävi tukihenkilöksi, mutta se voi olla kuka tahansa muu, esimerkiksi luotettava perhetuttu. Te saatte päättää sen itse. Näin myöskin vältetään lapsiin kohdistuva painostus, eikä heitä saada sanomaan, mitä nyt työtekijät milloinkin haluavat kuulla.

Itse löysin tämän tiedon vasta loppumetreillä, mutta ilman muuta olisin toiminut niin, jos olisin tiennyt.


Päihteistä:

Oletan, että yksi yleisimmistä syistä, joka johtaa LaSun puuttumiseen perhe-elämään, on päihteiden käyttö, oletettu tai todellinen.

Tämä on myös heille helpoin syy. Jos näin on, he todennäköisesti haluavat sinun menevän erilaisiin seuloihin. Sinun ei ole pakko mennä niihin, voit aivan hyvin kieltäytyä. Mutta se on kakspiippunen juttu. Jos kieltäydyt, "nousee huoli" tai "epäilys", jollaisena se myös kirjataan.

Itse ravasin kaiken maailman testeissä saaden täysin puhtaat paperit lopputuloksella: "Harmi. Kun se olisi ollut meille niin helppoa." Siis helppoa heille, että lapseni voidaan huostaanottaa päihteiden käytön johdosta. Ja koska mitään näyttöä päihteiden käytöstä ei heillä ollut, he halusivat yrittää saada näyttöä seulojen kautta.

Helppoa heille.

Mutta kun kohdallani tämäkään yritys löytää edes joku syy ei onnistunut, eikä ollut totta, syyksi kirjattiin, "epäselvä perhetilanne". Se taas voi tarkoittaa mitä hyvänsä – tai ei yhtään mitään.


Nauhoituksista:

Nauhoita keskustelut, sinulla on siihen juridinen oikeus. Voit tehdä sen salaa, mutta voit tehdä sen myös avoimesti. Itse nauhoitin ihan avoimesti, ja kirjausten sävy muuttui heti. Nauhoitettua keskustelua ei enää voi muuttaa, ei kirjauksissa eikä muualla. Enää ei olla sana sanaa vastaan tilanteessa.

Suosittelen myös kahta asiaa:

1) Hanki itsellesi hyvä terapeutti ja juristi.

Saat silloin, ainakin hetkittäin, myös mahdollisimman objektiivisen käsityksen tilanteesta. Terapeutille pääset purkamaan ahdistustasi ilman, että hän lähtee tunnepuolella sinun mukaasi. Ja juristilta saat erinomaisia juridisia neuvoja oikeuksistasi.

Mikäli mahdollista:

2) Hae itsellesi sairauslomaa. On henkisesti äärimmäisen uuvuttavaa olla LaSun kanssa tekemisissä ja sinulta kuluu siihen myös aikaa. Etsiessäsi tietoja, ollaksesi valmiina ties mihin tilanteisiin, syytöksiin jne. Se on hyvin raskas taistelu.

Vuonna 2010 LaSun työntekijät eivät neuvoneet tai opastaneet minua ensimmäisessäkään edellä mainituista oikeuksistamme. Etsin tiedon minun ja lasteni oikeuksista itse. Osan löysin netistä, osan juristiltani, osan tutuiltani jne.

Muista aina, että LaSun työntekijät eivät ole ystäviäsi, eivät edes neuvonantajiasi.


Ja lopuksi: puhu!

Puhu. Huolimatta siitä, että tilanne saattaa tuntua hyvinkin häpeälliseltä ja nöyryyttävältä, puhu. Ihmisille, tuttaville, ystäville, lähipiirille. Saat tukea tilanteeseesi ja se helpottaa suunnattomasti.

Tulee myös olemaan ihmisiä, jotka kääntävät sinulle selkänsä, sille ei mahda mitään. Mutta he eivät silloin olleet myöskään arvoisiasi.

Ja sitten tulee olemaan ihmisiä, jotka seisovat rinnallasi, taistelevat kanssasi, puhuvat sinulle järkeä ja lohduttavat sinua ahdingossasi.

Sinä et ole yksin.

Alkoholistista äidiksi

Sini-Marja (nimi muutettu) syntyi vuonna 1980 perheeseen, jossa molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja. Tytär välttyi isänsä väkivaltaiselta käytökseltä, mutta äiti ja nuorempi veli saivat osansa.
Samaisen veljen kasvattaminen jäi lähinnä Sini-Marjan vastuulle vanhempien kykenemättömyyden vuoksi. Viranomaistaholta tilanteeseen ei puututtu millään lailla.

Muutettuaan pois lapsuudenkodistaan Sini-Marja sortui itsekin alkoholismiin, ja menetti kohta asuntonsa. Myös työnteko ja opiskelu päättyivät. Hän muutti takaisin vanhempiensa luokse, jotka auttoivat tyttärensä kuiville alkoholi- ja huumekuvioista.

Vuonna 1998 Sini-Marja löysi elämänsä miehen, ja jo vuonna 2000 syntyi ensimmäinen lapsi. Välivuonna vietettiin häitä, ja vuonna 2002 syntyi toinen lapsi. Sini-Marja valmistui koulunkäyntiohjaajaksi seuraavana vuonna.

Elettiin vuotta 2005, kun nuorempi lapsi sai diagnoosin R64, määrittämätön puheen ja kielenkehityksen viivästymä. Sini-Marja yritti revetä kahteen paikkaan yhtä aikaa koittaessaan huolehtia oman perheensä lisäksi vanhemmistaan. Hänen äidillään todettiin syöpä samana vuonna.

Lastenlinnan psykologi teki Sini-Marjan perheestä lastensuojeluilmoituksen, jotta he saisivat apua. Apu oli käytännössä olematonta: Eräskin perhetyöntekijä kokeili ensitöikseen kuivumassa olleita pyykkejä, joko olisivat kuivat. Tämän jälkeen hän kysyi, saako laittaa purukumin roskikseen, ja sillä varjolla tutki roskakaapin sisällön. Tutkimalla tutki. Ja lopulta istahti kahvipöytään.

Vuoden 2006 keväällä lapsen diagnoosi muuttui; F83, laaja-alainen kehityshäiriö. Syksyllä syntyi perheeseen kolmas lapsi. Kaikilla kolmella lapsella on ollut vaikea koliikki syntymänsä jälkeen. Keskimmäisellä tämä jatkuu edelleen. Nuorimmaisen uniongelmiin löytyi ratkaisu vasta pari viikkoa sitten, melatoniinin muodossa.

Seuraavana vuonna Sini-Marja havahtui epäilemään, ettei avioliitossa kaikki ole niin kuin pitäisi. Lähes kymmenen vuoden pettämisen ja alistamisen jälkeen yhteiselo päättyi vuoden 2008 lopussa.

Juuri ennen eroa kaksi vanhinta lasta oli pahoinpidelty omalla pihallaan vanhimman lapsen luokkakaverien toimesta.


Vammaispalvelun resurssipulan takia lapsia siirretään lastensuojeluun

Vuoden 2009 alusta alkoi yksinhuoltajaäidin ja kolmen erityislapsen eheytymistarina. Sini-Marja on saanut tehdä töitä itsensä kanssa päästäkseen eroon ex-puolison aiheuttamista henkisistä vaurioista. Vuosien varrella on ollut perhetyötä avopalveluna, ja monenmoista alan ammattilaista on perheenäiti nähnyt. Lastensuojelun kautta on ollut myös siivoojaa ja lapsiperheiden kotipalvelua.

Liian usein Sini-Marja on saanut kuulla, että on enemmän apua tarvitsevia perheitä; tarvittava apu on jäänyt saamatta.

Keväällä 2010 vanhimmalla lapsella todettiin keskivaikea masennus, itsetuhoisin ajatuksin. Psykiatriselle poliklinikalle päästiin vasta syksyllä, jo koulujen alettua. Aamuisin Sini-Marja pelkäsi näkevänsä lapsen viimeistä kertaa elävänä lähettäessään tämän kouluun.

Ovet olivat alati lukittuina, teräaseet piilossa ja lääkkeet kellarissa.

Viime vuonna nuorimmaisella alettiin epäilemään ADHD:ta, ja puheen ja kielenkehityksen viivästymää.

Tänä vuonna vanhimmalla lapsella on todettu masennuksen lisäksi kehityksellinen motoriikkaviive. Keskimmäisellä on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Nuorimmaisen on todettu omaavan itsetunto-ongelmia, ja hän on ns. suuritarpeinen lapsi.

Kunnallisessa sosiaalipalvelussa on vastakkainasettelu lastensuojelun ja vammaispalveluiden välillä. Vammaispalvelussa on resurssipula, jolloin asiakkaat ohjataan lähes automaattisesti lastensuojelun asiakkaiksi.

Jokaisen erityislapsen tukitarve tulisi huomioida yksilöllisesti, ja vammaispalvelussa näin tehdään. Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun ei katsota kokonaisuutta: käsittelijä hoitaa hakemuksen kerrallaan, ja jos perheessä on useampi lapsi, joilla katsotaan tuen tarpeen olevan vähäinen tai olematon, omaishoidon tukea ei välttämättä myönnetä. Kuitenkin kahden tai kolmen erityislapsen yhteinen tuen tarve on jo sellainen, että se vaatii vanhemmalta lähes epäinhimmillistä suorituskykyä ja jaksamista. Usein erityislapsen vanhempi on yksinhuoltaja; toinen ei jaksa, ja lähtee pois.

Erityislapsen hoito ei ole pelkästään pelkkää valvomista, hoivaa ja huolehtimista, vaan aikaa kuluu myös erilaisissa palavereissa ja vastaanotoilla. Se käy täysipäiväisestä työstä. Kuitenkin ansiotulon korvaamiseksi yhden lievästi sairaan lapsen omaishoidontuki on verojen jälkeen noin 250 €/kk. Keskivaikeasti sairaan lapsen hoidosta maksetaan n. 400 €/kk, ja vuodepotilaan hoitamisesta 650 €/kk.

Muut tulot kertyvät KELA:n tuista: vammaistuki, asumistuki, elatustuki ja lapsilisä. Lopun hoitaa toimeentulotuki. Myös näiden hakemusten täyttämiseen, liitteiden hankkimiseen, hakemusten toimittamiseen ja muuhun asiointiin kuluu aikaa.

Sini-Marja on riitauttanut kaupungin päätöksen olla maksamatta omaishoidontukea. Asia on hallinto-oikeudessa. Lastensuojelu, perhetyö ja sairaalan lastenpsykiatrian ylilääkäri puoltavat Sini-Marjan hakemusta.


Vaatimuksia, lannistamista, syyllistämistä, vainoamista...

Koska Sini-Marja on ammatiltaan koulunkäyntiohjaaja, ja opiskelee lasten- ja nuorten erityisohjaajaksi tähtäimenään sosionomin paperit, Sini-Marja kokee, että häneen suhtaudutaan vaativasti. Oletetaan, että hän kykenee sulkemaan äitiytensä ulkopuolelle, ja käsittelemään lastensa asioita ammatti-ihmisenä.

Esimerkiksi koulun, päiväkodin ja neuvolan henkilökunta tuntuu ajattelevan, että hän on epäpätevä vanhempi vain koska hänellä on erityislapsia. Että se olisi äidin vika.

Esikoisen koulupalaverissa opettaja sivuutti Sini-Marjan, vaikka tämä olisi ollut parin metrin päässä saatavilla. Opettaja halusi asioida perhetyöntekijän kanssa.

Vanhimman lapsen lähtiessä vajaan kahden vuorokauden kouluretkelle, Sini-Marja unohti tämän lääkkeet kotiin. Illalla opettaja kyseli lääkkeen perään tekstiviestitse, johon äiti vastasi: "Ei mitään hätää, poika pärjää kyllä!" Hän laskeskeli, että lapsi ehtisi saada lääkkeet molemmille vuorokausille, ja lääkkeen vaikutus elimistössä lakkaisi vasta parissa viikossa. Ei siis mitään hätää.

Seuraavana päivänä opettaja oli ollut yhteydessä perhetyöntekijään, jolle oli Sini-Marjan lähettämän tekstiviestin perusteella esittänyt tämän olevan vastuuntunnoton.

Samankaltaista vainoamista Sini-Marja on kokenut naapureidensakin taholta, jotka ovat tehtailleet nimettömiä lastensuojeluilmoituksia kiusaamismielessä jo lähes kymmenen vuotta. Ihmiset eivät yleensäkään tunnu käsittävän, ettei hänen kouluikäisiä erityislapsiaan tarvitse 24/7 vieressä vahtia, vaikka hän omaishoitaja onkin. Riittää, että hän on kuulomatkan päässä saatavilla.

Välillä Sini-Marja kokee tarvitsevansa neuvoja, tai ihan vain kuuntelijaa, siinä missä ns. normaalienkin lasten vanhemmat. Tällaisissa tilanteissa hän saa usein vastaukseksi "no hei, kyl sä pärjäät!". Pahinta on, kun sen saa kuulla viranomaisen suusta.


Lopulta löytyi tukea ja kannustusta vanhemmuuteen

Vasta Neljä Astetta on kyennyt antamaan Sini-Marjan ja lasten tarvitseman avun. Neljä Astetta Oy tuottaa lastensuojelun vaihtoehtopalveluina perhe- ja vanhemmuustyötä, sekä jälkihuoltoa, ja on onnistunut asiakkaidensa keskuudessa vähentämään radikaalisti lasten ja nuorten sijoituksia kodin ulkopuolelle.

Sini-Marja on saanut tukea vanhemmuuteen, ja kohotettua itsetuntoaan. Ex-puolison käytös häntä kohtaan on muuttunut Neljä Astetta -toiminnan yhteistyön myötä. Hän on löytänyt aikaa itselleen, kun lapsille on järjestettyä harrastetoimintaa; ja oppinut ymmärtämään, ettei lapsilta lopu vaatteet hetkessä, eivätkä lapset kuole nälkään kymmenessä minuutissa. Jos pitää hengähtää, hän voi sen tehdä kokematta huonommuutta.

Nuorin lapsista on oppinut puhumaan koiran avulla. Hän puhuu koiralle, koska ihmiskontaktit ovat haastavia. Aiemmin lapsi "puhui" vain korttien avulla. Aamulla ensimmäiseksi lapsi tervehtii koiraa, ja illalla viimeiseksi käy halimassa toivottaen hyvää yötä.

Lastensuojelun asiakkuus on päättymässä vuoden loppuun. Sini-Marja kiittää tästä Neljä Astetta -palvelua.



Lue lisää lasten ja nuorten palvelujärjestelmistä täältä.

Lisätietoa löydät Lokakuun Palvelujärjestelmät-sivuilta.

On elokuun 2009 puoliväli, saatan kouluun pienen ekaluokkalaiseni. Jännittää, meitä molempia. Otetaan valokuvia uudesta koululaisesta, kasvoillaan innostunut hymy. Onnellinen lapsi, joka vihdoin pääsee kouluun. Hän menee jonoon parhaan ystävänsä kanssa, ystävä on päätä pidempi, luokan pisin poika, ja oma poikani luokan pienin. Katselen heitä onnenkyynel silmäkulmassani; kuinka suloisia he ovatkaan.

En olisi ikinä uskonut, kuinka äkkiä tuo onnenkyynel muuttui tuskan kyyneleeksi, voimattomuuden kyyneleeksi. Niin meille kuitenkin kävi, eikä edes isompikokoinen ystävä auttanut, kun kiusaaminen alkoi.

Ensimmäinen syksy koulussa meni upeasti. Arvosanat olivat loistavia ja poika oli onnellinen, kun sai läksyjä ja oppi uusia asioita. Tuli kevätlukukausi ja poika alkoi puhua kiusaamisesta; alkuun vähemmän, sitten puheet lisääntyivät. Oli ollut nimittelyä, tönimistä, lumipalloilla heittelyä ja muuta tyypillistä.

Olin yhteydessä opettajaan. Kaikki aina muka selvitettiin, mutta kiusaaminen jatkui. Neuvottelimme ja keskustelimme sekä koulun että iltapäiväkerhon kanssa. Iltapäiväkerhosta lapsi karkasikin, kun häntä kiusattiin.

Kaikesta huolimatta ensimmäisestä luokasta selvittiin kunnialla, tuli stipendikin koulumenestyksestä. Poikani on fiksu ja osaava eikä kiusaaminen vielä vaikuttanut oppimiseen niin paljon, että se olisi näkynyt tuloksissa. Sitten alkoi toinen vuosiluokka – ja raivokohtaukset minun luonani. Olimme siis eronneet lasten isän kanssa. Kouluun meno hankaloitui:

”Koulussa kiusataan, minun on paha olla, en halua sinne!”, sanoi poika.

Pahaa oloa lisäsi kenties myös viikko-viikko järjestely ja se, ettei poikani uskaltanut näyttää tunteitaan isällään eikä puhua siellä mistään negatiivisesta. Hän yritti vain olla reipas, tehdä koulutyöt hyvin ja olla kiltti poika koulussa ja isin luona. Tuolle käytökselle on nimikin; se on ylisuorittamista. Vaihdot olivat lapselle hankalia ja ovat edelleenkin äärimmäisen suuri haaste, johtuen masennuksesta, joka sittemmin paljastui tutkimuksissa.


Tokaluokkalainen koulukiusattu yrittää hypätä parvekkeelta – ja jää vaille hoitoa

Keväällä tilanne paheni radikaalisti. Koitti synkkä hetki: poikani oli hyppäämässä parvekkeelta alas! 

Nappasin hänet kiinni ja vein saman tien lääkäriin. Saimme lähetteen lastenpsykiatriselle. Siellä tutkittiin ja keskusteltiin. Olimme lapsen isän kanssa täysin eri linjoilla. Hän syytti minua vain lapsen paapomisesta ja kurin puutteesta. Koulukiusaamista hän ei uskonut ollenkaan tapahtuneen, eihän poika ollut siitä hänelle mitään sanonut. Mutta ei poika hänelle raivonnutkaan, vaan minulle.

Ex-mieheni on hyvin vaikutusvaltainen ja varakas, minkä takia hän on lasteni lähihuoltaja. Hänen näkemyksensä painoi vaakakupissa enemmän kuin minun, joten myös psykiatri oli sitä mieltä, ettei lapsi tarvitse apua. Tai korkeintaan jotain pientä, perheneuvolaa tai sellaista. Isä ei suostunut siihenkään, joten poika ei saanut mitään hoitoa.

Kevään lopuksi, vähän ennen koulun loppumista, lukuvuoden kruunasi toisen oppilaan pojalleni esittämä tappouhkaus. Menin kouluun seuraavana aamuna yhdessä lapseni kanssa. Pakotin opettajat vaatimaan oppilasta avaamaan reppunsa, jotta näkisin, oliko siellä teräaseita. Ei ollut, joten minua ja poikaani ei uskottu. Sellainen olo meille jäi. 

Minulla oli usko vähissä poikani koulua kohtaan, koska myös tytärtäni oli siellä kiusattu. Opettajat eivät uskoneet silloinkaan. He kehtasivat väittää, että tyttäreni oli kiusaaja. Sain tytön siirrettyä Vantaalla toiseen kouluun oppimisvaikeuksien vuoksi. Enkelit olivat matkassa, sillä tyttäreni sai hyvän opettajan. Hänen kanssaan työskennellessä selvisi, että edellisen koulun opettaja oli osallistunut kiusaamiseen. Sen jälkeen minun on ollut vaikea niellä opettajien hyssyttelyjä ja ”ei ole ongelmaa” -puheita.

"Onneksi kiusaajapoika on siirtymässä pois koulusta! Ongelma varmaan poistuisi sitten itsestään!”

Näin toivoin ja ajattelin, mutta niin ei käynytkään. Kolmas luokka alkoi ja opettajat alkoivat epäillä oppimisvaikeuksia, kun poikani ei pärjännyt koulussa enää niin hyvin kuin piti. Alustavissa tutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään oppimisvaikeuksia.

Kiusaaminen jatkui, samoin kuin raivokohtaukset pojan ollessa luonani. Me yritimme vain selvitä. Yritin tukea lastani parhaani mukaan antamalla rakkautta ja turvaa, tukea. Me selvisimme jotenkin hengissä päivä kerrallaan.


Neljännellä luokalla lapsi yrittää jälleen itsemurhaa – koulu pesee kätensä

Sitten alkoi neljäs luokka. Oli syksy 2013.

Helvetin vuosi.

Kauhun vuosi.

Suurimman ikinä kokemani tuskan vuosi. Nuo aiemmat kolme vuotta olivat vain valmistelleet minua tähän vuoteen.

Kouluun mentiin taas syksyllä, raivon ja itkun säestyksellä:

”Äiti, minua kiusataan. Siellä potkitaan ja tönitään, haukutaan ja hakataan!”

Tuttu ruljanssi alkaa uudelleen. Olen opettajan kanssa tiiviissä yhteydessä. Alkuun vaikuttaa siltä, että nyt on pojallani opettaja, joka välittää ja yrittää. Olemme toiveikkaita.

Mutta kiusaaminen jatkuu. Marraskuun alussa taivas repeää. Lapseni yrittää taas itsemurhaa! Puheissa se on toistunut jo aiemmin monta kertaa, sillä lapsi on puhunut "puukon työntämisestä mahaansa", "sillalta hyppäämisestä" ja "auton alle menemisestä". 

Vien jälleen lapseni lääkäriin, joka tekee lastensuojeluilmoituksen ja lähettää meidät Lastenlinnaan. Alkaa hetkellisesti tapahtua. Poika saa apua. (Vihdoinkin, vaikka hänet olisikin pitänyt ottaa jo aiemmin sisään sairaalaan akuuttijaksolle. Tuolloin isä kuitenkin vastusti, joten poikaa ei otettu sairaalaan osastohoitoon. Sen sijaan minä ja lapseni juoksimme sairaalan akuuttiyksikössä päivittäin juttelemassa sairaanhoitajien kanssa, kun kokonaistilannetta kartoitettiin.) 

Viikko-viikko-vuoroasuminen jatkui. Samoin jatkuivat lapsen raivarit. Koulusta tuli paljon poissaoloja. Koulu ilmoitti, etteivät he voi tehdä yhtään enempää. Meille vanhemmille ei kerrottu, mitä ylipäätään oli tehty.

Päässäni jyskytti kysymys: "Oliko tehty mitään?"

Sellaista tapaamista, jossa olisimme olleet paikalla kaikki (kiusaajat, heidän vanhempansa, opettaja ja kiusattu vanhempineen) ei suostuttu järjestämään, vaikka pyysin sitä useasti. Minulle ei voitu antaa kiusaajien vanhempien yhteystietoja. Annettiin ymmärtää, että ongelmaa ei ollut, tai jos oli, niin poikani oli se ongelma.

Tuntui siltä, että kiusaajia suojellaan, varjellaan kaikin keinoin. Se riittää, kunhan kiusaaja pyytää anteeksi ja ottaa nuhteita vastaan, jotta hän voi taas seuraavassa hetkessä kuristaa, nipistellä, pistellä nuppineuloilla...

Ei siitä mitään seuraa.

Vantaalaiset opettajat antoivat tälle kaikelle hiljaisen hyväksyntänsä.


Raskaita toimenpiteitä ei tarvita, jos kiusaamiseen puututaan varhaisesti

Selvisimme jouluun. Lapseni joutui käymään koulua, jossa hänen oli äärimmäisen paha olla ja joka ennen pitkää veisi häneltä hengen. Onneksi hänellä oli koulussa kaksi kaveria. He olivat varmasti ainoa syy, jonka vuoksi minä en ole nyt kirjoittamassa muistokirjoitusta pojastani, vaan saan vielä jakaa tätä arkea hänen kanssaan.

Tuli pääsiäinen 2014 monine raivokohtauksineen. Sen koommin ei poika mennyt kouluun, paitsi sairaalakouluun akuuttijaksolle, jolle vihdoin sain lapseni, kun psykiatri uhkasi pakkohoidolla ja sai näin isänkin suostumaan pojan hoitoon.  

Tällä hetkellä lapseni käy tarkemmissa ja syvemmissä tutkimuksissa, jotka ovat vielä kesken. En usko tutkimuksissa vieläkään löytyvän oppimisvaikeuksia. Lapseni on jo uhriutunut kiusaamiselle ja hän kärsii masennuksesta. Syksyllä poikani saa vaihtaa koulua, joten näen vihdoinkin valoa tunnelin päässä. Etsinnässä on pienluokka, johon isäkin vihdoin suostuu. Niin lastensuojelu kuin psykiatrikin ovat jo pitkään ehdottaneet pienluokalle siirtymistä.

Olen helpottunut siitä, että saamme lopultakin hoitoa, jota olen vuosien varrella hakenut pojalleni useasti, lujaa huutaen. Alkuun ex-mieheni kielsi kaiken koulukiusaamisen, mutta nyt hän onneksi ymmärtää jo tilanteen. Hän on osallistunut koulun retkelle, jonne rehtori ei olisi päästänyt poikaamme ilman valvojaa, ja  on siellä puuttunut kiusaamiseen.

Tänä päivänä virhearvio hoidossa myönnetään, eli se, että auttajatahot uskoivat lapsen isää, jolle lapsi ei ollut puhunnut kiusaamisesta. Parhaillaan lastensuojelu ja sairaala ovat olleet ”koulun kimpussa” eli olen saanut tukea siihen, että koulu pitää vaihtaa. Mielestäni sairaala ja lastensuojelu ovat tehneet todella paljon töitä, että saisimme oikeasti apua. 

Siksi tunnen helpotusta siitä, että nyt vihdoin meitä uskotaan! 

Nyt tiedetään se todellisuus, jonka minä olen tiennyt monta vuotta! 

Haluan uskoa, että poikani hoitosuhteet eivät tulevaisuudessa katkea, kouluneuvotteluja pidetään ja poikani mahdollista lääkehoitoa puntaroidaan tarkasti. Samaan aikaan mietin, että meitä uskottiin liian myöhään. On tavallaan hyvä, että lastani tutkitaan nyt, mutta yhtä aikaa minua ihmetyttää se, etteivät ammattilaiset kyenneet hyvissä ajoin näkemään todellista syytä, koulukiusaamista, vaan aikaa ja rahoja on käytetty pelkästään lapsen tutkimiseen, lapsen, jolla ei ollut minkäänlaisia mielenterveysongelmia ennen koulua. Jos koulukiusaamiseen olisi puututtu heti, oltaisiin voitu välttää itsemurhayllykkeet, raskaat tutkimukset, koulun vaihto, pienryhmään siirtyminen ja kaavailtu lääkitys. 

Vaikka saamme nyt apua, saan taatusti taistella yhä, jotta apu myös jatkuisi riittävän kauan ja oikeanlaisena. Pojallani on parhaillaan luonnonmukainen melatoniinilääkitys iltaisin, mutta hänelle on tarjottu myös mielialalääkkeitä. En ole suostunut aloittamaan poikani lääkehoitoa kotioloissa ilman osastojaksoa ja seurantaa.  

Olen päättänyt pysyä lujana. Taistelen. En aio luovuttaa, vaikka poikani koulupolun ensimmäisinä vuosina olen ottanut vastaan kaikki syytökset siitä, kuinka huono vanhempi olen. Nämä syytökset olen kestänyt enkä anna enää kenenkään jyrätä minua, sillä minä olen äiti, joka on elänyt tämän todellisuuden, ja minä tunnen lapseni.

Tiedän kiusaamisen vaikuttavan koko perheeseen, myös kiusatun sisaruksiin. Tässä ovat menneet omat voimani. Kiusattu ei itse jaksa huutaa ja vaatia apua, joten toivon jokaiselle kiusatun vanhemmalle valtavasti voimia toimia lapsensa äänitorvena. Vain niin voi saada apua.

Jos kävisi hyvä tuuri, joku sellainen vanhempi lukisi tämän, jonka lapsella on kaikki hyvin. Toivomukseni on, että keskustelethan lapsesi kanssa kiusaamisesta ja siitä, kuinka vakavia seurauksia sillä on. Kehota lastasi kertomaan huomionsa vaikka opettajalle, jollei hän itse uskalla puuttua. Tai terveydenhoitajalle. Tai kuraattorille.

Meidän on aika pitää meteliä koulukiusaamisesta, joka on tabu. Vain niin saamme aikaan muutosta.

Kiitos kun luit tarinamme!