Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Sarja päättyy tähän.

 
Syytön, kunnes toisin todistetaan ja ehkä vielä sen jälkeenkin

”I have come to believe over and over again that what is most important to me must be spoken, made verbal and shared, even at the risk of having it bruised or misunderstood.”

”Olen päätynyt uskomaan kerran toisensa jälkeen, että se, mikä on kaikkein tärkeintä, on tuotava esille puhumalla, saatettava sanoiksi ja jaettava muiden kanssa — silläkin uhalla, että sitä vääristellään ja se käsitetään väärin.”

– Runoilija, kirjailija Audre Lorde

Entäpä, jos todistetaan toisin, mutta väärin menetelmin, väärin todistuksin ja väärin perustein, ja tuomion saanut henkilö onkin oikeasti syytön. Edelleen moni uskoo, ettei tämä ole mahdollista meillä, muualla maailmassa ehkä, mutta ei Suomessa, ei tänä päivänä.

Toivon, ettei yksikään lapsi joudu kokemaan väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai minkäänlaista kaltoin kohtelua yhdenkään aikuisen taholta. Mikäli niin kuitenkin tapahtuu, toivon, että nämä aikuiset joutuvat teoistaan vastuuseen.

Toivon, ettei yksikään ihminen joudu syyttömänä tuomituksi. Ettei yksikään viranomainen toimi väärin rahan, vallan, arvovallan tai minkään muun epäkunniallisen asian takia.

Väärä tuomio on rangaistuksen kärsimisen lisäksi ahdistava ja nöyryyttävä kokemus. Ihminen, joka on tehnyt rikoksen, voi saada helpotuksen kärsittyään rangaistuksen teoistaan. Hän voi katua tekojaan, antaa anteeksi itselleen ja saada ehkä anteeksi henkilöiltä, joille hän on tehnyt vääryyksiä. Entä sitten syytön, joka on tuomittu rikoksesta? Mitä hän katuu, pyytää anteeksi tai saa anteeksi? Syyttömänä tuomitulle ei ole luvassa muuta kuin kärsimystä kärsimyksen perään.

Väärä tuomio ei vaikuta vain rangaistuun, vaan sillä on hyvin laajoja seuraamuksia kaikille asianosaisille ja koko demokraattiseen yhteiskuntaan. Väärä tuomio vaikuttaa meidän kaikkien luottamukseen valtaa käyttäviä kohtaan ja kokemaamme turvallisuuden tunteeseen.

Entä millaisilla arvoilla kasvaa lapsi, joka tietää, että hänen läheisensä istuu syyttömänä vankilassa? Miten hän ymmärtää tämän? Niin yksinkertainen asia kuin oikein ja väärin toimiminen menettää merkityksensä, jos toimimalla hyvin ja oikein voi olla samat seuraukset kuin toimimalla väärin ja rikollisesti.

Entä lapsi, joka on hyvää tarkoittavan, intomielisen tutkijan painostamana esittänyt väärän syytöksen, jonka perusteella on annettu tuomio? Mitä hän ajattelee lapsena, entä myöhemmin aikuisena?

Miten elää psykologi tai lastensuojelutyöntekijä sen epäilyn kanssa, että onkin tehnyt väärän arvion puoleen tai toiseen? Kestääkö viranomainen sen tiedon kanssa, että on mahdollisesti vienyt toiselta ihmiseltä kaikkein tärkeimmän ja aiheuttanut lapselle turhan hylätyksi tulemisen kokemuksen toimimalla epäpätevin menetelmin ja epäasiallisin perustein?

Kaikkien etu on aineellisen totuuden selvittäminen, joten menetelmät, joilla siihen päästäisiin ovat ensiarvoisia.


Ristiriitoja

Annu on revitty hulluuden partaalle äärettömän pitkään jatkuneella systemaattisella kidutuksella. Lasten muistot on varastettu ja ajatukset sotkettu.

Oikean näytön puuttuessa ihmisten käytöksestä on vedetty omituisia johtopäätöksiä. Jos itkee paljon ja ”joka asiaa”, se on paha ja sairasta ja vaikka mitä. Jos ei itke yhtään, on sekin kummallista ja sairasta ja vaikka mitä. Kuka kertoisi mikä on sopiva määrä itkua? Mikä on normaalia ja kenellä on oikeus määritellä toisen tunteita tai niiden ilmaisua? Miksi kaikki pitää määritellä merkiksi jostain pahasta ja sairaasta? Eikö voitaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, joka on tiedetty jo ikuisuuden, että ihmiset ovat yksilöitä, jotka kokevat ja tuntevat asioita omalla tavallaan ja reagoivat niihin omalla tavallaan ja se kaikki on aivan normaalia ja ihan tervettä. Lopetetaan kaiken tulkitseminen ja otetaan selvää, mikä kelläkin on hätänä ja miksi.

Annu kirjoitti vankilassa kirjoituksen blogiini Äitiydestä. ”Me Jukan kanssa pyrimme kasvattamaan lapsia hyväksyvässä ilmapiirissä niin, että jokainen lapsi sai olla oma itsensä. Tietyt yhteiset säännöt tietysti oli sovittu ja niistä pidettiin kiinni, mutta ketään lapsista ei pakotettu mihinkään valmiisiin muotteihin. Meillä lapset saivat olla lapsia. Meillä luettiin satuja, hassuteltiin ja annettiin tilaa lasten omille leikeille. Kaikkein nuorinta lastamme Jukka kutsui ”onnellisen kanan munaksi”. Oletan Jukan tarkoittaneen tällä sitä, että hänen mielestään lapsen iloisuus oli peräisin onnelliselta äidiltä. Myös peitemies-Seppo ja monet muut ovat kehuneet lasteni hyvää käytöstä, iloisuutta ja reippautta, joten en voi olla ainakaan täysin epäonnistunut äitinä.”

Minua on monesti huvittanut Annun ja hänen perheensä huumori. Samoin minulle on välittynyt Annun perheen iloinen ja peloton suhtautuminen elämään, joka on paljolti samanlaista kuin omassa perheessäni. Kun luin tuota Annun kirjoitusta, hymyilin mielessäni. Minun mieheni sanoo usein meidän pikkuista ”vapaan kanan munaksi” ja minäkin uskon ymmärtäväni, mitä mieheni sillä tarkoittaa, vaikka en häneltä koskaan mitään selitystä ole vaatinut.

Välillä ristiriitaiset tunteet ottavat minussa vallan. Minulla on neljä lasta ja tuskailen niiden kiukuttelujen ja venkoilujen kanssa, samaan aikaan Annun pienemmät lapset ovat vieraantuneet täysin äidistään. Minä yritän tukea nuorisoa kasvussaan ja kipuiluissaan ja yritän jaksaa kestää, kun olen välillä maailman rumin, tyhmin ja ymmärtämättömin äiti. Annu taas haluaisi juurikin vain olla tuo tavallinen välillä kovin kurja ja väsynyt äiti lapsilleen. Se, jolle lapset voisivat purkaa tuskaansa ja kiukkuaan maailmaa kohtaan. Se, joka voisi lohduttaa ja tukea vastoinkäymisissä. Olla se, joka on ja pysyy, tuli mitä tahansa. Minä saan olla sitä lapsilleni. Olen siinä suhteessa Annuun nähden aivan äärimmäisen etuoikeutettu. Tai oikeastaan en, vaan niin sen juuri kuuluukin olla. Oma tilanteeni on oikein ja Annun tilanne on väärin. Joku on tehnyt Annulle ja lapsille aivan hirveän väärin. Se on anteeksiantamatonta.

Lapset muuttuivat muutettuaan sijaisvanhempien luokse. Muutos oli huomattava. Isoisän mukaan aikaisemmin välit pojan perheen kanssa olivat hyvät ja he pystyivät tukeutumaan toinen toisiinsa. Isoäiti kertoi, että aiemmin kaikilla neljällä lapsella oli hyvät keskinäiset välit, mutta kaksi kuukautta sen jälkeen, kun vanhin tytär muutti pois sijaisperheestä, välit viilenivät. Sijaisvanhemmat kieltäytyivät tuomasta muita lapsia tapaamisiin, joissa vanhin tytär oli paikalla. Isoäiti kertoi, että selitykseksi annettiin se, että toiseksi vanhin lapsi pelkää vanhinta tytärtä.

Kolmen nuorimman lapsen käytös muuttui heidän vieraillessaan isovanhemmilla sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet sijaisperheeseen. Isoäidin mukaan lapset olivat muutoin aina iloisia ja leikkivät kaikki leikit ja pelit, mitä oli. Mutta sitten kun he tulivat sijaisvanhempien kanssa, lapset istuivat vain heidän vieressään eivätkä liikkuneet mihinkään.

”Kyllä tämä on niin mätää tämä touhu, että kyllä siellä on jotain ihmeellistä täytynyt tapahtua”, isoisä totesi ja viittasi lastenlasten ja sijaisvanhempien muuttuneeseen käytökseen.

Isovanhemmat eivät ole enää keskusteluväleissä oman poikansa kanssa. Isovanhemmat eivät ole pitkään aikaan saaneet tavata sijaisperheessä asuvia lapsenlapsiaan. Viimeksi isovanhemmat ovat nähneet lapset hyvin lyhyesti kesällä 2012, kun olivat sattumalta samassa satamassa sijaisvanhempien kanssa. Kun isovanhemmat olivat menneet tervehtimään lapsia, tytöt eivät olleet puhuneet mitään ja poika oli sanonut, että ”me ei haluta olla teidän kans missään tekemisissä”.

Muutoksen lapsissa huomasivat myös Halisissa asuneet lasten vanhat kaverit, jotka olivat odottaneet kaveriensa kotiin palaamista innoissaan. Lapset kulkivat kavereiden ohitse noteeraamatta näitä mitenkään. Yksi lapsista totesi vain, ettei hänen nimensä ole X, kun vanha hyvä kaveri pyysi häntä tällä entisellä lempinimellä leikkimään.


Annu kirjoittaa Äitiydestä:

Täällä vankilassa ”kiireen tuolla puolen” voin vain muistella haikeana sitä aikaa, kun joskus olisi pitänyt ihan kirjaimellisesti revetä neljään paikkaan yhtä aikaa. Vaikka elämä kiireen ja rutiinien keskellä oli joskus aika harmaata, se oli myös hyvin palkitsevaa. Muistan nykyään lasten kiukuttelut ja kapinoinnit melkein yhtä hellyttävinä kuin sellaiset seesteiset onnen hetket, joina lapsi kiipesi syliin halimaan ja sanoi: ”Äiti sä oot mun kotini”.

Äidille on tuskaa nähdä lastensa kärsivän, katsella sivusta kädet sidottuina kykenemättä tekemään asialle mitään. Tällä hetkellä lapset ovat vankina lumikuningattaren linnassa, jossa heitä hallitaan peloilla. Ainoa lohtu tässä on se, että tiedän kuitenkin kasvattaneeni selviytyjiä ja uskon, että jossain kaikkien kamaluuksien ja kummallisuuksien takana piilossa ovat edelleen ne samat äidin pikku kullannuput, jotka minä ja muut lasten läheiset olemme joskus tunteneet.

Sadussa aito rakkaus voitti lumikuningattaren kylmät suudelmat. Saatan olla jonkun mielestä hieman naiivi, jos vieläkin sanon uskovani hyvän voittoon, mutta toisaalta, miksipä en uskoisi. Kaikella on aikansa.


Niina Berg

Auer-kesäsarja päättyy tähän.
Edelliset osat:

Anneli Auer -kesäjatkis osa IV: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa III: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa II: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa I: "70 x 7"


***

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

- Märta Tikkanen

Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Nyt vuorossa on neljäs osa.

Rikottu äitiys, särjetty lapsuus

Tätä helvettiä on nyt kestänyt jo niin pitkään, että mahtaako kukaan asiaan osallinen enää tulla ennalleen, epäilen. Minunkin ruusuinen maailmankuvani on muuttunut ja kokenut kovan kolauksen. Ahdistun suunnattomasti, jos erehdyn miettimään Annun kohtaloa omalle kohdalleni. En kestä edes ajatusta ja joudun pyyhkimään sen pois mielestäni, ajatuskin tuntuu liian tuskalliselta. Siksi olen usein peloissani Annun jaksamisesta, koska tämä kaikki todella tapahtuu juuri hänelle ja hänen lapsilleen.

Äidille on tuskallista luopua lapsistaan. Annu on murheellinen, koska on menettänyt pienemmät lapsensa kokonaan, eikä voi olla oikea äiti edes A:lle. Ei siihen pysty pleksilasin takaa tavaten lasta 40 minuuttia kerrallaan joka toinen viikko. A tarvitsisi äidin tukea ja ehdotonta rakkautta. Kaikki teini-ikäiset tarvitsevat vaikka eivät sitä myönnäkään. Kasvukipuilut ja monet pelot rasittavat jo ilman mitään ylimääräisiä vastoinkäymisiäkin.

Äitiys vankilan muurien takaa on mahdotonta. Miten voisi olla huolehtiva, rakastava, turvallinen ja rajat pitävä äiti, kun ei ole mitään yhteyttä lapsiin tai jos tapaa lastaan joka toinen viikko 40 minuuttia valvotusti pleksilasin läpi. Äitiys vankilasta käsin on pelkkää huolestumista, ahdistusta ja ikävän tukahduttamista. Tapaamisissa ei ole mitään yksityisyyttä. Lapsi ei voi kertoa arkoja asioitaan, koska valvovat silmät ja korvat tarkkailevat jokaista ilmettä, elettä ja sanavalintaa. Tilanne on niin kaukana normaalista kohtaamisesta äidin ja lapsen välillä kuin mahdollista. Lapsi on oppinut pelkäämään poliiseja, hänen sanomisiaan vääristellään, etsitään piilomerkityksiä, salakieltä ja salamerkkejä, luetaan päiväkirjat, paljastetaan kaikki henkilökohtainen, kaikenlaisia vääriä tietoja ja omituisia luuloja käytetään lasta ja äitiä vastaan.

Kesällä 2012 A odotti oikeuden päätöksen tuloa seuraten puhelimensa kautta uutisia. Sitten se tuli. Tyttöä otti päähän, mutta minkäs voit. Annu pääsi käymään kesällä A:n rippijuhlissa ja sain halata tytärtään. Liikuttavaa ja järkyttävää yhtä aikaa. Seuraavan kerran äidin ja lapsen tapaamiset ilman pleksilasia ovat onnistuneet tänä vuonna 2014.

Perustuslaki edellyttää, että kaikessa julkisessa toiminnassa noudatetaan tarkoin lakia. Henkilö, joka pitää valtion tai kunnan viranomaisen päätöstä itseään koskevassa asiassa lainvastaisena, voi pääsääntöisesti valittaa siitä.

Annu ja lasten isovanhemmat halusivat keskustella sijaishoidon sosiaaliviranomaisten kanssa nuorempien lasten sijaishoitopaikan vaihtamisesta ja lasten tapaamisista, joita ei enää pitkään aikaan ollut järjestetty. Annu oli tehnyt sijoituspaikan vaihtamista koskevan kirjallisen vaatimuksen jo vuotta aikaisemmin, mutta siihen hän ei koskaan saanut mitään vastausta. Lasten tapaamisten toivottiin olevan valvottuja ainakin aluksi, ei lasten turvallisuuden vuoksi vaan aikuisten, koska lapset olivat aiemmin kertoneet ikäviä tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

Lopulta neuvottelu sosiaaliviranomaisen kanssa saatiin järjestettyä tammikuussa 2013. Neuvottelussa Annu ja isovanhemmat kertoivat mielipiteitään ja näkemyksiään lasten asioista ja sijoituspaikasta. Heillä oli esittää myös kahden asiantuntijan lausunto lasten tilanteesta ja suositeltavista toimista. He toivoivat sijoituspaikan vaihtamista, jotta voisivat alkaa taas pikku hiljaa tavata lapsia ja tutustua lapsiin uudelleen. Nykyisen sijaisperheen kanssa tapaamiset eivät onnistuneet.

Kuukauden kuluttua neuvottelusta helmikuussa 2013 Annulle ja isovanhemmille tuli postia, jossa oli sosiaalitoimen päätökset täydellisestä yhteydenpidon rajoittamisesta suhteessa kolmeen nuorimpaan lapseen. Päätös kieltää lasten tapaamiset, kirjeiden lähettämisen, puhelut ja kaikenlaisen kontaktin ottamisen lapsiin. Rajoitusajaksi oli määrätty vuosi – eli pisin mahdollinen aika.

Rajoituksen määrääminen tuntui erikoiselta, kun mitään tapaamisia lasten kanssa ei ollut järjestetty noin puoleentoista vuoteen. Nyt se haluttiin estää virallisella päätöksellä vain siksi, että äiti ja isovanhemmat olivat ilmaisseet halunsa olla yhteydessä näihin heille tärkeisiin lapsiin.

Oliko yhteydenpidon rajoituspäätös viranomaisen lapsellinen kosto siitä, että nämä ihmiset vaativat lasten sijoituspaikan muuttamista ja kritisoivat sosiaalityöntekijöitä? Vai oliko se tapa välttyä vastaamasta kysymykseen pitäisikö lasten sijoituspaikkaa vaihtaa? Päätöstä on vaikea ymmärtää. Miksi isovanhemmat eivät saisi lähettää edes syntymäpäiväkortteja lapsenlapsilleen? Isovanhempia ei ole syytetty tai epäilty mistään lapsiin kohdistuneista rikoksista. Heidän syntinsä voi olla ainoastaan se, että he pitävät yhteyttä tyttäreensä, ja että heidän mielestään tytär on syytön.

Rajoituspäätöksistä voi valittaa hallinto-oikeuteen ja niin tehtiinkin. Kun vuoden kestävästä rajoituksesta oli kulunut 9 kuukautta marraskuussa 2013, antoi hallinto-oikeus ratkaisunsa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa oli tapahtunut menettelyvirhe, mutta muuten päätökset olivat lapsen edun mukaisia. Lapsen etua ei mitenkään ollut perusteltu päätöksessä. Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea hyvää ja kaunista. Tällainen epämääräinen määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella.

Lapsen etu ei välttämättä ole yhtä lapsen tahdon kanssa, vaan lapsen toiveet ja mielipide ainoastaan vaikuttavat lapsen edun arviointiin. Sitä enemmän lapsen mielipiteelle on annettava painoarvoa, mitä varttuneemmasta lapsesta on kysymys, mitä johdonmukaisemmin hän perustelee mielipiteensä ja mitä paremmin hän pystyy arvioimaan asian merkityksen. Nyt kyseessä olevissa päätöksissä on todettu yhteydenpitorajoitusten olevan lasten edun mukaisia ilman, että olisi mitenkään perusteltu millä tavalla lasten etu päätöksen kautta toteutuu.

Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että huostassapidon aikana turvataan lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet. Yksi osatekijä valitettavan tilanteen muodostumisessa Annun ja lasten suhteen on ollut se, ettei sosiaaliviranomainen ole pitänyt huolta lasten ja äidin riittävistä tapaamisista, eikä ole pyrkinyt mitenkään estämään lasten vieraantumista tai jopa aktiivista vieraannuttamista.

Lasten pahoinvoinnille on etsitty syitä menneisyydestä, eikä ole osattu ottaa huomioon, että itse tilanne, jossa lapset on erotettu väkivaltaisesti äidistään, on omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja mitä tahansa oirehtimista.

Realistista olisi ottaa huomioon, että myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä, on erilaisia ristiriitoja ja elämän tuomia vaikeuksia. Sijaisperhettä ei ole välttämättä riittävästi valmennettu ja tuettu tehtävässä, vaikka tehtävä on erityisen vaativa. Kun sijaisperheen toimeentulo suurelta osin perustuu sijaislapsista saatuihin tuloihin, saattaa perheen sisällä ja etenkin suhteessa biologiseen vanhempaan syntyä erityisen vaikeita konflikteja. Sijaisperheen intressissä voi olla estää huostaanoton purku, koska se tarkoittaisi myös taloudellisia menetyksiä.

Tavallisissa avioerotilanteen jälkeisissä tapaamisriidoissa sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet sen lähtökohdan, että jos lapsi ei halua tavata muualla asuvaa vanhempaansa on kyse luona pitävän vanhemman lapseen kohdistamasta manipulaatiosta ja siitä, että hän ei itse tue tapaamisia, jolloin lapsikin vastustaa niitä. Näihin lähtökohtiin verraten tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kun on kyse huostaan otetusta lapsesta. Mikä tahansa lapsen oire tai tapaavan vanhemman käyttäytyminen, tai sijaisperheelle aiheutuva ylimääräinen vaiva on peruste tapaamisten kieltämiselle ja rajoittamiselle. Tulee ottaa huomioon, että myös sijaisvanhemmat voivat omalta osaltaan olla estämässä lasten ja vanhemman tapaamisia, tai tartuttaa tapaamisten aiheuttaman ahdistuksensa lapsiin.

Tapaamisten rajoittamisen syynä ei saisi ainakaan olla pelko siitä, että lapset alkavat kertoa kauhutarinoidensa olevan keksittyjä. Mielenkiintoista on, että lapset eivät halua tavata isosiskoaan, äitiään eivätkä isovanhempiaan. Juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa sijaisvanhemmatkaan eivät halua olla tekemisissä. Lapsen oma tahto on kaksiteräinen miekka. Tärkeitä lapsen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja ei voi sysätä lapsen omalle vastuulle ja itse päätettäviksi. On hienoa, että lapsen omaa tahtoa kuunnellaan ja otetaan huomioon ratkaisuja tehtäessä. Mutta tietävätkö asioista päättävät viranomaiset tarpeeksi siitä, miten lapsen oma tahto on muodostunut, osaako lapsi ajatella omaa parastaan ja ratkaisujen vaikutusta myös tulevaisuuden kannalta.

Niina Berg

***

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

- Märta Tikkanen

Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Nyt vuorossa on kolmas osa.

 

 
Annu ja lapset

Pientenlasten vastaanottokodissa asuessaan lapset eivät osoittaneet mitään pelkoja äitiään kohtaan vaan päinvastoin ikävöivät tätä kovasti. Annu halusi, että lapset muuttavat hänen veljensä luo asumaan, kunnes hän vapautuu vankilasta. Se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta. Annu luuli, että hänet pian vapautetaan, sijoitus ei kestäisi siis kovin kauan. Veli ja veljen vaimo eivät tunteneet lapsia hyvin entuudestaan, mutta olivat sukua ja siksi paikka tuntui oikealta. Neljän lapsen sijoittaminen samaan paikkaan ei olisi muuten onnistunut Turussa vaan lasten olisi pitänyt muuttaa satojen kilometrien päähän. Ammatti-ihmiset antoivat lausuntonsa ja vastustivat lasten muuttoa sukulaisiin varoitellen vaaroista, jotka sittemmin ovat käyneet julmasti toteen.

Sijaisperheet koostuvat ihmisistä ja sossutkin tekevät virheitä ja siksi on otettava huomioon se mahdollisuus, etteivät lapsen olosuhteet sijaisperheessä aina vastaa hänen tarpeitaan, tai toisinaan jopa vaarantavat hänen terveen kehityksensä. Sijaisperheessä asuminen voi katkaista lapsen kaikki yhteydet hänelle tärkeisiin ja läheisiin ihmisiin. Lapsi voidaan eristää täydellisesti aiemmasta elämästään tarpeettomien yhteydenpitokieltojen ja perusteettomien tapaamisrajoitusten kautta.

Viranomaiset kuitenkin lähtevät puolustamaan virheellisiä interventioita ja esittävät, että lapsen oma perhe aiheuttaa kaikki lapsen ongelmat. Tarkasteltaessa lapsen oirehtimista tulisi ottaa huomioon, että monet lapsen vaikeudet johtuvat hänen erottamisestaan omasta perheestään ja tutusta ympäristöstä. Myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä on erilaisia parisuhteen ristiriitoja ja erilaisia elämän tuomia vaikeuksia. Eivät nämäkään perheet ole immuuneja elämän vaikeuksille, vaikka perheet olisi kuinka hyvin valikoitu, mitä ne eivät ole.

Kesällä 2011 A kävi usein kotona ja vietti viikonloppuja äidin kanssa. A:n oli tarkoitus muuttaa syksyllä takaisin kotiin. Äiti ja tytär jo kinastelivat huoneen sisustuksestakin melko normaaliin äiti-tytär -tyyliin. Suhde pienempiin lapsiin olikin paljon hankalampi. Voisi kai sanoa, ettei mitään suhdetta enää ollut. Sijaisvanhemmille ei millään tahtonut sopia tapaamiset lasten ja äidin välillä. Pienemmät lapset olivat vieraantuneet äidistä. He eivät halunneet tavata edes vanhoja hyviä kavereitaan, mikä oli hiukan outoa. Kaverit odottivat heitä innolla leikkimään, mutta he kulkivat ohi täysin välinpitämättöminä ja sanoivat, etteivät tarvitse vanhoja kavereita enää. Heillä oli jo uudet kaverit.

Pienemmät lapset kävivät äidin luona pikaisesti 1.8.2011. He eivät puhuneet mitään, olivat vaivautuneita, etenkin yksi lapsi oli kovin levoton. Lapset eivät halunneet syödä edes äidin tarjoamaa jäätelöä, kyselivät vain, että joko kohta lähdetään. Vierailusta jäi Annulle todella omituinen ja paha olo. Jälkeenpäin tiedämme, että tuona aamuna lasten eno oli käynyt Porissa viemässä syyttäjälle ja kumppaneille lasten videoituja haastatteluja, joita he, siis sijaisvanhemmat, olivat kuvanneet.

Annu sai pian tietää, että pienemmät lapset olivat alkaneet puhella omituisia juttuja. Yritimme miettiä, mistä se johtuu. Ajattelimme, että he ovat alkaneet uskoa äidin olevan murhaaja ja pelkäsivät kotiin paluuta. Annu ei saanut veljeään kiinni, veli ei vastannut puhelimeen. Minua alkoi epäilyttää. Annu luotti veljeensä ja uskoi, että asialle on jokin luonnollinen selitys. Isoäitikään ei saanut yhteyttä poikaansa. Annu ajatteli, että poliisi oli varmasti kieltänyt yhteydenpidon.

Syyskuussa A vietiin koulusta kesken tunnin tutkimuksiin ja kuulusteluihin. Poikani kertoi, että kaksi isoa miestä oli hakenut A:n koulusta. Poliisi vei A:n tietokoneen, päiväkirjat ja muita tavaroita.  Annulta oli kotietsinnässä viety puhelin, tietokone ja muuta tavaraa. Lainasin Annulle puhelinta ja tietokonetta, että hän sai soitettua ja laitettua viestiä asianajajalleen ja A:n sosiaalityöntekijälle. Ainut mitä saatiin selville, oli että A oli viety jonnekin ”turvaan”. Myöhemmin A kertoi puhelimessa äidille, että pienet ovat puhuneet jotain ihan hulluja juttuja, niin hulluja, ettei hän edes halunnut puhua niistä. Annu oli huolesta sekaisin. En osannut auttaa mitenkään. Kaikki tuntui ihmeelliseltä ja epätodelliselta. Silloin ymmärsin, mitä Annu tarkoitti sillä, että hänellä on usein tunne kuin katselisi jotenkin ulkopuolelta sitä, mitä hänelle tapahtuu, muuten ei meinaa jaksaa kestää.


Kahden miehen matkaan

Annun piti tulla tiistaina 13.9.2011 aamulla yhdeksältä meille kahville, olimme sopineet siitä maanantaina aamulla, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Se ei ollut yhtään Annun tapaista, joten menin katsomaan. Asunto oli hiljainen ja vaikutti tyhjältä. Paha aavistus hiipi ja kurkkua alkoi kuristaa. Uskottelin itselleni, että Annu nukkuu sikeästi loputtoman unettomuutensa jälkeen. Olin levoton koko päivän ja ihmettelin lasten kuullen, että missähän Annu on, kun ei tullut kahville. Tytär kertoi nähneensä Annun lähteneen edellisenä päivänä kahden miehen kanssa. Kysyin olivatko miehet poliiseja. Tyttö sanoi, että ei niillä ollut poliisin vaatteita, mutta paha aavistus sai varmistuksen.

Keskiviikkona tai torstaina asiasta kerrottiinkin uutisissa ja perjantaina toimittajat tulivat meidän ovelle ja kyselivät kaikenlaista. Kerroin, miten järkyttynyt oli ja ihmettelin, eikö tämä piina lopu koskaan. Kerroin, että lasten jutut eivät pidä paikkaansa. Iltalehti kirjoitti ”Naapuri puolustaa Aueria”. Seuraavalla viikolla Annu kävi poliisien kanssa asunnolla. Yritin mennä kysymään hänen vointiaan, mutta poliisi sanoi jyrkästi, ettei Anneli saa nyt puhua kenenkään kanssa.

Poliisit kävivät useasti koluamassa asunnolla. Kävin kerran soittamassa ovikelloa, kun näin asunnossa valon ja ajattelin, että Annun vanhemmat olisivat käymässä, mutta poliisi avasi oven. Asianajajan mukaan tuolle päivälle ei ollut ilmoitettu mistään kotietsinnästä. Tapasin muutaman kerran Annun vanhemmat. He olivat aika poissa tolaltaan ja kertoivat, että jutut eivät pidä paikkaansa, he tietävät sen varmaksi. Tiesin sen jo minäkin.

Kun selvisi, että asiaan oli sotkettu muitakin lapsia, ihmettelin, eikö asiassa ole ketään normaalijärjellä varustettua henkilöä mukana. Lasten vanhemmat eivät voineet ymmärtää, miksi he ja heidän lapsensa joutuivat mukaan tähän sekasotkuun. Yksi vanhempi luuli poliisin ilmoituksen olevan todella huonoa pilaa.

Niina Berg

***

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

- Märta Tikkanen


Aikaisemmat "70x7" osat:


Anneli Auer -kesäjatkis osa II: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa I: "70 x 7"

Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Nyt vuorossa on toinen osa.

Ulvilan murha ja minä

En enää muista tarkkaan oliko vuosi 2007 vai 2008, kun poikani kertoi minulle, kuinka kamalaa on, että heidän luokan A:n isä on murhattu. Poika kertoi, että joku oli tullut niille kotiin yöllä ja tappanut isän. Kysyin, oliko murhaaja joku isän tuttu ja oliko isä joku rikollinen. Poika vastasi, että murhaaja oli ollut joku tuntematon ja ettei hän tiedä, oliko isä rikollinen. Jatkoin hiukan ylimielisesti, että se ei voi olla totta, minä tietäisin, jos tuollaista olisi tapahtunut. En osannut yhdistää tätä mitenkään Ulvilan murhaan, koska asuimme Turussa. Kysyin hieman närkästyneenä, että millainen se tyttö oikein on, kun puhuu noin hulluja juttuja, eihän tuo voi olla tottakaan. Poika vastasi vaisusti, mutta uhmakkaasti, että on se totta ja A oli nähnyt sen ja A on ihan tavallinen ja normaali! Asia jäi sikseen.

Paljon myöhemmin, syksyllä 2009, kun tuli lööppeihin ja uutisiin, että vaimoa epäillään miehensä murhasta, jouduin pyytämään pojalta anteeksi. Tytön kertoma oli totta. Hänen isänsä oli murhattu yöllä kotona. En tiennyt aiemmin, että tuo tyttö oli Ulvilan uhrin lapsi. En tuntenut tytön äitiäkään vaikka poika oli käynyt tytön syntymäpäivilläkin. En tosin tuntenut monia muitakaan poikani kavereiden vanhempia.

Alkuun minulla ei ollut mitään kummempaa mielipidettä asiasta. Minusta oli täysin mahdollista, että vaimo olisi murhannut miehensä, tapahtuuhan noita. Ainoa asia, joka ihmetytti, oli se, että vasta kolme vuotta myöhemmin asia olisi selvinnyt poliisille. Tutustuin murhajuttuun, enkä enää uskonut vaimon olevan syyllinen ja siksi olin aika ihmeissäni käräjäoikeuden tuomiosta. Aloin kuitenkin epäröidä, voisiko perheen äiti olla syyllinen, koska en ollut aiemmin ymmärtänyt kyseenalaistaa oikeuden ratkaisuja. En ollut tullut aiemmin edes ajatelleeksi, että syyttömiä ihmisiä tuomittaisiin Suomessa, saati elinkautiseen vankeuteen. Väärä tuomio ei tuntunut mahdolliselta vaihtoehdolta. Vaikka käräjäoikeuden tuomio oli omituinen, ajattelin, etten vain tiedä kaikkea. Asialla ei ollut minulle tuolloin niin hirveän suurta merkitystä, enhän tuntenut Annua vielä henkilökohtaisesti. Olin enemmänkin pettynyt omaan oikeudelliseen arviooni tuomion suhteen, joka meni aivan pieleen.

Meille oli tulossa vauva ja vanha asuntomme kävi ahtaaksi isolle perheelle, joten muutimme rivitaloon Annun seinänaapuriksi. En tosin tiennyt silloin, ketkä naapurissa asuivat. Asunto oli asumaton, koska Annu oli vankilassa ja lapset sijoitettuina. Meidän vauva syntyi joulun aikoihin 2010 ja jäin kotiin äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Seurasin uutisia murhaoikeudenkäynnistä Vaasan hovioikeudessa, luotin kaikesta huolimatta aiempaan arviooni ja odotin vapauttavaa tuomiota, joka sitten tulikin 2011.


Tuletko kahville, mulla menee hermot

Keväällä 2011 Annu pääsi vapaaksi odottamaan hovioikeuden tuomiota. Juttelimme muutaman kerran takapihalla ja kerran törmäsimme ostoksilla. Juttelimme lapsista ja koska he tulevat kotiin ja siitä, että tuomion on pakko olla vapauttava, kun päästivät vapaalle odottamaan. Meidän tyttö ja muut pihan lapset odottivat jo kovasti Annun lapsia kotiin ja kavereiksi.

Minulla oli tuona kesänä pitkä pätkä, kun en pystynyt nukkumaan yhtään. Valvoin monta yötä, aivan liian monta. Niin valvoi Annukin. Kuulin kuinka hän seinän takana kulki yöllä monta kertaa rappusia ylös ja alas. Meni useampi viikko. Kun minulla tavarat alkoivat tippuilla käsistä, ajatus katkeili ja joka asia itketti, menin lääkäriin ja sain nukahtamislääkettä. Niistä ei ollut mitään apua, en nukahtanut kertaakaan vaan valvoin ja kuulin kuinka Annukin valvoi ja kuljeskeli kotonaan. Ajattelin, mitä ihmeen järkeä tässä on, kun toinen valvoo seinän toisella puolella ja minä toisella – minulla asiat niin hyvin kuin vain ihmisellä voi olla ja toisella kaikki päin helvettiä. Pari yötä lisää valvomista ja uudelleen lääkäriin ja tällä kertaa sain kunnon myrkyt ja vihdoin nukuttua. Taivaallista.

En muista mikä päivä oli, mutta muistan, että olin hermoillut koiranpennun pissimisten kanssa ja vauva oli kitiviurannut kohtuudella. Minulla ei ollut juurikaan aikuista seuraa, koska kaikki ystäväni kävivät töissä ja minä en vauvan ja koiranpennun takia liikkunut missään. Mieheni teki paljon töitä ja isommilla lapsilla oli omat juttunsa. Menin vauva kainalossa soittamaan Annun ovikelloa ja mitään enempiä harkitsematta tokaisin vain, että ”tuletko kahville, kun mulla menee kohta hermot”. Annu lähti siltä seisomalta. Juteltiin useampi tunti ja juotiin kahviakin useampi pannullinen. Vauva rauhoittui ja koira pissaili sanomalehdelle, kun en ollut kokoajan vahtimassa. Omat hermot lepäsivät aikuisessa seurassa. Se oli kaivattua ja mukavaa vaihtelua vauvan kanssa jokeltelulle.

Kahviteltiin sen jälkeen monta kertaa viikossa, mutta aina tuntui, että jutut jäävät kesken, niin paljon oli puhuttavaa ja ihmeteltävää. Juteltiin tietysti myös murhajutusta. Kerroin Annulle, etten usko, että hän olisi murhannut miestään. Kerroin myös, ettei sillä toisaalta olisi minulle mitään väliä, niin voi joskus käydä. En pidä tappamista mitenkään mahdottomana asiana – vääränä, tuomittavana ja murheellisena, mutta en mahdottomana. Annulle asia oli tietysti tärkeä, koska hän ei ollut murhannut miestään ja lastensa isää. Hän oli joutunut kärsimään miehensä menetyksen ja siitä selviytymisen, poliisin loukkaavan kohtelun, väärät syytökset, tuomion, vankeuden, kaiken menettämisen ja lasten vieraantumisen. Ja kaiken ilman omaa syytä.

Tutustuin murhajutun materiaaliin ja kävi selväksi, ettei Annu mitenkään voinut olla murhaaja. Se oli yksikertaisesti mahdotonta. Tutkin kriittisesti asiakirjoja, koska en edelleenkään pitänyt mahdottomana sitä, ettei perheenäiti kykenisi tappamaan. Kuka tahansa pystyy tappamaan, se ei vaadi kovin merkillisiä edellytyksiä. Annun syyllisyyden tueksi ei kuitenkaan löytynyt mitään raskauttavaa todistetta, vaan täysin päinvastoin.*

Meillä tuntui olevan paljon yhteistä. Molemmat oltiin neljän lapsen äitejä, molemmilla oli kokemusta yksinhuoltajuudesta ja huonoista ja hyvistä miehistä. Molemmat olimme valvoneet öitä lähes sekoamiseen asti – tosin täysin eri syistä. Monessa asiassa olimme kovin samanlaisia ja ajattelimme asioista samalla tavalla, mutta erojakin löytyi, etenkin luonteesta. Nopeasti kävi selville, ettei Annu ollut luonteeltaan mitenkään herkästi hermostuva tai äkkipikainen. Minä saatan olla hiukan tulistuvampi, kapinallinen ja ärsytettäessä jopa aggressiivinen. Annu taas on rauhallinen, harkitseva ja ärsytettynäkin ärsyttävän tyyni. Jos hänen kanssaan on eri mieltä asiasta, hän perustelee oman kantansa eikä hermostu. Minä vihastun helposti, jos koen vääryyttä tai epäreiluutta, kun Annu taas on helpommin sopeutuva, miettii selityksiä asioille ja mitä mahdollisuuksia hänellä on tilanteeseen vaikuttaa.

Annu kertoi, miten vaikeaa hänellä oli Jukan kuoleman jälkeen. Epäilemättä neljän pienen lapsen kanssa on jaksamista. Surulle ei voinut antaa valtaa eikä sille pienten lasten kanssa ollut edes aikaa. Toisaalta lapset myös pakottavat jaksamaan ja niinhän siinä kävi, että pari vuotta Jukan kuoleman jälkeen asiat olivat jo mallillaan ja lapsetkin toipuneet tapahtuman aiheuttamista peloista. Perheen elämä oli tavallista ja arkista. Siihen asti, kunnes poliisi päätti toisin ja tunkeutui perheen elämään kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin ja lopun me kaikki tiedämmekin.

Annu kertoi suhteestaan Jukkaan, mutta myös Jensiin ja Seppoon. Anneli kertoi avoimesti lapsista ja heidän elämästään. Juteltiin ummet ja lammet myös minun ongelmistani, jotka eivät luonnollisesti painineet läheskään samassa sarjassa Annun ongelmien kanssa. Huomattiin, että molempien elämässä oli ollut paha kriisi vuonna 2006. Annulla oli Jukan järkyttävä murha ja yksinhuoltajaksi jääminen ja minulla lapsen vakava sairaus ja avioero. Vuonna 2009 minun elämäni muuttui hyväksi – paremmaksi kuin koskaan ennen. Annulla taas alkoi samana vuonna täysi helvetti ja hänen elämänsä muuttui hirveäksi painajaiseksi – huonommaksi kuin koskaan ennen, edes Jukan kuolema ei vetänyt vertoja niille kärsimyksille, jotka tuolloin alkoivat.

Välillä ei voitu välttyä kyyneliltä, mutta yritimme pitää pahan olon poissa meidän samanlaisella ”huonolla” huumorilla. Kävimme kaupoissa ja asioilla, mutta pääasiassa kahvittelimme meillä. Se oli kätevintä, koska minun piti huolehtia vauvasta ja se oli tietysti helpointa kotona. Kerran olimme ostoskeskuksessa ostamassa kenkiä ja vitsailimme, että luotamme Peite-Sepon ammatilliseen arvioon, ei siis osteta kiilakorkokenkiä. Peite-Seppo oli arvostellut raportissaan Annelin kävelytyyliä. Annulla oli ollut tuolloin jalassaan uudet kiilakorkokengät ja vaivalloinen kävely oli johtunut kengistä, ei Annusta. Vitsailimme poliisien tekemisillä ja keksimme erilaisia naurettavia lööppejä ja hihitimme kuin teinitytöt. Hulluttelimme ajatuksella tilakuuntelusta ja vaadimme saada meidän keskustelut litteroituna.


* Miksi Annu ei voi olla syyllinen miehensä murhaan?

Ensinnäkin Annulla on alibi. Samaan aikaan, kun Jukkaa murhataan perheen makuuhuoneessa, Annu soittaa hätäpuhelua ja yrittää saada apua nopeasti paikalle. Vaikka Annu ei olekaan koko ajan puhelimessa, hän ei kuitenkaan käy kuin makuuhuoneen oviaukolla. Ns. tappavien iskujen aikaan Annu on kaukana murhapaikasta. Tämä kaikki kuullaan hätäpuhelunauhoitteelta. Samoin sieltä kuuluu perheen ulkopuolisen miehen ähinää, kiroilua ja tappelun ääniä – tämä kaikki samaan aikaan, kun Annu on joko puhelimessa tai juossut ulos tekijää pakoon. Tämän pitäisi riittää ymmärtämään, ettei Annu voi olla murhaaja.

Toiseksi tuolloin 9-vuotias tytär näki, kun tekijä poistui ikkunasta. Tyttö osasi kertoa, miten tekijä poistui ikkunasta. Murhassa käytetystä veitsestä taltioitu hajutunniste ei täsmännyt äitiin eikä tyttäreen. Poliisi ei ole löytänyt yhtään todistetta siitä, että Annu olisi voinut murhata miehensä ja todisteita olisi löytynyt, jos tilanne todellisuudessa olisi ollut väitetyn kaltainen.

Murhassa käytettyä toista tekovälinettä, murhapaikalta löytyneiden ruskeiden kuitujen lähdettä ja kenkiä, joiden jättämät veriset poistumisjäljet löytyivät murhapaikalta, ei löytynyt murhatalosta eikä sen läheisyydestä. Ja ne eivät myöskään olleet pakastimessa vaikka kuinka sitä yritettäisiin uskotella. Koira sai jäljen naapuritontin rajalta. Joku ihminen oli varmuudella kulkenut viherkaistaleella murhan aikoihin. Viherkaistale ei ollut mikään kulkureitti. Naapuri todisti oikeudessa, ettei ollut nähnyt yhdenkään aikuisen kulkeneen siitä koskaan. Ainoastaan lapset joskus juoksivat siellä, eivät tosin yöllä.

Niina Berg

***

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

- Märta Tikkanen


Anneli Auer -kesäjatkis "70 x 7" osa I löytyy täältä: 

Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Tässä sarjan ensimmäinen osa.

Tarina, josta syntyi toinen tarina

Ymmärtääkseen tämän kauhutarinan lasten hurjista pahoinpitelyistä ja vastenmielisistä seksuaalisista hyväksikäytöistä, tulee ensin ymmärtää se todellinen ja murheellinen tarina, josta tämä jälkimmäinen valheellinen ja järkyttävä tarina on saanut alkunsa ja josta se on kehittynyt niihin mittasuhteisiin, jossa se nyt on. Pitää palata ajassa taaksepäin – aina siihen asti, jolloin koko perhe oli vielä kasassa, eli elämäänsä normaalisti ja voi hyvin.

Olipa kerran ihan tavallinen lapsiperhe, jonka elämä oli aivan tavallista lapsiperheen elämää. Perhe asui ihan tavallisessa omakotitalossa aivan tavallisella pienellä paikkakunnalla. Eräänä yönä tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta, joka muutti perheen elämän. Joku tunkeutui yöllä perheen kotiin ja siitä alkoi ”Ulvilan murhamysteeri”, jossa mikään ei ole ollut millään muotoa tavallista.

Tuona murheellisena yönä äiti soitti hätänumeroon saadakseen apua perheelleen, mutta apu saapui liian myöhään ja mitään ei ollut enää tehtävissä. Perheen isä ehti kuolla eikä rikoksentekijää saatu kiinni. Kolme vuotta myöhemmin koko Suomen viranomaiskoneisto tunkeutui perheen kotiin ja elämään pyytämättä ja siitä eteenpäin perheen elämästä ei ole puuttunut viranomaisia eikä heidän tarjoamaansa ”apua”.

Pitää ymmärtää, että ihmisten kaikilla teoilla ja elämässä sattuvilla tapahtumilla on aina joitakin seurauksia. Perheen isän murhalla, poliisin toimilla, lasten erottamisella äidistään, äidin tuomitsemisella murhaajaksi, julkisella ja virallisella ”tiedolla”, yleisellä mielipiteellä, sosiaalitoimen toimenpiteillä tai niiden puutteilla, sijaisperheen asenteella, ilmapiirillä ja toimilla, eristämisellä, peloilla, terapialla, äidin vapautumisella jne. Mikään ihmisen elämässä – niin aikuisen kuin erityisesti lapsen – ei tapahdu irrallaan ympäröivästä maailmasta.


Viran puolesta

He kuuntelivat salaa puheitasi ja seurasivat liikkeitäsi. He tunkeutuivat elämääsi, kotiisi ja tunteisiisi. He veivät yksityisyytesi ja vapautesi ja kaappasivat lapsesi. He valehtelivat, kun kertoivat puhuvansa totta. He vetosivat järkeesi vaikka heidän jutuissaan ei ollut järjen hiventäkään. He uuvuttivat, painostivat ja ajoivat sinut nurkkaan. He epäilivät ja syyttivät sinua rikoksista, joita et ollut tehnyt.

He syyllistyivät itse moniin laittomuuksiin ja vääryyksiin, joita he eivät katso tarpeelliseksi tutkia. He tuomitsivat sinut elinkautiseen vankeuteen rikoksesta, jota et ollut tehnyt. He rikkoivat lastesi keskinäiset suhteet. He saivat lasten ikävän äitiään kohtaan vaihtumaan peloksi. He vapauttivat sinut syytteistä ja veivät vapautesi taas. He penkoivat kotisi ja lukivat päiväkirjasi. He pettivät lapsesi. He jatkoivat ajojahtiaan ja saivat kaiken alkamaan alusta. He epäilivät, syyttivät ja tuomitsivat sinut vankeuteen hirvittävistä teoista, joita et ollut tehnyt.

Sinä kärsit, mutta sinun on oltava kärsivällinen ja sinä olet. Olet epätoivoisessa tilanteessa, jolle et voi itse mitään ja sinun pitää jaksaa toivoa ja sinä toivot. Kaipaat ja ikävöit lapsiasi, sinulla on heistä huoli. Mutta olet tehnyt kaiken voitavan, sinun pitää vain jaksaa odottaa ja sinä odotat. Sinua ja lapsiasi on kohdeltu väärin ja epäinhimillisesti, mutta uskot silti, että ihmisissä on oikeudenmukaisuutta ja että he näkevät ja ymmärtävät vihdoin totuuden. Luulit pitkään, että kyseessä olisi jokin väärinkäsitys, mutta käsitit väärin. Kaikki oli tarkoin suunniteltua ja ohjailtua. Sait mustelmia sinisiin silmiisi. Olet vihainen, turhautunut ja voimaton, mutta sinun on jaksettava, ei ole muuta vaihtoehtoa.

He veivät lapsesi, mutta eivät huoltasi, ikävääsi ja rakkauttasi lapsiasi kohtaan. He suojelivat lapsiasi sulkemalla heidät todellisuudesta. He myrkyttivät lasten mielet ja antoivat muistojen muuttua painajaisiksi. He suojelivat lapsiasi eristämällä heidät kaikista läheisistä ihmisistä, jotka voisivat muistuttaa lapsia menneestä elämästä ja oikeista muistoista. Mutta oikeat muistot ovat olemassa ja ne ovat tapahtuneet. Oikea elämä on eletty. Sitä he eivät saa pois millään päätöksillä tai pakkokeinoilla.

He tahrasivat maineesi, veivät sinulta työsi ja toimeentulosi, mutta he tekivät vain työtään – virkansa puolesta.

 
Harhakuvitelmia turvallisuudesta

Olen ollut sen harhakuvitelman vallassa, että elän turvallisesti oikeusvaltiossa, jossa oikeus tapahtuu ikään kuin itsestään ilman sen suurempia omia ponnisteluita. Olen antanut itseni ymmärtää, että Suomessa ei harjoiteta vähässäkään määrin mielivaltaista ja ennalta ennustamatonta viranomaistoimintaa ja lainkäyttöä. Olen luullut, että joku on ystävällisesti hoitanut järjestelmän jo aikoja sitten siihen kuntoon, että minä voin huoletta elää elämäni luottaen oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen viranomaisten toiminnassa.

Olen oppinut lapsesta lähtien, että oma maa on mansikka ja muu maa mustikka. En tosin ole joutunut valtiovallan pakko- tai voimakeinojen kohteeksi, joten olen siltä osin saanut elää rauhassa harhoineni ja siinä mielessä olen täysin pumpulissa kasvanut. Harhat ihannevaltion toiminnasta ovat viime vuosina karisseet urakalla. Oikeus ei toteudukaan automaattisesti viran puolesta vaan oikeuksiaan voi joutua puolustamaan, vaatimalla vaatimaan ja kerjäämään. Ei ole itsestään selvää, että oikeus toteutuisi aina ja kaikille, syyttömänäkin voi joutua vankilaan. Jotain on pahasti vialla systeemissä, jossa näin tapahtuu ja sille systeemille on tehtävä jotain. Kukaan ei voi pelastaa maailmaa yksin, siksi yhteistyö on enemmän kuin toivottavaa.


Niina Berg

***

Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä

On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos

Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi

Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi

- Märta Tikkanen
 

Lokakuun liikkeen blogisti, lakinainen Niina Berg vertailee kirjoituksessaan sitä, miten Suomen lastensuojelulaki edellyttää ja miten samainen laki toteutuu käytännössä.

Berg kysyy: "Pitäisikö lakia muuttaa vai pitäisikö muuttaa käytäntöjä vastaamaan lain tarkoitusta?"

Lopuksi hän ehdottaa: "Tehdään lastensuojelusta sellainen, että tukea tarvitsevat perheet uskaltavat hakea sieltä apua... Tehdään lastensuojelusta lasten ja perheiden pelastus."

Hieno lastensuojelulaki romuttuu käytännössä

Lastensuojelulain mukaan lastensuojelun tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Lastensuojelun on edistettävä lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Lastensuojelua toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsella on oikeus saada ymmärrystä, hellyyttä, huolenpitoa ja valvontaa.

Lastensuojelulaissa lapsille luvataan kaikkea hyvää ja kaunista. Tarkoitus on mitä jaloin, mutta toteutuvatko nämä kauniit periaatteet lastensuojelun käytännössä.

Pitäisikö lakia muuttaa vai pitäisikö muuttaa käytäntöjä vastaamaan lain tarkoitusta?

Lain mukaan lastensuojelun pitäisi tukea vanhempia heidän kasvatustehtävässään ja pyrkiä tarjoamaan perheelle tarpeellista apua riittävän varhain, järjestämällä tarvittavia palveluja ja tukitoimia. Periaatteessa näin, mutta miksi oikeassa elämässä perheet ovat usein tyytymättömiä lastensuojeluun ja sen tarjoamaan apuun tai avun puutteeseen.

Käytännössä lastensuojelu tarjoaa palveluina vanhemmuuden ja vuorovaikutuksen arviointia, diagnosointia, huolikartoitusta, kotiratsioita, merkintöjä, epämääräisiä moitteita ja huostaanottoa. Perheissä, joissa on ongelmia, joista selviämiseen perheet kaipaavat ja tarvitsevat apua, ei haluta syyllisyysarvioita, vaan konkreettista apua tilanteeseen ja keinoja selviytymiseen. Ongelmien kanssa painivat perheet kaipaavan aitoja tukipalveluita kuten neuvoja, siivousapua, lastenhoitoapua, kuntoutusta, ymmärrystä ja taloudellista tukea.


”Sijaishuoltoa toteutettaessa on otettava lapsen edun mukaisella tavalla huomioon tavoite perheen jälleenyhdistämisestä.”

Huostaanotto on lain mukaan viimesijainen vaihtoehto. Se on aina tarkoitettu väliaikaiseksi ja sen tavoitteena tulee olla perheen jälleenyhdistäminen.

Lain mukaan sijaishuollossa lapselle on turvattava hänen kehityksensä kannalta tärkeät, jatkuvat ja turvalliset ihmissuhteet. Lapsella on oikeus tavata vanhempiaan, sisaruksiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä. Sijaishuoltopaikan on tuettava ja edistettävä lapsen ja hänen vanhempiensa sekä lapsen ja muiden hänelle läheisten henkilöiden yhteydenpitoa.

Käytännössä yhteydenpitoa usein rajoitetaan tai se kielletään kokonaan, koska yhteydenpito aiheuttaa sijaishuollossa turhia hankaluuksia. Tällaiseksi hankaluudeksi riittää lapsen ikävä vanhempiaan kohtaa tai muut vaikeasti käsiteltävät tunteet ja reagointi, vaikka lapsen käyttäytyminen tilanteessa olisi täysin normaalia ja ymmärrettävää. Samankaltaisia hankalia tilanteita eletään monissa eroperheissä, kun lapset siirtyvät toisen vanhemman luota toisen luo, vaikkei kummassakaan vanhemmassa olisi mitään vikaa. Yhteydenpidosta johtuva lapsen reagointi aiheuttaa ylimääräistä hämminkiä ja työtä sekä sijaisvanhemmissa/henkilökunnassa turhautumista, rasitusta, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita. Käytännössä yhteydenpito vanhempiin kielletään, koska se vaikeuttaa ja pitkittää lapsen sopeutumista, alistumista ja kiintymistä sijaishoitopaikkaan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on lukuisissa tuomioissaan tuonut esiin sen selkeän linjan, että huostaanotto on jo sellaisenaan lapsen vapausoikeuksiin ja perhe-elämään kajoava toimenpide. EIT on ollut erityisen ankara siinä, jos vielä tämän lisäksi tehdään rajoituksia lapsen oikeuteen perhe-elämään. Mikäli yhteydenpitoa ja tapaamisia vanhempiin, sisaruksiin ja isovanhempiin rajoitetaan huostaanoton lisäksi, tulee perusteiden olla todella vahvoja, ja niiden oikeutuksen olla selkeä.

EIT on erittäin tiukka huostaanottoihin liittyvissä tapaamisrajoituksissa, ja perheen lasten erottamisessa, koska tavoitteena tulee olla perheen jälleenyhdistäminen ja lisärajoitukset voivat estää tämän tavoitteen toteutumisen. Vaikka Suomi on saanut monia langettavia tuomioita koskien perusteettomia ja liiallisia yhteydenpidon- ja tapaamisten rajoittamisia sekä perheiden jälleenyhdistämisten laiminlyöntejä, ei käytännön toiminnassa ole ollut havaittavissa mitään selkeitä muutoksia.

Lain mukaan päätöksistä on oikeus valittaa. Valitusmahdollisuus on kuitenkin vain näennäinen oikeussuojakeino. Asiat tapahtuvat viranomaisten päätöksillä. Ei ole mikään onni ja autuus, että on oikeus valittaa päätöksestä, jolla perhe on hajotettu ja elämä laitettu sekaisin.

Käytännössä valitusprosessi on niin hidas, että aikaa kuluu, lapsi sopeutuu ja vanhemmat alistuvat. Lastensuojeluperheen on vaikea saada sympatiaa ympäristöltä, koska ”jotain vikaa perheessä on, ei muuten joudu lastensuojelun kanssa tekemisiin”. Valituksesta annettavassa päätöksessä todetaan yleensä tehty ratkaisu oikeaksi tai vaikka se poikkeuksellisesti todettaisiinkin hiukan vääräksi, niin ainakaan sitä ei enää ole lapsen edun mukaista muuttaa. Eihän lasta voi kiikuttaa paikasta toiseen ja pyytää aina vaan sopeutumaan. Parempi siis että noudatetaan alun perin vähän huonoakin päätöstä, lapsen eduksi ja parhaaksi.

Lastensuojelussa on nimettömien lastensuojeluilmoitusten ja henkilökunnan kokemusten kautta saatua hiljaista tietoa siitä, että lapsen etu ei ole syntyä ja kasvaa biologisessa perheessä. Lastensuojelussa on havaittu, että perheissä esiintyy lukuisia puutteita lasten huolenpidossa ja kasvuolosuhteet perheissä uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä ja kehitystä.

Miten lastensuojelulaissa mainittuihin hienoihin tavoitteisiin päästäisiin käytännössä – jokaisen lapsen kohdalla, eikä ainoastaan niiden lasten, jotka toisinaan ihan sattumanvaraisesti päätyvät lastensuojelun huomaan.

Lastensuojelu on kriisissä, sosiaalityöntekijät alikoulutettuja ja ylikuormitettuja. Moni sosiaalityöntekijä turhautuu, ja jos mahdollista, vaihtaa alaa. Sosiaalityöntekijöillä ei ole aikaa tehdä työtään kunnolla, mikä saa miettimään, mistä aikaa löytyy kaiken maailman juorujen ja toisarvoisten asioiden kirjaamiseen, joita asiakirjoissa jatkuvasti näkee.

Yksinkertaisin, tehokkain ja lasten edun mukaisin ratkaisu lastensuojelun näkökulmasta olisi varmaankin, että kaikki lapset syntyisivät suoraan sijaisperheisiin – kulkematta biologisen perheen kautta.

Tilanne on kuitenkin se, että lapsia syntyy monenlaisiin perheisiin ja valtaosa muihin kuin ”tarkoin valittuihin” sijaisperheisiin. Toisaalta yksikään perhe ei ole turvassa elämän mukanaan tuomilta vaikeuksilta. Missä tahansa perheessä voivat olosuhteet muuttua ja saattaa ilmetä yllättäviä vaikeuksia. Monista vaikeuksista perheet selviävät itse omin konstein ja läheisten tuella, mutta joskus tarvitaan apua myös viranomaistaholta.


Kuka pelkää lastensuojelua?

Ennen kun otetaan kaikki lapset varmuuden vuoksi huostaan ja sijaishuoltoon pois omista perheistä, niin yritetään edes jotain muuta. Lastensuojelun perhetyön tavoitteena pitäisi lapsen ja perheen ongelmatilanteen selvittämisen tukemisen sijaan olla lapsen ja perheen ongelmatilanteesta selviämisen tukeminen.

Jos vanhemmuus on hukassa, niin autetaan etsimään sitä, josko se vaikka löytyisi ihan sieltä lapsen omasta kodista ja perheestä.

Jos vanhempi on väsynyt eikä jaksa, niin annetaan hänen vähän levätä, että hän jaksaisi taas. Kevennetään väsyneen vanhemman taakkaa, jotta hänelle jää aikaa toipua väsymyksestä.

Jos koti on sekainen ja se ei perhettä haittaa, niin annetaan sen olla sellainen. Jos koti ei ole lapselle turvallinen, niin käydään läpi vaaranpaikat ja autetaan tekemään kodista turvallisempi.

Jos vanhemmalla on terveydellisiä ongelmia tai rajoitteita, niin autetaan häntä siinä, missä hän apua tarvitsee ja annetaan hänen tehdä itse kaikki se, mihin hän pystyy.

Jos vanhemmilla on vaikeita parisuhdeongelmia, niin yritetään auttaa ja tukea heitä ratkaisemaan ongelmansa.

Jos vanhemmalla on mielenterveysongelmia, niin yritetään hoitaa ja helpottaa niitä. Autetaan perheenjäseniä ymmärtämään sairautta ja annetaan heille sitä apua ja tukea, jota vanhempi ei sairautensa takia pysty antamaan.

Jos vanhemmalla on päihdeongelma (tai muu riippuvuus) ja jos hän haluaa päästä siitä eroon, autetaan ja tuetaan häntä. Autetaan perheenjäseniä ymmärtämään, miten ongelmakäyttäjällä päihteet väistämättä menevät rakkauden ja hyvän tahdon ohitse ja ottavat ykkössijan elämässä. Annetaan perheelle sitä apua ja tukea, jota vanhempi ei päihdeongelmasta kuntoutumisen takia pysty vielä antamaan.

Jos lapsella on ongelmia, niin kuunnellaan lasta ja vanhempia, ja yritetään löytää toimiva tapa auttaa ja tukea juuri tätä lasta. Annetaan kaikki sama tuki kotona asuvalle lapselle, kuin mitä hänelle luvataan sijaishuollossa antaa.


Tehdään lastensuojelusta…

·      sellainen, että tukea tarvitsevat perheet uskaltavat hakea sieltä apua.

·      sellainen, että ammattilaisilla on aikaa ja osaamista tehdä päätöksiä, jotka ovat aidosti lapsen edun mukaisia.

·      sellainen, ettei turhia ja perusteettomia huostaanottoja enää tehdä ja ettei toisaalta lasten todellinen hätä jäisi huomiotta.

·      sellainen, ettei sillä voi uhkailla.

·      lasten ja perheiden pelastus.

 

Lue Lokakuun liikkeen uuden blogistin, Niina Bergin kirjoitus vanhemmmuuden valinnoista. 

Turkulainen Niina Berg, 1974, on lakinainen ja lähihoitaja, neljän lapsen äiti ja levoton taiteilijasielu. Hän rakastaa perhettään ja kasvimaan kuopsutusta. Ja uskoo rehellisyyteen, silloinkin, kun se tekee kipeää.

Äidille kaksi merkintää

Perheen isä oli vaikeasti mielisairas, jättänyt lääkkeet ottamatta ja käyttäytynyt väkivaltaisesti perheen äitiä kohtaan useamman kerran. Viimeinen kerta vaati virkavallan kutsumista paikalle ja siitä alkoi lastensuojeluprosessi. 

Lapset olivat nähneet isän äitiin kohdistamaa väkivaltaa ja päiväkodin henkilökunnan mukaan kaksi vanhempaa lasta oireili tästä syystä. Päiväkodin henkilökunta ei ollut kertonut asiasta lasten äidille, vaikka äiti oli joka päivä lapsia hakiessaan kysynyt, miten poikien päivä oli mennyt, vaan kertoivat oireilusta vasta lastensuojelun sitä heiltä kysyessä. Vaikka isä oli ollut väkivaltainen äitiä kohtaan, ei isää saatu pakkohoitoon, vaan ongelmaksi muodostui se, kykeneekö äiti huolehtimaan lapsista.

Äiti tuli kolmen lapsensa (n. 1v., 4v. ja 5v.) kanssa turvakotiin tarkkailuun huostaanottopäätöksen tekemistä varten. Äiti ja lapset olivat olleet jo tätä ennen tarkkailtavana sairaalajaksolla, jossa äiti oli merkintöjen mukaan yhdessä tilanteessa pyytänyt apua vieressä seisovalta henkilökunnalta vaikka äidille oli kerrottu, ettei henkilökunta voi auttaa, koska heidän tehtävänsä on vain tarkkailla ja antaa lausunto siitä, miten äiti pärjää lasten kanssa.

Turvakodin parvekkeella äiti oli juuri sytyttänyt tupakan ja sisällä vajaan vuoden ikäinen lapsi leikki lattialla. Äiti näki ikkunasta, kuinka lapsi konttasi kohti ovea, ojensi käsiään ylös ja itki. Äidin eleistä näki, miten hän mietti mitä tekisi, tumppaisiko tupakan ja tulisi sisään lohduttamaan lasta vai antaisiko lapsen itkeä ja polttaisi tupakan loppuun. Äiti päätti napata lapsen kainaloonsa parvekkeelle, poltti tupakan ja tuli lapsen kanssa sisään. Ilma oli kylmä ja lapsi oli sisävaatteissa. Tilanne kirjattiin äidin tappioksi: ”Äiti vei lapsen vähissä vaatteissa ulos kylmään”.

Äiti olisi voinut valita tupakan ja lapsen välillä, jättää tupakan ja mennä lapsen luo. Äiti ei kuitenkaan tehnyt niin. Äiti olisi voinut myös antaa lapsen odottaa ja itkeä, kunnes hän tulee sisään. Äiti ei kuitenkaan tehnyt niinkään. Ehkä siksi, ettei halunnut lapsen itkevän tai siksi, että ajatteli sen vaikuttavan lasten huostaanottoratkaisuun. Äiti selvästi halusi polttaa tupakan, mutta ei halunnut joko lapsen itkevän tai lapsen itkun aiheuttavan merkintää, niin hän päätyi nappaamaan lapsen parvekkeelle kainaloonsa ja poltti tupakan loppuun.

Äiti asusti turvakodissa kolmen lapsensa kanssa yhdessä huoneessa. Äiti laittoi vajaan vuoden ikäisen lapsen rattaissa nukkumaan päiväunia vessaan, että lapsi saisi nukkua rauhassa, kun 4- ja 5-vuotiaat vilkkaat isoveljet leikkivät. Koska pojat olivat niin levottomia ja kovaäänisiä, äiti meni heidän kanssaan viereiseen yhteiseen tilaan. Tällä aikaa nuorin lapsi heräsi, kömpi pois rattaista ja alkoi itkeä. Henkilökunta kuuli itkun ja ehti paikalle ennen äitiä ja löysi lapsen pimeästä vessasta itkemästä. Tilanne kirjattiin äidin tappioksi: ”Äiti oli jättänyt lapsen harhailemaan yksin pimeään vessaan”.

Äiti yritti ratkaista ongelman, miten saisi nuorimman lapsen nukkumaan päiväunet samassa huoneessa, jossa varsin vilkkaat isoveljet mölysivät. Äiti päätyi nukuttamaan lapsen rattaissa vessaan.

Nämä kaksi merkintää siis saatiin kirjattua turvakodin tarkkailujakson aikana. Olivatko merkinnät aiheellisia, tarpeellisia ja oliko niillä vaikutusta huostaanottoratkaisuun? En ollut paikalla, kun päätöstä tehtiin, joten en voi tietää, mikä päätöksenteossa oli ratkaisevaa.

Isommat lapset päätettiin ottaa huostaan heidän oireilunsa perusteella ja äiti palasi kotiin vain pienin lapsi mukanaan. Huostaanottopäätöksen mukaan äidin voimavarat eivät riittäneet kolmen lapsen hoitoon. Riskinä nähtiin myös se, että äiti voisi ottaa isän takaisin kotiin asumaan. Isän, joka oli vakavasti sairas ja ilman lääkitystä vaarallinen, mutta jota ei silti saatu pakkohoitoon. En osaa sanoa, oliko päätös lasten huostaanotosta lapsille parempi ratkaisu kuin äidin kanssa kotiin meno, mutta nuo onnettomat kaksi merkintää, jotka tarkkailuaikana tekemällä tehtiin, eivät aikuisten oikeasti ole voineet olla huostaanoton perusteluina.

Perheissä, joissa on vakavia ongelmia, tehdään aivan samanlaisia virhearvioita tai tarkempaa analysointia kestämättömiä ratkaisuja ja valintoja, kuin perheissä, joissa ei sen kummempia ongelmia ole. Vanhemmat tekevät joskus hiukan huonoja ja harkitsemattomia ratkaisuja, joista kylän ämmät, ”virheettömät” vanhemmat ja sosiaalityön ammattilaiset voisivat heitä moittia. Lasten kanssa tulee toisinaan tilanteita, joissa tasapainoisimmankaan vanhemman reagointi ei aina vastaa kasvatustieteellisiä ihanteita. Jos on tarpeen keräillä tällaisia vanhempien pieniä ”virheitä” huostaanottopäätöksen tueksi, ei huostaanottoon todennäköisesti ole olemassa oikeita ja vakavia perusteita.

Käsi sydämelle, oletko sinä joskus ollut tahattomasti vaaraksi lapsellesi? 

Montako merkintää sinä saisit, jos arkeanne tarkkailtaisiin?