
Syytön, kunnes toisin todistetaan ja ehkä vielä sen jälkeenkin
”I have come to believe over and over again that what is most important to me must be spoken, made verbal and shared, even at the risk of having it bruised or misunderstood.”
”Olen päätynyt uskomaan kerran toisensa jälkeen, että se, mikä on kaikkein tärkeintä, on tuotava esille puhumalla, saatettava sanoiksi ja jaettava muiden kanssa — silläkin uhalla, että sitä vääristellään ja se käsitetään väärin.”
– Runoilija, kirjailija Audre Lorde
Entäpä, jos todistetaan toisin, mutta väärin menetelmin, väärin todistuksin ja väärin perustein, ja tuomion saanut henkilö onkin oikeasti syytön. Edelleen moni uskoo, ettei tämä ole mahdollista meillä, muualla maailmassa ehkä, mutta ei Suomessa, ei tänä päivänä.
Toivon, ettei yksikään lapsi joudu kokemaan väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai minkäänlaista kaltoin kohtelua yhdenkään aikuisen taholta. Mikäli niin kuitenkin tapahtuu, toivon, että nämä aikuiset joutuvat teoistaan vastuuseen.
Toivon, ettei yksikään ihminen joudu syyttömänä tuomituksi. Ettei yksikään viranomainen toimi väärin rahan, vallan, arvovallan tai minkään muun epäkunniallisen asian takia.
Väärä tuomio on rangaistuksen kärsimisen lisäksi ahdistava ja nöyryyttävä kokemus. Ihminen, joka on tehnyt rikoksen, voi saada helpotuksen kärsittyään rangaistuksen teoistaan. Hän voi katua tekojaan, antaa anteeksi itselleen ja saada ehkä anteeksi henkilöiltä, joille hän on tehnyt vääryyksiä. Entä sitten syytön, joka on tuomittu rikoksesta? Mitä hän katuu, pyytää anteeksi tai saa anteeksi? Syyttömänä tuomitulle ei ole luvassa muuta kuin kärsimystä kärsimyksen perään.
Väärä tuomio ei vaikuta vain rangaistuun, vaan sillä on hyvin laajoja seuraamuksia kaikille asianosaisille ja koko demokraattiseen yhteiskuntaan. Väärä tuomio vaikuttaa meidän kaikkien luottamukseen valtaa käyttäviä kohtaan ja kokemaamme turvallisuuden tunteeseen.
Entä millaisilla arvoilla kasvaa lapsi, joka tietää, että hänen läheisensä istuu syyttömänä vankilassa? Miten hän ymmärtää tämän? Niin yksinkertainen asia kuin oikein ja väärin toimiminen menettää merkityksensä, jos toimimalla hyvin ja oikein voi olla samat seuraukset kuin toimimalla väärin ja rikollisesti.
Entä lapsi, joka on hyvää tarkoittavan, intomielisen tutkijan painostamana esittänyt väärän syytöksen, jonka perusteella on annettu tuomio? Mitä hän ajattelee lapsena, entä myöhemmin aikuisena?
Miten elää psykologi tai lastensuojelutyöntekijä sen epäilyn kanssa, että onkin tehnyt väärän arvion puoleen tai toiseen? Kestääkö viranomainen sen tiedon kanssa, että on mahdollisesti vienyt toiselta ihmiseltä kaikkein tärkeimmän ja aiheuttanut lapselle turhan hylätyksi tulemisen kokemuksen toimimalla epäpätevin menetelmin ja epäasiallisin perustein?
Kaikkien etu on aineellisen totuuden selvittäminen, joten menetelmät, joilla siihen päästäisiin ovat ensiarvoisia.
Ristiriitoja
Annu on revitty hulluuden partaalle äärettömän pitkään jatkuneella systemaattisella kidutuksella. Lasten muistot on varastettu ja ajatukset sotkettu.
Oikean näytön puuttuessa ihmisten käytöksestä on vedetty omituisia johtopäätöksiä. Jos itkee paljon ja ”joka asiaa”, se on paha ja sairasta ja vaikka mitä. Jos ei itke yhtään, on sekin kummallista ja sairasta ja vaikka mitä. Kuka kertoisi mikä on sopiva määrä itkua? Mikä on normaalia ja kenellä on oikeus määritellä toisen tunteita tai niiden ilmaisua? Miksi kaikki pitää määritellä merkiksi jostain pahasta ja sairaasta? Eikö voitaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, joka on tiedetty jo ikuisuuden, että ihmiset ovat yksilöitä, jotka kokevat ja tuntevat asioita omalla tavallaan ja reagoivat niihin omalla tavallaan ja se kaikki on aivan normaalia ja ihan tervettä. Lopetetaan kaiken tulkitseminen ja otetaan selvää, mikä kelläkin on hätänä ja miksi.
Annu kirjoitti vankilassa kirjoituksen blogiini Äitiydestä. ”Me Jukan kanssa pyrimme kasvattamaan lapsia hyväksyvässä ilmapiirissä niin, että jokainen lapsi sai olla oma itsensä. Tietyt yhteiset säännöt tietysti oli sovittu ja niistä pidettiin kiinni, mutta ketään lapsista ei pakotettu mihinkään valmiisiin muotteihin. Meillä lapset saivat olla lapsia. Meillä luettiin satuja, hassuteltiin ja annettiin tilaa lasten omille leikeille. Kaikkein nuorinta lastamme Jukka kutsui ”onnellisen kanan munaksi”. Oletan Jukan tarkoittaneen tällä sitä, että hänen mielestään lapsen iloisuus oli peräisin onnelliselta äidiltä. Myös peitemies-Seppo ja monet muut ovat kehuneet lasteni hyvää käytöstä, iloisuutta ja reippautta, joten en voi olla ainakaan täysin epäonnistunut äitinä.”
Minua on monesti huvittanut Annun ja hänen perheensä huumori. Samoin minulle on välittynyt Annun perheen iloinen ja peloton suhtautuminen elämään, joka on paljolti samanlaista kuin omassa perheessäni. Kun luin tuota Annun kirjoitusta, hymyilin mielessäni. Minun mieheni sanoo usein meidän pikkuista ”vapaan kanan munaksi” ja minäkin uskon ymmärtäväni, mitä mieheni sillä tarkoittaa, vaikka en häneltä koskaan mitään selitystä ole vaatinut.
Välillä ristiriitaiset tunteet ottavat minussa vallan. Minulla on neljä lasta ja tuskailen niiden kiukuttelujen ja venkoilujen kanssa, samaan aikaan Annun pienemmät lapset ovat vieraantuneet täysin äidistään. Minä yritän tukea nuorisoa kasvussaan ja kipuiluissaan ja yritän jaksaa kestää, kun olen välillä maailman rumin, tyhmin ja ymmärtämättömin äiti. Annu taas haluaisi juurikin vain olla tuo tavallinen välillä kovin kurja ja väsynyt äiti lapsilleen. Se, jolle lapset voisivat purkaa tuskaansa ja kiukkuaan maailmaa kohtaan. Se, joka voisi lohduttaa ja tukea vastoinkäymisissä. Olla se, joka on ja pysyy, tuli mitä tahansa. Minä saan olla sitä lapsilleni. Olen siinä suhteessa Annuun nähden aivan äärimmäisen etuoikeutettu. Tai oikeastaan en, vaan niin sen juuri kuuluukin olla. Oma tilanteeni on oikein ja Annun tilanne on väärin. Joku on tehnyt Annulle ja lapsille aivan hirveän väärin. Se on anteeksiantamatonta.
Lapset muuttuivat muutettuaan sijaisvanhempien luokse. Muutos oli huomattava. Isoisän mukaan aikaisemmin välit pojan perheen kanssa olivat hyvät ja he pystyivät tukeutumaan toinen toisiinsa. Isoäiti kertoi, että aiemmin kaikilla neljällä lapsella oli hyvät keskinäiset välit, mutta kaksi kuukautta sen jälkeen, kun vanhin tytär muutti pois sijaisperheestä, välit viilenivät. Sijaisvanhemmat kieltäytyivät tuomasta muita lapsia tapaamisiin, joissa vanhin tytär oli paikalla. Isoäiti kertoi, että selitykseksi annettiin se, että toiseksi vanhin lapsi pelkää vanhinta tytärtä.
Kolmen nuorimman lapsen käytös muuttui heidän vieraillessaan isovanhemmilla sen jälkeen, kun he olivat muuttaneet sijaisperheeseen. Isoäidin mukaan lapset olivat muutoin aina iloisia ja leikkivät kaikki leikit ja pelit, mitä oli. Mutta sitten kun he tulivat sijaisvanhempien kanssa, lapset istuivat vain heidän vieressään eivätkä liikkuneet mihinkään.
”Kyllä tämä on niin mätää tämä touhu, että kyllä siellä on jotain ihmeellistä täytynyt tapahtua”, isoisä totesi ja viittasi lastenlasten ja sijaisvanhempien muuttuneeseen käytökseen.
Isovanhemmat eivät ole enää keskusteluväleissä oman poikansa kanssa. Isovanhemmat eivät ole pitkään aikaan saaneet tavata sijaisperheessä asuvia lapsenlapsiaan. Viimeksi isovanhemmat ovat nähneet lapset hyvin lyhyesti kesällä 2012, kun olivat sattumalta samassa satamassa sijaisvanhempien kanssa. Kun isovanhemmat olivat menneet tervehtimään lapsia, tytöt eivät olleet puhuneet mitään ja poika oli sanonut, että ”me ei haluta olla teidän kans missään tekemisissä”.
Muutoksen lapsissa huomasivat myös Halisissa asuneet lasten vanhat kaverit, jotka olivat odottaneet kaveriensa kotiin palaamista innoissaan. Lapset kulkivat kavereiden ohitse noteeraamatta näitä mitenkään. Yksi lapsista totesi vain, ettei hänen nimensä ole X, kun vanha hyvä kaveri pyysi häntä tällä entisellä lempinimellä leikkimään.
Annu kirjoittaa Äitiydestä:
Täällä vankilassa ”kiireen tuolla puolen” voin vain muistella haikeana sitä aikaa, kun joskus olisi pitänyt ihan kirjaimellisesti revetä neljään paikkaan yhtä aikaa. Vaikka elämä kiireen ja rutiinien keskellä oli joskus aika harmaata, se oli myös hyvin palkitsevaa. Muistan nykyään lasten kiukuttelut ja kapinoinnit melkein yhtä hellyttävinä kuin sellaiset seesteiset onnen hetket, joina lapsi kiipesi syliin halimaan ja sanoi: ”Äiti sä oot mun kotini”.
Äidille on tuskaa nähdä lastensa kärsivän, katsella sivusta kädet sidottuina kykenemättä tekemään asialle mitään. Tällä hetkellä lapset ovat vankina lumikuningattaren linnassa, jossa heitä hallitaan peloilla. Ainoa lohtu tässä on se, että tiedän kuitenkin kasvattaneeni selviytyjiä ja uskon, että jossain kaikkien kamaluuksien ja kummallisuuksien takana piilossa ovat edelleen ne samat äidin pikku kullannuput, jotka minä ja muut lasten läheiset olemme joskus tunteneet.
Sadussa aito rakkaus voitti lumikuningattaren kylmät suudelmat. Saatan olla jonkun mielestä hieman naiivi, jos vieläkin sanon uskovani hyvän voittoon, mutta toisaalta, miksipä en uskoisi. Kaikella on aikansa.
Niina Berg
Auer-kesäsarja päättyy tähän.
Edelliset osat:
Anneli Auer -kesäjatkis osa IV: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa III: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa II: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa I: "70 x 7"
***
Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä
On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos
Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi
Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi
- Märta Tikkanen