Sarjassa on seurattu Veronican (nimet muutettu) elämää kuukauden ajan; vauva sijoitettiin kiireellisesti kyseenalaisin perustein heinäkuun alussa. Tämä on syntyjään virolaisen, 22-vuotiaan vantaalaisäidin 5-osaisen tarinan päätös.
Aiemmat osat voit lukea täältä: osa 4, osa 3, osa 2 ja osa 1.
Juttusarjan takana on neljä Lokakuun liikkeen kansalaistoimittajaa: olemme tutkineet Veronican tapausta, lukeneet asiakirjat, konsultoineet juristia, olleet yhteydessä Veronicaan ja hänen kotonaan on käyty keskustelemassa asioista.
Aiemmat osat voit lukea täältä: osa 4, osa 3, osa 2 ja osa 1.
Juttusarjan takana on neljä Lokakuun liikkeen kansalaistoimittajaa: olemme tutkineet Veronican tapausta, lukeneet asiakirjat, konsultoineet juristia, olleet yhteydessä Veronicaan ja hänen kotonaan on käyty keskustelemassa asioista.
Laki on niin kuin se luetaan. Entä viralliset kirjaukset?
Veronican ja poikavauvan yhteistyö neuvolan perhetyön kanssa alkoi vuoden 2014 alussa. Maaliskuussa neuvolan perhetyöntekijä koki, ettei hänellä ollut tälle pienperheelle enää mitään annettavaa.
Tästä kerrottiin lähemmin jo tarinan kakkososassa.
Perhetyö jatkui kuitenkin lastensuojelun puolella.
Maaliskuun lopussa ostopalveluperhetyön kirjauksissa lukee:
"Myönteiset muutokset
Veronica on hyvin lähtenyt mukaan yhteistyöhön ja alkujännityksen jälkeen on ollut tapaamisilla rennompi.
Veronica ottaa vastaan hänelle annettuja neuvoja ja ohjeita vauvan hoidossa ja on ottanut niitä käyttöön välittömästi.
Veronica kysyy myös neuvoja itse.
Pojan ja Veronican vuorovaikutus on kehittynyt. Veronica ottaa enemmän katsekontaktia poikaan ja hymyilee tälle.
Työskentelyssä onnistumiset
Tapaamiset ovat toteutuneet joka kerta suunnitellusti.
Toni (lapsen isä) on ollut heti hyvin yhteistyöhalukas.
Huolenaiheet tai esteet työskentelylle
Veronican epävarmuus pojan käsittelyssä.
Veronican jähmettyminen tilanteessa, jossa tarvitaan nopeaa ja napakkaa toimintaa (esim. pojan pulauttaminen selällään).
Veronican kokemattomuus pienen vauvan hoidossa saattaa vaikuttaa siihen, että on ajoittain lyhytpinnainen ja odottaa asioiden tapahtuvan nopeasti kuten esim. pojan nukuttaminen. Tarvitsee pitkäjänteisyyttä toimiakseen rauhassa tavoitteen eteen."
Huhtikuun lopussa neuvolan perhetyön kirjaukset kertovat seuraavaa:
"Myönteiset muutokset
Poika on kehittynyt hyvin ja selvästi tunnistaa häntä säännöllisesti tapaavien kasvot. Hän hakee myös kontaktia itse ja tekee toimia sen ylläpitämiseksi.
Työskentelyssä onnistumiset
Veronica on ollut hyvässä vuorovaikutuksessa. Hän on kertonut avoimesti asioista, kysynyt mielipiteitä ja halunnut tietoa lastenhoitoon liittyvistä asioista sekä lastensuojeluun liittyvistä käytänteistä.
Poika on ollut tapaamisilla hyvinhoidetun ja -voivan oloinen. Poika on iloinen, aktiivisessa vuorovaikutuksessa oleva poika. Poika tarttuu esineisiin ja tutkii niitä laittamalla suuhun sekä koskettelemalla. Silmä-käsi-yhteistyö toimii.
Veronica vastaa tapaamisten aikana pääosin hyvin pojan tarpeisiin kuten asennonvaihto lattialla, syliinottaminen tai tutin tarjoaminen tarvittaessa. Veronica juttelee ja hymyilee pojalle tapaamisten aikana ajoittain.
Huolenaiheet tai esteet työskentelylle
Pojan väsymyksen tunnistaminen ajoittain vielä puutteellista. Pojan nukkumaanlaittamisessa on edelleen ohjattu Veronicaa. Veronicaa on myös useita kertoja ohjattu syöttämään poikaa sylissä hiukan pystyssä asennossa. Veronicalla on kuitenkin edelleen taipumus syöttää poikaa vaakatasossa esim. lattialla. Veronica itse kertoo, että syöttäminen sylissä on pojalle epämieluisaa ja tämä kiemurtelee eikä viihdy."
Näiden samaisten perhetyöntekijöiden tekemästä lastensuojeluilmoituksesta, joka johti kiireelliseen sijoitukseen, on kirjattu lastensuojelun muistiinpanoihin seuraavasti:
"Lapsen ja äidin vuorovaikutukseen on tullut huolestuttavia piirteitä. Veronica on sanonut, että "minun ei tarvitse sietää/kestää pojan turhaa kitinää". Veronica on kokenut, että lapsi itkee tarpeettomasti ja tästä syystä Veronica on laittanut pojan häpeämään käytöstään omaan sänkyynsä. Veronica kertoi, että jossain vaiheessa poika rauhoittuu sänkyyn yksin ja lopulta nukahtaa. Veronica on verrannut toimiaan siihen, kun vanhempia lapsia rangaistaan huonosta käytöksestä laittamalla heidät esimerkiksi jäähylle tai nurkkaan.
Olemme keskustelleen Veronican kanssa asiasta ja esittäneet huolemme, mutta Veronica ei ollut huolesta samaa mieltä. Veronica vaikuttaa kokevansa toimivansa oikein, vaikka tietää, että poika on itkenyt itsensä uneen ja rauhoittanut itse itsensä.
Veronica ei tunnu ymmärtävän pojan ikätasoa ja sitä, millaista lohdutusta puolen vuoden ikäinen lapsi tarvitsee ja miksi pieni vauva itkee. Veronica vaikuttaa pitävän pojan itkua tahallisena kiukutteluna. Veronica on myös sanonut, ettei pidä poikaa paljon sylissä, koska ei ole sellainen ihminen. Hän haluaa opettaa poikaa itsenäiseksi, niin että poika oppii selviytymään yksin."
Sijoituspäätökseen johtava sosiaalityöntekijä on kirjannut:
"Pojasta saapui perhetyöntekijöiden tekemänä lastensuojeluilmoitus 2.7.2014, joka koski pojan ja äidin vakavaa vuorovaikutusongelmaa. Sosiaalityöntekijät lähtivät kotikäynnille 3.7.2014. Äiti ei avannut sosiaalityöntekijöille ovea (lue tarkemmin osa 1), jolloin pyydettiin poliisilta virka-apua asuntoon pääsemiseksi.
Äiti päästi sosiaalityöntekijät ja poliisit asuntoon. Äiti oli kotona kahdestaan pojan kanssa ja kertoi pojan olevan juuri syömässä. Poika makasi selällään lattialla, eikä ruokatarvikkeita ollut näkyvillä.
Sosiaalityöntekijä kävi läpi äidin kanssa saapuneen lastensuojeluilmoituksen. Äidin mukaan poika on ollut aina itkuinen ja haastava lapsi. Äiti kertoi laittaneensa pojan yksin sänkyyn rauhoittumaan silloin kun poika on ollut väsynyt. Äiti kertoi myös, ettei poika ole ollut pitkiä aikoja yksin ilman äidin läsnäoloa. Äiti totesi, ettei saa itse rauhoituttua, jos on jatkuvasti pojan kanssa. Äiti kertoi ymmärtävänsä, ettei poika voi puolivuotiaana olla itsenäinen, mutta toivoi pojan voivan pärjätä myös yksin ja leikkivän yksin.
Sosiaalityöntekijät kertoivat äidille, että huoli pojasta on niin suuri, että tilanne vaatii selvittelyä ja ainoa keino turvata poika selvityksen ajaksi on sijoittaa poika kiireellisesti vastaanottoperheeseen. Tilanteessa äiti laittoi pojan korkealle hoitopöydälle, kääntyi poikaan selin ja haki tälle sukat. Äiti puki pojalle sukat jalkaan ja laittoi tämän turvakaukaloon. Sosiaalityöntekijät lähtivät pojan kanssa vastaanottoperheeseen.
Perhetyöntekijät ovat tuoneet työskentelyn aikana esiin, että heillä on herännyt lisääntyvässä määrin huolia pojan äidin suhteen. Äiti vaikuttaa perhetyöntekijöiden mukaan hyvin tunnekylmältä lapsen suhteen ja ollut hermostunut perhetyöntekijöitä kohtaan. Pojan asiaa on käsitelty lastensuojelun moniammatillisessa asiantuntijaryhmässä 3.3.2014. Asiantuntijaryhmä ilmaisi huolensa äidin ja lapsen emotionaalisen suhteen vuoksi. He suosittelivat perhekuntoutusta mahdollisimman nopeasti ja siellä tiivistä tukea ja seurantaa vuorovaikutuksen osalta. Asiantuntijaryhmä totesi, että äiti tarvitsee tukea, hoitoa ja olisi suositeltavaa saada äiti lääkärille psykiatrisen hoidontarpeen arvioimiseksi sekä 1-tyypin diabeteksen hoidon varmistamiseksi. Äiti on tämän jälkeen kieltäytynyt perhekuntoutuksesta, ja perheessä on jatkettu kevään aikana tiivistä perhetyötä. Äiti on saatettu kevään aikana lääkäriin. Hän kertoi kiireellisen sijoituksen yhteydessä, että hänen hoitokontaktinsa ovat nyt kunnossa ja diabetes hoidossa.
Sosiaalityöntekijät arvioivat kiireellisen sijoituksen tilanteessa, että kiireellistä sijoitusta ei tehdä isälle vaan vastaanottoperheeseen. Syynä tähän oli se, ettei isä ole huoltaja ja vanhempien välillä on huolto- ja tapaamisriita. Lisäksi kiireellisen sijoituksen arviointitilanteessa poika oli hoitamaton: pitkät kynnet, likaiset korvat ja pinttynyttä likaa otsassa. Isän tiedetään hoitaneen poikaa usean kerran viikossa eikä hän ole omalla hoitovastuuvuorollaan huolehtinut pojan puhtaudesta. Isä on ilmaissut halunsa ottaa kokonaishoitovastuun pojasta, ja isän hoitokykyä tullaan arvioimaan kiireellisen sijoituksen aikana.
Johtava sosiaalityöntekijä selvitti äidin mielipiteen kiireellisestä sijoituksesta puhelimitse. Äiti ilmaisi vastustavansa kiireellistä sijoitusta, ilmaisi pettymyksensä siihen ettei huolista ole hänen mukaansa keskusteltu hänen kanssaan sekä siihen, ettei hän ole saanut lapsenhoitoapua.
Johtava sosiaalityöntekijä selvitti isän mielipiteen kiireellisestä sijoituksesta puhelimitse. Isä kertoi vastustavansa sitä, että poika sijoitettiin vastaanottoperheeseen ja kertoi toivovansa sijoitusta itselleen tai omalle äidilleen."
Ristiriitaisuuksia kirjauksissa
Johtava sosiaalityöntekijä on kirjannut, että "lähtivät kotikäynnille 3.7.". Tämä on erittäin harhaanjohtavaa: mille kotikäynnille he menivät kuljetuskopan kanssa? He siis menivät hakemaan vauvaa pois, eivätkä keskustelemaan lastensuojeluilmoituksesta tai sen sisällöstä.
Veronican lakimies on pyytänyt kaikki kirjaukset sosiaalitoimesta. Lain mukaan hänen on ne saatava.
Missä ovat touko- ja kesäkuun ostopalveluperhetyön kirjaukset?
(Toimituksen jälkihuomio artikkelin julkaisun jälkeen: Veronica on saanut itselleen lastensuojelun kirjoituksia, mutta ei kaikkia. Lakimies pyysi lastensuojelulta viime neuvottelussa kaikki asiakirjat ja ne tulivat muutamassa päivässä. Touko- ja kesäkuun ostopalveluperhetyön kirjaukset ovat juuri saapuneet lakimiehelle, eikä niitä siten ole käytetty tämän jutun pohjana. Miksi kaikkia kirjoituksia ei toimiteta automaattisesti äidille? Miksi niiden hankintaan tarvitaan lakimiestä?)
Huhtikuun lopun jälkeen seuraava perhetyöntekijöiden tosite on 2.7. kirjattu lastensuojeluilmoitus. Maalis- ja huhtikuussa on ylistetty äidin vastaanottavaisuutta ja yhteistyöhalukkuutta, mutta heinäkuun alussa on suuri huoli. Mitä tapahtui tuossa välillä? Vai tapahtuiko mitään, todella?
Miksei näistä asioista voitu keskustella Veronican kanssa avoimesti? Keskustella vaihtoehdoista? Antaa neuvoja, kuten keväällä. Ohjata oikeaan suuntaan.
Kiireellinen sijoitus ei ole mikään vaihtoehto, kun lapsi ei ole välittömässä vaarassa.
Suomalaista jalostettua ksenoglossolaliaa
Puhutaan viranomaiskielestä, joskus jopa kapulakielestä, kun käytetään termistöä, joka ei heti maallikolle avaudu.
Sosiaali- ja terveysviranomaisten käyttämä kieli on pääosin selvää suomea, mutta silti se on oma lajinsa. Se on kielellisesti täysin tunnistettavaa ja selväsanaista, mutta sisällöltään teksti voidaan tulkita moniselitteisesti – aina tarpeen mukaan.
Ksenoglossolalia tarkoittaa kielilläpuhumista, jossa puhuja puhuu itselleen vierasta kieltä, mutta kuulija tunnistaa sen luonnolliseksi kieleksi. Käytännössä siis ihminen, joka ei esimerkiksi osaa sanaakaan japania, saattaa hetkellisesti puhua sitä aivan sujuvasti ymmärtämättä itse sanomaansa. Tällöin mm. otsalohko ja keskittymiskykyä säätelevät aivojen alueet eivät juurikaan toimi. Tutkijat ovat tulkinneet asian niin, että jokin tuntematon tekijä ottaa heidän tietoisuutensa hallintaansa.
Kuulostaa aika uskomattomalta, eikö?
Tämä on kuitenkin tutkittu juttu. Toisin kuin se, että kansalaisen pitäisi olla viranomaisuskovainen ymmärtääkseen täysin viranomaiskieltä.
Pitäisi kyetä uskomaan, ettei viranomaiset tee koskaan virheitä. Että viranomaiset tietävät aina, mikä on ihmisten parhaaksi.
Suomessa julkisella sektorilla työskentelee noin 700.000 ihmistä. Turha kenenkään väittää, ettei siellä kukaan tee virheitä.
Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun niitä virheitä tuotetaan tietoisesti.
Syypäitä voidaan etsiä monelta taholta:
Valtio on tukenut kuntien huostaanottotoimintaa, avohuollon tukitoimet ovat jääneet taloudelliseen paitsioon. Nyt lakimuutoksen myötä ensimmäinen osio tulee muuttumaan, jälkimmäinen ei.
Kunnallisella tasolla on epäpäteviä työntekijöitä, paperinpyörittäjiä. Mutta ne todelliset auttavat kädet, kuten kodinhoitajat, puuttuvat usein kokonaan. Pitäisi jalkautua perheiden pariin.
Veronica on pyytänyt lapsenhoitoapua, sitä saamatta.
Sen sijaan hän sai lastensuojelukoneiston kimppuunsa; kuten varmasti jokainen vanhempi, jolta lapsi on viety viranomaisen tai toisen vanhemman toimesta, tietää, että kun lapsi on viety, voi joko turruttaa tai menettää itsensä.
Siinäkään tilanteessa ei apua heru.
Vieraannuttaminen on paitsi sallittua, myös suotavaa. Vaikka kirjoitetussa muodossa puhutaan vieraannuttamisesta aina negatiiviseen sävyyn, käytäntö puhuu sitä vastaan. On helpompaa olla erossa kokonaan, kuin tehdä töitä ja selvittää ongelmat. Usein se vieraannuttajavanhempi tai -viranomainen estää yhteydenpidon, tai tekee yhteistyön niin vaikeaksi, että toinen osapuoli luovuttaa.
Viis siitä, jos rutiinit katkeavat. Nehän voidaan rakentaa uudelleen. Kyllä ihminen eheytyy, varsinkin lapsi on mukautuvainen. Mitä pienempi, sen parempi. Eihän vauva-ajasta kukaan muista mitään.
Väärin, väärin, väärin!
Veronica olisi tarvinnut vain ja ainoastaan kodinhoitajan lapsenhoitoavuksi, mutta hän ei sitä saanut. Miksei?
Vedottiin siihen, että Toni hoitaa vauvaa joka viikko. Mutta jos kerran äiti kokee tarvitsevansa apua, miksei hänelle anneta sitä?
Toisille tuputetaan apua haluamattakin, joten resurssipulasta ei voi olla kyse.
Suomessa on paljon työttömiä. Puhutaan osallistavasta työttömyysturvasta. Puhutaan huonolla palkalla korvattavasta tekemällä tehdystä työstä. Paljon puhetta, viranomaispuhetta.
Perusajatus on hieno. Suomessa on paljon nuoria perheitä, jotka kaipaisivat apukäsiä. Osa vain valvottavalle vauvalle valvojaa hetkeksi, että itse saisi nukkua. Osa kaipaisi siivous- ja ruoanlaittoapua. Osa kaipaisi ihan perustavanlaatuista neuvontaa vanhemmuuteen. Monella työttömällä olisi tällä saralla paljon annettavaa.
Tunnekylmyydestä – kenelle sallitaan mitäkin?
Kaikille vanhemmuus ja tunteet, tunteiden käsittely ja osoittaminen ei tule luonnostaan.
Lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä esitti huolensa Veronican tunteettomuudesta.
Entäpä, jos Veronica olisi menestyvä yritysjohtaja? Sellainen, joka jokaisessa lehtikuvassakin näyttää kopealta ja kilpailukykyiseltä. Sellaisia vanhempia on Suomessakin paljon, eikä kukaan ole esittänyt edes epäilyjä heidän vanhemmuudestaan.
Entä, jos Veronica olisi taiteilija? Boheemi taivaanrannanmaalari, joka tissuttelisi ja villasukissaan hipsuttelisi kesäasuttavassa taiteilijakodossaan talvipakkasilla tyrkäten aina muistaessaan puuhellaan muutaman kalikan. Sellainenhan olisi suorastaan kadehdittavan ekohenkistä itsensä toteuttamista, jossa varttuva lapsi oppii arvostamaan henkisyyttä materian sijaan. Tällaisista äideistä luetaan naistenlehtien palstoilta. Heistä tehdään ikoneja.
Mutta kun on tavallistakin tavallisempi yksinhuoltajaäiti, ja jolla on vielä lopun ikäänsä maahanmuuttajan leima otsassaan. Veronican kohdalla se leima on lapsen papereissa: "Kyseessä virolaissyntyisen ja suomalaisen isän esikoislapsi." Näin alkaa lastenlääkärin sanelema epikriisi. Voiko tuota enää suoremmin ilmaista? Ikään kuin Veronica ei olisi Suomen kansalainen ollenkaan. Vaikka on ollut 9-vuotias lapsi muuttaessaan Suomeen.
Veronican äitikin asuu yhä Suomessa. Mutta sen seikan lastensuojelu sujuvasti sivuutti sijoitusta tehdessään. Vaikka tukiverkosto oli kartoitettu jo keväällä, vauvaa ei edes harkittu sijoitetavaksi sukulaisille. Miksi? Herää väkisinkin kysymys, onko olemassa jokin vastaanottoperheiden tukijärjestelmä, joille lastensuojelu hankkimalla hankkii asiakkaita. Jokin piilotettu hyväveli-järjestelmä.
Toisekseen, tunneköyhyys tai -kylmyys ei ole ihmisen oma valinta, saati edes itse tiedostettu ominaisuus. Mikä tärkeintä, se ei ole kenenkään vika.
Monta asiaa voi oppia tekemään eri tavoin, kuin omassa lapsuudenkodissa on tehty. Tutkimusten mukaan noin 75% lapsuudenkodin tavoista ja perinteistä välittyy lapsen omaan kotiin.
Moni nykyajan aikuinen on ajatellut saaneensa hyvän kasvatuksen, ja on tyytyväinen omiin vanhempiinsa, ja haluaisi siirtää lähes kaiken sellaisenaan.
Mutta, kuten Disneyn Tuhkimo-elokuvassakin, aina löytyy niitä virkaintoisia, jotka sanovat "se ei nyt vain käy". Ei tarjota mitään tilalle, mutta "se ei nyt vaan käy". Koska meillä on laki, lastensuojelulaki. Laki, jota sanktion uhalla vanhempien täytyy noudattaa, mutta viranomaisten ei.
Moni aikuinen on yllättynyt ymmärtäessään, että jos sama laki olisi ollut voimassa 1950–1970-luvuilla, tai vielä 1980-luvun alkupuolellakin, niin heidät olisi huostaanotettu. Moni ei ole ymmärtänyt tätä vieläkään. Eikä tarvitsekaan ymmärtää, sillä nykyinen laki on niin tulkinnanvarainen.
Käsi ylös, jolla ei ole koskaan ollut vanhemmuus kadoksissa.
Kasvatusmetodien muuttumisesta ja yhteiskunnan viemästä vanhemmuudesta
Siinä missä vielä 1980-luvulla lapset pyöräilivät yksinään missä tahtoivat, kun olivat pyöräilemään oppineet, niin nykyisin esikouluikäinen jos kulkee tuolla jossain pyörätiellä ilman aikuisen valvovaa silmää – se on kauhistus. Jos 1.-2.-luokkalaiset ovat keskenään järvenrannalla uimassa, sekin saattaa jonkun mielestä olla jo heitteillejättöä.
On lastensuojeluilmoitus tehty keveämminkin perustein: esimerkiksi pipopäisen pojan kouluruokailusta. Onhan nyt kotona jotain vikaa oltava, ja pahasti, jos ei pojalle ole opetettu, että lakki otetaan ruokaillessa pois päästä.
Vanhemmat eivät uskalla enää olla vanhempia, kun ei enää tiedetä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Lapset lahjotaan hiljaisiksi pelikonsoleilla ja muilla ajanviettohärpäkkeillä, jottei yhteistä aikaa olisi; jottei tarvitsisi kasvattaa. Ainakaan väärin.
Veronica nimenomaan pyysi lapsenhoitoapua, kysyi neuvoja perhetyöntekijöiltä ja neuvolasta. Hän noudatti saamiaan neuvoja, mutta siltikään ei ollut hyvä.
Sanotaan, että vanhemmuus on hakusessa. Vähintään yhtä usein vanhemmuus on viety yhteiskunnan taholta. Ei anneta kasvattaa. Jokainen lapsi on yksilö, ja usein vain hänen omat vanhempansa tietävät, millaista kasvatusta tämä kyseinen ihmistaimi tarvitsee. Joillekin lapsille riittää, kuin sanotaan kerran. Toiset tarvitsevat sen tuhat toistoa, eikä aina sekään riitä. Joudutaan pitämään kiinni. Ohjaamaan lasta kädestä pitäen.
Lapselle on taattava fyysinen koskemattomuus, sanoo laki. Sillä tarkoitetaan, ettei lasta saa vahingoittaa. Ei sitä, ettei lapseen saisi koskea. Voimankäyttö pitäisi osata suhteuttaa. Raja on veteen piirretty viiva: iso lapsi on jo vahva, pistää vastaan. Pitäisikö vanhemman nostaa kädet pystyyn, ja soittaa poliisi paikalle? Poliisi, joka tekee lastensuojeluilmoituksen? Murrosikäiset ovat kautta aikain kokeilleet rajojaan, mutta enää nykypäivänä näin ei saisi olla. Teini ei saa olla teini, jolloin vanhempikaan ei saa enää olla vanhempi.
Isompi lapsi ymmärtää jo puhetta eri tavalla, tarvittaessa voidaan keskustella.
Vauvan itkulle on aina syy – miksi hätääntynyttä äitiä ei tuettu?
Vauvan kanssa hänen tarpeistaan ja haluistaan ei voi keskustella. Jos vanhempi ei ole herkkä tulkitsemaan vauvan antamia signaaleja, saatetaan tarvita tulkkia. "Vauvakorva" kehittyy vain pienen lapsen vanhemmille. Tulkki, jolla ei ole omaa lasta, on hyödytön. Vauvojen ääntely on yksilökohtaista, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä on.
Tutkittua on, että ensimmäisen lapsen kohdalla "vauvakorva" ei välttämättä ehdi kehittyä valmiiksi. Varsinkin, jos vauvalla on erityistarpeita, joita ilmaisee nälän ja väsymyksen lisäksi. Tällaisia saattaa olla erilaiset kiputilat ja vatsavaivat, neurologiset poikkeavuudet, tai vaikka reagointi ympäristöön. Ääniyliherkyys, ilmalämpöpumpun kuivattama sisäilma... vaihtoehtoja on kymmeniä.
Aikuiselle vastaava kokemus on, jos joutuu vaikkapa vieraassa maassa sairaalahoitoon, ja kärrätään vuodepaikalle, jossa on voimakas ilmastointi ja vedontunne. Palelee, vaikka olisi peite päällä. Kertakaikkisen epämukava olo. Suuta ja nenää kuivaa ja kutittaa. Lopulta alkaa kurkkuun sattua. Hoitaja ei ymmärrä, mitä yrittää viestittää; ei puhuta samaa kieltä. Tukala tilanne, eikö?
Vauva ei koskaan itke huvikseen. Tai toisen kiusalla. Itkulle on aina jokin syy. Se syy pitää löytää.
Vasta noin 9-kuiselle lapselle kehittyy vähitellen oma tahto. Silloin vauva saattaa alkaa osoittaa mieltään kiellettäessä. Vähän toisella vuodella lapsi alkaa tahallisesti kokeilemaan, mitä saa tehdä. Jopa katsoo, että näkeekö kukaan.
Veronica oli siis väärässä syyttäessään vauvaansa kiukuttelusta. Jos perhetyöntekijät eivät saaneet Veronicaa ymmärtämään kokonaisuutta, se ei ole tämän vika.
Jos koulussa opettaja ei saa lasta oppimaan, ei se ole oppilaan vika. Kaikki eivät osaa opettaa. Miksi siis äitiä ja vauvaa rangaistaan osaamattomista perhetyöntekijöistä?
Jos Veronica ei olisi välittänyt lapsensa itkusta ja huonosta olosta, hän tuskin olisi soitellut kevättalvella neuvolaan pyytääkseen apua vauvan holtittomaan pulautteluun. Kirjauksista voi monesta kohdin lukea, kuinka Veronica on ollut välillä itsekin itkuinen ja hätääntynyt vauvan vuoksi. Jokainen voi kysyä itseltään, toimiiko tunteeton ihminen niin?
Kirjoittajalle se kertoo väsymyksestä ja avuttomuudesta. Mutta tarvittavaa apua ei annettu. Sen sijaan syyllistettiin, ja kirjauksissa etsittiin "lihaa luitten ympärille".
Millaiset standardit on täytettävä, jotta vanhemmuus on hyväksyttävää?
Yleisesti ajatellen jos vanhemmuus kulkisi käsi kädessä kotoa opitun kanssa, olisi mm. päihdeongelmista päästy jo aikaa sitten kastroimalla kaikki ongelmaiset, ja riistämällä heiltä mahdolliset lapset jo heti pienestä.
Ongelmat eivät periydy. Niin sanotusta hyvästäkin kodista voi tulla esimerkiksi huumeidenkäyttäjiä. Ja usein se onkin näin: kun elämä on liian helppoa ja turvattua, pitää nuorten hakea jännitystä elämäänsä muilla tavoin – tekemällä ei-toivottuja asioita.
Voidaan siis ajatella, että ongelmaperheissä kasvaa ne elämää kestävät tasapainoiset ihmiset. Puuttumista pitäisi järkiperäistää.
Monien tutkimusten mukaan sijoitus on useimmiten huonompi vaihtoehto, kuin epätäydelliset kotiolosuhteet. Ja välillisesti sijoituslasten ongelmat seuraavat läpi elämän: kouluun, työpaikoille, sosiaalisiin suhteisiin, parisuhteeseen ja ympyrän sulkeutuessa oman perheen luomiseen. Leima pysyy ikuisesti. Vain harvalle sijoitus on todella se parempi vaihtoehto. Ja mitä pitempiaikainen ero on kyseessä, sitä vaikeampaa biologisen perheen eheytyminen sijoituksen jälkeen on. Ironista kyllä, jopa sijoituksen jälkeen tehtävä viranomaisyhteistyö hidastaa usein eheytymistä. Sen sijaan, että perhe saisi omassa rauhassa tutustua toisiinsa, ilman "kyttäämistä".
Kun välitöntä vaaraa ei ole, asiat pitää voida muokata ajan kanssa oikealle tolalle.
Veronican kohdalla lastensuojelussa huolta on herättänyt hänen ja vauvan välinen vuorovaikutus. Tai pikemminkin sen puute.
Missä on määritelty yksi ainoa oikea tapa olla hyvä vanhempi, olla täydellinen vanhempi? Ei missään.
Sen sijaan laissa on selvästi sanottu, milloin kiireellinen sijoitus on aiheellinen. Samoin, kuinka se toteutetaan. Ja miten asiasta annetaan valituskelpoinen päätös.
Samoin laissa on määrätty, kuinka kansalaisen on saatava häntä koskevat sosiaali- ja terveyshuollon kirjaukset pyydettäessä – niin pian kuin mahdollista.
Veronican kohdalla lakia on noudatettu heikosti.
Puhutaan näennäisesti samaa kieltä, ymmärtämättä toisiamme. Väärinkäsityksiä väärinkäsitysten päälle.
Onko Suomen laki ksenoglossolalinen teos, jota vain tiettyjen henkilöiden on tarkoitus tulkita?
Toinen näkökulma
Kiireellisen sijoituksen hoitaa lastensuojelu. Lastensuojeluviranomainen käyttää omaa harkintaansa, jonka tueksi voi valita haluamansa asiakirjat.
Veronica on käynyt vauvan kanssa neuvolassa, kuten kuuluu käydäkin.
Ensimmäiset kirjaukset ovat vauvan mittauksista. Myöhemmin on alettu arvioimaan lapsen muuta kehitystä.
Neuvolan tiedostoissa on seuraavia otteita:
HELMIKUU 14.2.
"Jokeltelee vastavuoroisesti: Poikkeava
Hymykontakti: Poikkeava
Lapsen käsittely: Ei huolta, käsittelee hellästi
Lapselle puhuminen: selvä huoli
lisätieto: mallitettu lapsen kanssa seurustelua
Suloinen vauva. Hyvin kasvaa. Nyt neuvolassa vaikea saada vuorovaikutukseen, välttelevä katsekontakti. Ei hymyile tai jokeltele."
Mallinnusta vauvan kanssa toimimiseen annettiin myös perhetyön kautta, ja se auttoi.
MAALISKUU 14.3.
"Jäntevä poika. Katsoo silmiin, hymyilee ja tapailee ääntelyä."
TOUKOKUU 5.5.
"Katsekontakti: Normaali
Jokeltelee vastavuoroisesti: Normaali
Hymykontakti: Normaali
Iloinen poika. Hymyilee ja ääntelee paljon."
20.5. "Katsekontakti: Normaali
Hymykontakti: Normaali
Suloinen, tarkkaavainen poika."
KESÄKUU 10.6.
"Virkeä ja iloinen poika."
HEINÄKUU 14.7.
"Poika tarkkaavainen ja iloinen, nyt ei aktiivisesti jokella"
30.7. "Jäntevä, iloinen poika. Hyvin tulee kontaktiin, alkaa jokellella ajan kanssa. Tarkkaavaisesti seurailee ja ilmaisee tarpeensa iänmukaisesti."
Keskoslapsen puolivuotiskontrollissa fysioterapeutin kirjauksissa 16.7. lukee: "Poika on oikein hyvään, vastavuoroiseen kontaktiin tuleva lapsi. Hän hakee usein katsekontaktia ja hymyilee paljon. Jokeltelee."
Ja samalta käynniltä lastentautien erikoislääkärin papereissa: "Hyvä katsekontakti, silmillä seuraa, ei karsastusta, iloinen hymy ja jokeltelu."
Neuvolan papereita kun lukee, niin missä on ne vuorovaikutusongelmat? Ne jäivät helmikuulle. Eikö lastensuojelussa perusteta terveydenhuollon ammattilaisten mielipiteistä?
Virheiden pimittämiseen ei ole varaa
Virheitä sattuu väkisinkin, aina silloin tällöin. Erehtyväisiä ihmisiähän me olemme. Mutta kun virhe huomataan, se pitää saman tien korjata. Eikä virheitä saa tehdä tahallaan.
Vuonna 2004 erään pääkaupunkiseudun sairaalan keittiöllä putosi lasinen jälkiruokakulho koneeseen, jossa valmistui jälkiruokakiisseliä parille sadalle asiakkaalle. Potilaille ja henkilökunnalle.
Lasikulho pirstoutui sekoittajassa.
Keittäjä ei uskaltanut kertoa virheestään, sillä vastavalmistuneena pelkäsi kollegoidensa reaktiota. Raaka-aineita kun ei saa haaskata – ainakaan tuollaisia määriä.
Asiakkaat saivat lasinsiruja ruoansulatuskanaviinsa, sisäistä verenvuotoa tuli kymmenille. Vahingot olivat kaikin puolin mittavat verrattuna hedelmäkiisselin raaka-aineiden hintaan. Kukaan ei kuitenkaan menehtynyt, onneksi.
Lastensuojelussa toimii vähän samanlainen venäläinen ruletti: vältyt varmasti vahingoilta, kun et ota jälkiruokaa – eli et tee lapsia. Jos teet lapsia, saatat saada enemmän tai vähemmän lasinsiruja kaupanpäälle. Ne tekevät tuhojaan, mutta niiden poistaminen kehon sisältä on enemmän kuin vaikeaa.
Niitä siruja ei saa myöskään nypittyä pois sieltä kiisselistä ennen syöntiä, eihän niitä edes huomaa; epäkohtia ja vääriä käytäntöjä ei saada kitkettyä viranomaiskoneistosta.
Tarvitaan kokonaan uusi kiisseli, kokonaan uusi järjestelmä. Ihan se ja sama, kuka sen kulhon rikkoi.
Elämää eteenpäin, vaikka miten päin
Veronican vauva on tällä hetkellä isänsä kanssa vastaanottokodissa.
Hallinto-oikeuden välipäätös lastensuojelun päätösten täytäntöönpanon keskeyttämisestä on karu:
"Hallinto-oikeus hylkää täytäntöönpanon keskeyttämistä koskevan vaatimuksen."
Perusteluna on vain: "Täytäntöönpanon keskeyttämiseen ei ole ilmennyt aihetta."
Ja muutostahan tähän päätökseen ei enää saa hakea; tapaamisten rajoitus- ja sijoituspäätös käsitellään myöhemmin.
Äiti kirjoittaa:
"Tässä ollaan nyt menty päivä kerrallaan. Huoltajuuskiistasta sen verran, että olen lakimieheni mukaan häviöllä. Isän puolelta ei ole kutsuttu ketään todistajaksi, mutta omalta puolelta kyllä. Lastensuojelu tukee niin paljon isää, että edes kukaan hyvä juristi ei voi voittaa tätä juttua. Tietenkin aion taistella loppuun asti, mutta tulevaisuus ei näytä hyvältä. Ensin minulta vietiin äitiys sitten halu olla edes mukana lapsen elämässä.
Jos isä vie voiton huoltajuusasiassa, niin en aio olla kuvioissa mukana. Mietin ulkomaille muuttoa. Isä ja tämän suku eivät edes myönnä, että ovat vieneet lapselta äidin. Lapsi tulee siis kasvamaan ilman äitiä, jos tämä painajainen toteutuu. En kestä enempää tulevaa nöyryytystä ja etä-äidin roolia. Sama kuin en olisi enää äiti."
Toteutuuko tässä tapauksessa todella se lastensuojelulain mukainen lapsen etu?
Veronican ja poikavauvan yhteistyö neuvolan perhetyön kanssa alkoi vuoden 2014 alussa. Maaliskuussa neuvolan perhetyöntekijä koki, ettei hänellä ollut tälle pienperheelle enää mitään annettavaa.
Tästä kerrottiin lähemmin jo tarinan kakkososassa.
Perhetyö jatkui kuitenkin lastensuojelun puolella.
Maaliskuun lopussa ostopalveluperhetyön kirjauksissa lukee:
"Myönteiset muutokset
Veronica on hyvin lähtenyt mukaan yhteistyöhön ja alkujännityksen jälkeen on ollut tapaamisilla rennompi.
Veronica ottaa vastaan hänelle annettuja neuvoja ja ohjeita vauvan hoidossa ja on ottanut niitä käyttöön välittömästi.
Veronica kysyy myös neuvoja itse.
Pojan ja Veronican vuorovaikutus on kehittynyt. Veronica ottaa enemmän katsekontaktia poikaan ja hymyilee tälle.
Työskentelyssä onnistumiset
Tapaamiset ovat toteutuneet joka kerta suunnitellusti.
Toni (lapsen isä) on ollut heti hyvin yhteistyöhalukas.
Huolenaiheet tai esteet työskentelylle
Veronican epävarmuus pojan käsittelyssä.
Veronican jähmettyminen tilanteessa, jossa tarvitaan nopeaa ja napakkaa toimintaa (esim. pojan pulauttaminen selällään).
Veronican kokemattomuus pienen vauvan hoidossa saattaa vaikuttaa siihen, että on ajoittain lyhytpinnainen ja odottaa asioiden tapahtuvan nopeasti kuten esim. pojan nukuttaminen. Tarvitsee pitkäjänteisyyttä toimiakseen rauhassa tavoitteen eteen."
Huhtikuun lopussa neuvolan perhetyön kirjaukset kertovat seuraavaa:
"Myönteiset muutokset
Poika on kehittynyt hyvin ja selvästi tunnistaa häntä säännöllisesti tapaavien kasvot. Hän hakee myös kontaktia itse ja tekee toimia sen ylläpitämiseksi.
Työskentelyssä onnistumiset
Veronica on ollut hyvässä vuorovaikutuksessa. Hän on kertonut avoimesti asioista, kysynyt mielipiteitä ja halunnut tietoa lastenhoitoon liittyvistä asioista sekä lastensuojeluun liittyvistä käytänteistä.
Poika on ollut tapaamisilla hyvinhoidetun ja -voivan oloinen. Poika on iloinen, aktiivisessa vuorovaikutuksessa oleva poika. Poika tarttuu esineisiin ja tutkii niitä laittamalla suuhun sekä koskettelemalla. Silmä-käsi-yhteistyö toimii.
Veronica vastaa tapaamisten aikana pääosin hyvin pojan tarpeisiin kuten asennonvaihto lattialla, syliinottaminen tai tutin tarjoaminen tarvittaessa. Veronica juttelee ja hymyilee pojalle tapaamisten aikana ajoittain.
Huolenaiheet tai esteet työskentelylle
Pojan väsymyksen tunnistaminen ajoittain vielä puutteellista. Pojan nukkumaanlaittamisessa on edelleen ohjattu Veronicaa. Veronicaa on myös useita kertoja ohjattu syöttämään poikaa sylissä hiukan pystyssä asennossa. Veronicalla on kuitenkin edelleen taipumus syöttää poikaa vaakatasossa esim. lattialla. Veronica itse kertoo, että syöttäminen sylissä on pojalle epämieluisaa ja tämä kiemurtelee eikä viihdy."
Näiden samaisten perhetyöntekijöiden tekemästä lastensuojeluilmoituksesta, joka johti kiireelliseen sijoitukseen, on kirjattu lastensuojelun muistiinpanoihin seuraavasti:
"Lapsen ja äidin vuorovaikutukseen on tullut huolestuttavia piirteitä. Veronica on sanonut, että "minun ei tarvitse sietää/kestää pojan turhaa kitinää". Veronica on kokenut, että lapsi itkee tarpeettomasti ja tästä syystä Veronica on laittanut pojan häpeämään käytöstään omaan sänkyynsä. Veronica kertoi, että jossain vaiheessa poika rauhoittuu sänkyyn yksin ja lopulta nukahtaa. Veronica on verrannut toimiaan siihen, kun vanhempia lapsia rangaistaan huonosta käytöksestä laittamalla heidät esimerkiksi jäähylle tai nurkkaan.
Olemme keskustelleen Veronican kanssa asiasta ja esittäneet huolemme, mutta Veronica ei ollut huolesta samaa mieltä. Veronica vaikuttaa kokevansa toimivansa oikein, vaikka tietää, että poika on itkenyt itsensä uneen ja rauhoittanut itse itsensä.
Veronica ei tunnu ymmärtävän pojan ikätasoa ja sitä, millaista lohdutusta puolen vuoden ikäinen lapsi tarvitsee ja miksi pieni vauva itkee. Veronica vaikuttaa pitävän pojan itkua tahallisena kiukutteluna. Veronica on myös sanonut, ettei pidä poikaa paljon sylissä, koska ei ole sellainen ihminen. Hän haluaa opettaa poikaa itsenäiseksi, niin että poika oppii selviytymään yksin."
Sijoituspäätökseen johtava sosiaalityöntekijä on kirjannut:
"Pojasta saapui perhetyöntekijöiden tekemänä lastensuojeluilmoitus 2.7.2014, joka koski pojan ja äidin vakavaa vuorovaikutusongelmaa. Sosiaalityöntekijät lähtivät kotikäynnille 3.7.2014. Äiti ei avannut sosiaalityöntekijöille ovea (lue tarkemmin osa 1), jolloin pyydettiin poliisilta virka-apua asuntoon pääsemiseksi.
Äiti päästi sosiaalityöntekijät ja poliisit asuntoon. Äiti oli kotona kahdestaan pojan kanssa ja kertoi pojan olevan juuri syömässä. Poika makasi selällään lattialla, eikä ruokatarvikkeita ollut näkyvillä.
Sosiaalityöntekijä kävi läpi äidin kanssa saapuneen lastensuojeluilmoituksen. Äidin mukaan poika on ollut aina itkuinen ja haastava lapsi. Äiti kertoi laittaneensa pojan yksin sänkyyn rauhoittumaan silloin kun poika on ollut väsynyt. Äiti kertoi myös, ettei poika ole ollut pitkiä aikoja yksin ilman äidin läsnäoloa. Äiti totesi, ettei saa itse rauhoituttua, jos on jatkuvasti pojan kanssa. Äiti kertoi ymmärtävänsä, ettei poika voi puolivuotiaana olla itsenäinen, mutta toivoi pojan voivan pärjätä myös yksin ja leikkivän yksin.
Sosiaalityöntekijät kertoivat äidille, että huoli pojasta on niin suuri, että tilanne vaatii selvittelyä ja ainoa keino turvata poika selvityksen ajaksi on sijoittaa poika kiireellisesti vastaanottoperheeseen. Tilanteessa äiti laittoi pojan korkealle hoitopöydälle, kääntyi poikaan selin ja haki tälle sukat. Äiti puki pojalle sukat jalkaan ja laittoi tämän turvakaukaloon. Sosiaalityöntekijät lähtivät pojan kanssa vastaanottoperheeseen.
Perhetyöntekijät ovat tuoneet työskentelyn aikana esiin, että heillä on herännyt lisääntyvässä määrin huolia pojan äidin suhteen. Äiti vaikuttaa perhetyöntekijöiden mukaan hyvin tunnekylmältä lapsen suhteen ja ollut hermostunut perhetyöntekijöitä kohtaan. Pojan asiaa on käsitelty lastensuojelun moniammatillisessa asiantuntijaryhmässä 3.3.2014. Asiantuntijaryhmä ilmaisi huolensa äidin ja lapsen emotionaalisen suhteen vuoksi. He suosittelivat perhekuntoutusta mahdollisimman nopeasti ja siellä tiivistä tukea ja seurantaa vuorovaikutuksen osalta. Asiantuntijaryhmä totesi, että äiti tarvitsee tukea, hoitoa ja olisi suositeltavaa saada äiti lääkärille psykiatrisen hoidontarpeen arvioimiseksi sekä 1-tyypin diabeteksen hoidon varmistamiseksi. Äiti on tämän jälkeen kieltäytynyt perhekuntoutuksesta, ja perheessä on jatkettu kevään aikana tiivistä perhetyötä. Äiti on saatettu kevään aikana lääkäriin. Hän kertoi kiireellisen sijoituksen yhteydessä, että hänen hoitokontaktinsa ovat nyt kunnossa ja diabetes hoidossa.
Sosiaalityöntekijät arvioivat kiireellisen sijoituksen tilanteessa, että kiireellistä sijoitusta ei tehdä isälle vaan vastaanottoperheeseen. Syynä tähän oli se, ettei isä ole huoltaja ja vanhempien välillä on huolto- ja tapaamisriita. Lisäksi kiireellisen sijoituksen arviointitilanteessa poika oli hoitamaton: pitkät kynnet, likaiset korvat ja pinttynyttä likaa otsassa. Isän tiedetään hoitaneen poikaa usean kerran viikossa eikä hän ole omalla hoitovastuuvuorollaan huolehtinut pojan puhtaudesta. Isä on ilmaissut halunsa ottaa kokonaishoitovastuun pojasta, ja isän hoitokykyä tullaan arvioimaan kiireellisen sijoituksen aikana.
Johtava sosiaalityöntekijä selvitti äidin mielipiteen kiireellisestä sijoituksesta puhelimitse. Äiti ilmaisi vastustavansa kiireellistä sijoitusta, ilmaisi pettymyksensä siihen ettei huolista ole hänen mukaansa keskusteltu hänen kanssaan sekä siihen, ettei hän ole saanut lapsenhoitoapua.
Johtava sosiaalityöntekijä selvitti isän mielipiteen kiireellisestä sijoituksesta puhelimitse. Isä kertoi vastustavansa sitä, että poika sijoitettiin vastaanottoperheeseen ja kertoi toivovansa sijoitusta itselleen tai omalle äidilleen."
Ristiriitaisuuksia kirjauksissa
Johtava sosiaalityöntekijä on kirjannut, että "lähtivät kotikäynnille 3.7.". Tämä on erittäin harhaanjohtavaa: mille kotikäynnille he menivät kuljetuskopan kanssa? He siis menivät hakemaan vauvaa pois, eivätkä keskustelemaan lastensuojeluilmoituksesta tai sen sisällöstä.
Veronican lakimies on pyytänyt kaikki kirjaukset sosiaalitoimesta. Lain mukaan hänen on ne saatava.
Missä ovat touko- ja kesäkuun ostopalveluperhetyön kirjaukset?
(Toimituksen jälkihuomio artikkelin julkaisun jälkeen: Veronica on saanut itselleen lastensuojelun kirjoituksia, mutta ei kaikkia. Lakimies pyysi lastensuojelulta viime neuvottelussa kaikki asiakirjat ja ne tulivat muutamassa päivässä. Touko- ja kesäkuun ostopalveluperhetyön kirjaukset ovat juuri saapuneet lakimiehelle, eikä niitä siten ole käytetty tämän jutun pohjana. Miksi kaikkia kirjoituksia ei toimiteta automaattisesti äidille? Miksi niiden hankintaan tarvitaan lakimiestä?)
Huhtikuun lopun jälkeen seuraava perhetyöntekijöiden tosite on 2.7. kirjattu lastensuojeluilmoitus. Maalis- ja huhtikuussa on ylistetty äidin vastaanottavaisuutta ja yhteistyöhalukkuutta, mutta heinäkuun alussa on suuri huoli. Mitä tapahtui tuossa välillä? Vai tapahtuiko mitään, todella?
Miksei näistä asioista voitu keskustella Veronican kanssa avoimesti? Keskustella vaihtoehdoista? Antaa neuvoja, kuten keväällä. Ohjata oikeaan suuntaan.
Kiireellinen sijoitus ei ole mikään vaihtoehto, kun lapsi ei ole välittömässä vaarassa.
Suomalaista jalostettua ksenoglossolaliaa
Puhutaan viranomaiskielestä, joskus jopa kapulakielestä, kun käytetään termistöä, joka ei heti maallikolle avaudu.
Sosiaali- ja terveysviranomaisten käyttämä kieli on pääosin selvää suomea, mutta silti se on oma lajinsa. Se on kielellisesti täysin tunnistettavaa ja selväsanaista, mutta sisällöltään teksti voidaan tulkita moniselitteisesti – aina tarpeen mukaan.
Ksenoglossolalia tarkoittaa kielilläpuhumista, jossa puhuja puhuu itselleen vierasta kieltä, mutta kuulija tunnistaa sen luonnolliseksi kieleksi. Käytännössä siis ihminen, joka ei esimerkiksi osaa sanaakaan japania, saattaa hetkellisesti puhua sitä aivan sujuvasti ymmärtämättä itse sanomaansa. Tällöin mm. otsalohko ja keskittymiskykyä säätelevät aivojen alueet eivät juurikaan toimi. Tutkijat ovat tulkinneet asian niin, että jokin tuntematon tekijä ottaa heidän tietoisuutensa hallintaansa.
Kuulostaa aika uskomattomalta, eikö?
Tämä on kuitenkin tutkittu juttu. Toisin kuin se, että kansalaisen pitäisi olla viranomaisuskovainen ymmärtääkseen täysin viranomaiskieltä.
Pitäisi kyetä uskomaan, ettei viranomaiset tee koskaan virheitä. Että viranomaiset tietävät aina, mikä on ihmisten parhaaksi.
Suomessa julkisella sektorilla työskentelee noin 700.000 ihmistä. Turha kenenkään väittää, ettei siellä kukaan tee virheitä.
Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun niitä virheitä tuotetaan tietoisesti.
Syypäitä voidaan etsiä monelta taholta:
Valtio on tukenut kuntien huostaanottotoimintaa, avohuollon tukitoimet ovat jääneet taloudelliseen paitsioon. Nyt lakimuutoksen myötä ensimmäinen osio tulee muuttumaan, jälkimmäinen ei.
Kunnallisella tasolla on epäpäteviä työntekijöitä, paperinpyörittäjiä. Mutta ne todelliset auttavat kädet, kuten kodinhoitajat, puuttuvat usein kokonaan. Pitäisi jalkautua perheiden pariin.
Veronica on pyytänyt lapsenhoitoapua, sitä saamatta.
Sen sijaan hän sai lastensuojelukoneiston kimppuunsa; kuten varmasti jokainen vanhempi, jolta lapsi on viety viranomaisen tai toisen vanhemman toimesta, tietää, että kun lapsi on viety, voi joko turruttaa tai menettää itsensä.
Siinäkään tilanteessa ei apua heru.
Vieraannuttaminen on paitsi sallittua, myös suotavaa. Vaikka kirjoitetussa muodossa puhutaan vieraannuttamisesta aina negatiiviseen sävyyn, käytäntö puhuu sitä vastaan. On helpompaa olla erossa kokonaan, kuin tehdä töitä ja selvittää ongelmat. Usein se vieraannuttajavanhempi tai -viranomainen estää yhteydenpidon, tai tekee yhteistyön niin vaikeaksi, että toinen osapuoli luovuttaa.
Viis siitä, jos rutiinit katkeavat. Nehän voidaan rakentaa uudelleen. Kyllä ihminen eheytyy, varsinkin lapsi on mukautuvainen. Mitä pienempi, sen parempi. Eihän vauva-ajasta kukaan muista mitään.
Väärin, väärin, väärin!
Veronica olisi tarvinnut vain ja ainoastaan kodinhoitajan lapsenhoitoavuksi, mutta hän ei sitä saanut. Miksei?
Vedottiin siihen, että Toni hoitaa vauvaa joka viikko. Mutta jos kerran äiti kokee tarvitsevansa apua, miksei hänelle anneta sitä?
Toisille tuputetaan apua haluamattakin, joten resurssipulasta ei voi olla kyse.
Suomessa on paljon työttömiä. Puhutaan osallistavasta työttömyysturvasta. Puhutaan huonolla palkalla korvattavasta tekemällä tehdystä työstä. Paljon puhetta, viranomaispuhetta.
Perusajatus on hieno. Suomessa on paljon nuoria perheitä, jotka kaipaisivat apukäsiä. Osa vain valvottavalle vauvalle valvojaa hetkeksi, että itse saisi nukkua. Osa kaipaisi siivous- ja ruoanlaittoapua. Osa kaipaisi ihan perustavanlaatuista neuvontaa vanhemmuuteen. Monella työttömällä olisi tällä saralla paljon annettavaa.
Tunnekylmyydestä – kenelle sallitaan mitäkin?
Kaikille vanhemmuus ja tunteet, tunteiden käsittely ja osoittaminen ei tule luonnostaan.
Lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä esitti huolensa Veronican tunteettomuudesta.
Entäpä, jos Veronica olisi menestyvä yritysjohtaja? Sellainen, joka jokaisessa lehtikuvassakin näyttää kopealta ja kilpailukykyiseltä. Sellaisia vanhempia on Suomessakin paljon, eikä kukaan ole esittänyt edes epäilyjä heidän vanhemmuudestaan.
Entä, jos Veronica olisi taiteilija? Boheemi taivaanrannanmaalari, joka tissuttelisi ja villasukissaan hipsuttelisi kesäasuttavassa taiteilijakodossaan talvipakkasilla tyrkäten aina muistaessaan puuhellaan muutaman kalikan. Sellainenhan olisi suorastaan kadehdittavan ekohenkistä itsensä toteuttamista, jossa varttuva lapsi oppii arvostamaan henkisyyttä materian sijaan. Tällaisista äideistä luetaan naistenlehtien palstoilta. Heistä tehdään ikoneja.
Mutta kun on tavallistakin tavallisempi yksinhuoltajaäiti, ja jolla on vielä lopun ikäänsä maahanmuuttajan leima otsassaan. Veronican kohdalla se leima on lapsen papereissa: "Kyseessä virolaissyntyisen ja suomalaisen isän esikoislapsi." Näin alkaa lastenlääkärin sanelema epikriisi. Voiko tuota enää suoremmin ilmaista? Ikään kuin Veronica ei olisi Suomen kansalainen ollenkaan. Vaikka on ollut 9-vuotias lapsi muuttaessaan Suomeen.
Veronican äitikin asuu yhä Suomessa. Mutta sen seikan lastensuojelu sujuvasti sivuutti sijoitusta tehdessään. Vaikka tukiverkosto oli kartoitettu jo keväällä, vauvaa ei edes harkittu sijoitetavaksi sukulaisille. Miksi? Herää väkisinkin kysymys, onko olemassa jokin vastaanottoperheiden tukijärjestelmä, joille lastensuojelu hankkimalla hankkii asiakkaita. Jokin piilotettu hyväveli-järjestelmä.
Toisekseen, tunneköyhyys tai -kylmyys ei ole ihmisen oma valinta, saati edes itse tiedostettu ominaisuus. Mikä tärkeintä, se ei ole kenenkään vika.
Monta asiaa voi oppia tekemään eri tavoin, kuin omassa lapsuudenkodissa on tehty. Tutkimusten mukaan noin 75% lapsuudenkodin tavoista ja perinteistä välittyy lapsen omaan kotiin.
Moni nykyajan aikuinen on ajatellut saaneensa hyvän kasvatuksen, ja on tyytyväinen omiin vanhempiinsa, ja haluaisi siirtää lähes kaiken sellaisenaan.
Mutta, kuten Disneyn Tuhkimo-elokuvassakin, aina löytyy niitä virkaintoisia, jotka sanovat "se ei nyt vain käy". Ei tarjota mitään tilalle, mutta "se ei nyt vaan käy". Koska meillä on laki, lastensuojelulaki. Laki, jota sanktion uhalla vanhempien täytyy noudattaa, mutta viranomaisten ei.
Moni aikuinen on yllättynyt ymmärtäessään, että jos sama laki olisi ollut voimassa 1950–1970-luvuilla, tai vielä 1980-luvun alkupuolellakin, niin heidät olisi huostaanotettu. Moni ei ole ymmärtänyt tätä vieläkään. Eikä tarvitsekaan ymmärtää, sillä nykyinen laki on niin tulkinnanvarainen.
Käsi ylös, jolla ei ole koskaan ollut vanhemmuus kadoksissa.
Kasvatusmetodien muuttumisesta ja yhteiskunnan viemästä vanhemmuudesta
Siinä missä vielä 1980-luvulla lapset pyöräilivät yksinään missä tahtoivat, kun olivat pyöräilemään oppineet, niin nykyisin esikouluikäinen jos kulkee tuolla jossain pyörätiellä ilman aikuisen valvovaa silmää – se on kauhistus. Jos 1.-2.-luokkalaiset ovat keskenään järvenrannalla uimassa, sekin saattaa jonkun mielestä olla jo heitteillejättöä.
On lastensuojeluilmoitus tehty keveämminkin perustein: esimerkiksi pipopäisen pojan kouluruokailusta. Onhan nyt kotona jotain vikaa oltava, ja pahasti, jos ei pojalle ole opetettu, että lakki otetaan ruokaillessa pois päästä.
Vanhemmat eivät uskalla enää olla vanhempia, kun ei enää tiedetä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Lapset lahjotaan hiljaisiksi pelikonsoleilla ja muilla ajanviettohärpäkkeillä, jottei yhteistä aikaa olisi; jottei tarvitsisi kasvattaa. Ainakaan väärin.
Veronica nimenomaan pyysi lapsenhoitoapua, kysyi neuvoja perhetyöntekijöiltä ja neuvolasta. Hän noudatti saamiaan neuvoja, mutta siltikään ei ollut hyvä.
Sanotaan, että vanhemmuus on hakusessa. Vähintään yhtä usein vanhemmuus on viety yhteiskunnan taholta. Ei anneta kasvattaa. Jokainen lapsi on yksilö, ja usein vain hänen omat vanhempansa tietävät, millaista kasvatusta tämä kyseinen ihmistaimi tarvitsee. Joillekin lapsille riittää, kuin sanotaan kerran. Toiset tarvitsevat sen tuhat toistoa, eikä aina sekään riitä. Joudutaan pitämään kiinni. Ohjaamaan lasta kädestä pitäen.
Lapselle on taattava fyysinen koskemattomuus, sanoo laki. Sillä tarkoitetaan, ettei lasta saa vahingoittaa. Ei sitä, ettei lapseen saisi koskea. Voimankäyttö pitäisi osata suhteuttaa. Raja on veteen piirretty viiva: iso lapsi on jo vahva, pistää vastaan. Pitäisikö vanhemman nostaa kädet pystyyn, ja soittaa poliisi paikalle? Poliisi, joka tekee lastensuojeluilmoituksen? Murrosikäiset ovat kautta aikain kokeilleet rajojaan, mutta enää nykypäivänä näin ei saisi olla. Teini ei saa olla teini, jolloin vanhempikaan ei saa enää olla vanhempi.
Isompi lapsi ymmärtää jo puhetta eri tavalla, tarvittaessa voidaan keskustella.
Vauvan itkulle on aina syy – miksi hätääntynyttä äitiä ei tuettu?
Vauvan kanssa hänen tarpeistaan ja haluistaan ei voi keskustella. Jos vanhempi ei ole herkkä tulkitsemaan vauvan antamia signaaleja, saatetaan tarvita tulkkia. "Vauvakorva" kehittyy vain pienen lapsen vanhemmille. Tulkki, jolla ei ole omaa lasta, on hyödytön. Vauvojen ääntely on yksilökohtaista, mutta tiettyjä yhtäläisyyksiä on.
Tutkittua on, että ensimmäisen lapsen kohdalla "vauvakorva" ei välttämättä ehdi kehittyä valmiiksi. Varsinkin, jos vauvalla on erityistarpeita, joita ilmaisee nälän ja väsymyksen lisäksi. Tällaisia saattaa olla erilaiset kiputilat ja vatsavaivat, neurologiset poikkeavuudet, tai vaikka reagointi ympäristöön. Ääniyliherkyys, ilmalämpöpumpun kuivattama sisäilma... vaihtoehtoja on kymmeniä.
Aikuiselle vastaava kokemus on, jos joutuu vaikkapa vieraassa maassa sairaalahoitoon, ja kärrätään vuodepaikalle, jossa on voimakas ilmastointi ja vedontunne. Palelee, vaikka olisi peite päällä. Kertakaikkisen epämukava olo. Suuta ja nenää kuivaa ja kutittaa. Lopulta alkaa kurkkuun sattua. Hoitaja ei ymmärrä, mitä yrittää viestittää; ei puhuta samaa kieltä. Tukala tilanne, eikö?
Vauva ei koskaan itke huvikseen. Tai toisen kiusalla. Itkulle on aina jokin syy. Se syy pitää löytää.
Vasta noin 9-kuiselle lapselle kehittyy vähitellen oma tahto. Silloin vauva saattaa alkaa osoittaa mieltään kiellettäessä. Vähän toisella vuodella lapsi alkaa tahallisesti kokeilemaan, mitä saa tehdä. Jopa katsoo, että näkeekö kukaan.
Veronica oli siis väärässä syyttäessään vauvaansa kiukuttelusta. Jos perhetyöntekijät eivät saaneet Veronicaa ymmärtämään kokonaisuutta, se ei ole tämän vika.
Jos koulussa opettaja ei saa lasta oppimaan, ei se ole oppilaan vika. Kaikki eivät osaa opettaa. Miksi siis äitiä ja vauvaa rangaistaan osaamattomista perhetyöntekijöistä?
Jos Veronica ei olisi välittänyt lapsensa itkusta ja huonosta olosta, hän tuskin olisi soitellut kevättalvella neuvolaan pyytääkseen apua vauvan holtittomaan pulautteluun. Kirjauksista voi monesta kohdin lukea, kuinka Veronica on ollut välillä itsekin itkuinen ja hätääntynyt vauvan vuoksi. Jokainen voi kysyä itseltään, toimiiko tunteeton ihminen niin?
Kirjoittajalle se kertoo väsymyksestä ja avuttomuudesta. Mutta tarvittavaa apua ei annettu. Sen sijaan syyllistettiin, ja kirjauksissa etsittiin "lihaa luitten ympärille".
Millaiset standardit on täytettävä, jotta vanhemmuus on hyväksyttävää?
Yleisesti ajatellen jos vanhemmuus kulkisi käsi kädessä kotoa opitun kanssa, olisi mm. päihdeongelmista päästy jo aikaa sitten kastroimalla kaikki ongelmaiset, ja riistämällä heiltä mahdolliset lapset jo heti pienestä.
Ongelmat eivät periydy. Niin sanotusta hyvästäkin kodista voi tulla esimerkiksi huumeidenkäyttäjiä. Ja usein se onkin näin: kun elämä on liian helppoa ja turvattua, pitää nuorten hakea jännitystä elämäänsä muilla tavoin – tekemällä ei-toivottuja asioita.
Voidaan siis ajatella, että ongelmaperheissä kasvaa ne elämää kestävät tasapainoiset ihmiset. Puuttumista pitäisi järkiperäistää.
Monien tutkimusten mukaan sijoitus on useimmiten huonompi vaihtoehto, kuin epätäydelliset kotiolosuhteet. Ja välillisesti sijoituslasten ongelmat seuraavat läpi elämän: kouluun, työpaikoille, sosiaalisiin suhteisiin, parisuhteeseen ja ympyrän sulkeutuessa oman perheen luomiseen. Leima pysyy ikuisesti. Vain harvalle sijoitus on todella se parempi vaihtoehto. Ja mitä pitempiaikainen ero on kyseessä, sitä vaikeampaa biologisen perheen eheytyminen sijoituksen jälkeen on. Ironista kyllä, jopa sijoituksen jälkeen tehtävä viranomaisyhteistyö hidastaa usein eheytymistä. Sen sijaan, että perhe saisi omassa rauhassa tutustua toisiinsa, ilman "kyttäämistä".
Kun välitöntä vaaraa ei ole, asiat pitää voida muokata ajan kanssa oikealle tolalle.
Veronican kohdalla lastensuojelussa huolta on herättänyt hänen ja vauvan välinen vuorovaikutus. Tai pikemminkin sen puute.
Missä on määritelty yksi ainoa oikea tapa olla hyvä vanhempi, olla täydellinen vanhempi? Ei missään.
Sen sijaan laissa on selvästi sanottu, milloin kiireellinen sijoitus on aiheellinen. Samoin, kuinka se toteutetaan. Ja miten asiasta annetaan valituskelpoinen päätös.
Samoin laissa on määrätty, kuinka kansalaisen on saatava häntä koskevat sosiaali- ja terveyshuollon kirjaukset pyydettäessä – niin pian kuin mahdollista.
Veronican kohdalla lakia on noudatettu heikosti.
Puhutaan näennäisesti samaa kieltä, ymmärtämättä toisiamme. Väärinkäsityksiä väärinkäsitysten päälle.
Onko Suomen laki ksenoglossolalinen teos, jota vain tiettyjen henkilöiden on tarkoitus tulkita?
Toinen näkökulma
Kiireellisen sijoituksen hoitaa lastensuojelu. Lastensuojeluviranomainen käyttää omaa harkintaansa, jonka tueksi voi valita haluamansa asiakirjat.
Veronica on käynyt vauvan kanssa neuvolassa, kuten kuuluu käydäkin.
Ensimmäiset kirjaukset ovat vauvan mittauksista. Myöhemmin on alettu arvioimaan lapsen muuta kehitystä.
Neuvolan tiedostoissa on seuraavia otteita:
HELMIKUU 14.2.
"Jokeltelee vastavuoroisesti: Poikkeava
Hymykontakti: Poikkeava
Lapsen käsittely: Ei huolta, käsittelee hellästi
Lapselle puhuminen: selvä huoli
lisätieto: mallitettu lapsen kanssa seurustelua
Suloinen vauva. Hyvin kasvaa. Nyt neuvolassa vaikea saada vuorovaikutukseen, välttelevä katsekontakti. Ei hymyile tai jokeltele."
Mallinnusta vauvan kanssa toimimiseen annettiin myös perhetyön kautta, ja se auttoi.
MAALISKUU 14.3.
"Jäntevä poika. Katsoo silmiin, hymyilee ja tapailee ääntelyä."
TOUKOKUU 5.5.
"Katsekontakti: Normaali
Jokeltelee vastavuoroisesti: Normaali
Hymykontakti: Normaali
Iloinen poika. Hymyilee ja ääntelee paljon."
20.5. "Katsekontakti: Normaali
Hymykontakti: Normaali
Suloinen, tarkkaavainen poika."
KESÄKUU 10.6.
"Virkeä ja iloinen poika."
HEINÄKUU 14.7.
"Poika tarkkaavainen ja iloinen, nyt ei aktiivisesti jokella"
30.7. "Jäntevä, iloinen poika. Hyvin tulee kontaktiin, alkaa jokellella ajan kanssa. Tarkkaavaisesti seurailee ja ilmaisee tarpeensa iänmukaisesti."
Keskoslapsen puolivuotiskontrollissa fysioterapeutin kirjauksissa 16.7. lukee: "Poika on oikein hyvään, vastavuoroiseen kontaktiin tuleva lapsi. Hän hakee usein katsekontaktia ja hymyilee paljon. Jokeltelee."
Ja samalta käynniltä lastentautien erikoislääkärin papereissa: "Hyvä katsekontakti, silmillä seuraa, ei karsastusta, iloinen hymy ja jokeltelu."
Neuvolan papereita kun lukee, niin missä on ne vuorovaikutusongelmat? Ne jäivät helmikuulle. Eikö lastensuojelussa perusteta terveydenhuollon ammattilaisten mielipiteistä?
Virheiden pimittämiseen ei ole varaa
Virheitä sattuu väkisinkin, aina silloin tällöin. Erehtyväisiä ihmisiähän me olemme. Mutta kun virhe huomataan, se pitää saman tien korjata. Eikä virheitä saa tehdä tahallaan.
Vuonna 2004 erään pääkaupunkiseudun sairaalan keittiöllä putosi lasinen jälkiruokakulho koneeseen, jossa valmistui jälkiruokakiisseliä parille sadalle asiakkaalle. Potilaille ja henkilökunnalle.
Lasikulho pirstoutui sekoittajassa.
Keittäjä ei uskaltanut kertoa virheestään, sillä vastavalmistuneena pelkäsi kollegoidensa reaktiota. Raaka-aineita kun ei saa haaskata – ainakaan tuollaisia määriä.
Asiakkaat saivat lasinsiruja ruoansulatuskanaviinsa, sisäistä verenvuotoa tuli kymmenille. Vahingot olivat kaikin puolin mittavat verrattuna hedelmäkiisselin raaka-aineiden hintaan. Kukaan ei kuitenkaan menehtynyt, onneksi.
Lastensuojelussa toimii vähän samanlainen venäläinen ruletti: vältyt varmasti vahingoilta, kun et ota jälkiruokaa – eli et tee lapsia. Jos teet lapsia, saatat saada enemmän tai vähemmän lasinsiruja kaupanpäälle. Ne tekevät tuhojaan, mutta niiden poistaminen kehon sisältä on enemmän kuin vaikeaa.
Niitä siruja ei saa myöskään nypittyä pois sieltä kiisselistä ennen syöntiä, eihän niitä edes huomaa; epäkohtia ja vääriä käytäntöjä ei saada kitkettyä viranomaiskoneistosta.
Tarvitaan kokonaan uusi kiisseli, kokonaan uusi järjestelmä. Ihan se ja sama, kuka sen kulhon rikkoi.
Elämää eteenpäin, vaikka miten päin
Veronican vauva on tällä hetkellä isänsä kanssa vastaanottokodissa.
Hallinto-oikeuden välipäätös lastensuojelun päätösten täytäntöönpanon keskeyttämisestä on karu:
"Hallinto-oikeus hylkää täytäntöönpanon keskeyttämistä koskevan vaatimuksen."
Perusteluna on vain: "Täytäntöönpanon keskeyttämiseen ei ole ilmennyt aihetta."
Ja muutostahan tähän päätökseen ei enää saa hakea; tapaamisten rajoitus- ja sijoituspäätös käsitellään myöhemmin.
Äiti kirjoittaa:
"Tässä ollaan nyt menty päivä kerrallaan. Huoltajuuskiistasta sen verran, että olen lakimieheni mukaan häviöllä. Isän puolelta ei ole kutsuttu ketään todistajaksi, mutta omalta puolelta kyllä. Lastensuojelu tukee niin paljon isää, että edes kukaan hyvä juristi ei voi voittaa tätä juttua. Tietenkin aion taistella loppuun asti, mutta tulevaisuus ei näytä hyvältä. Ensin minulta vietiin äitiys sitten halu olla edes mukana lapsen elämässä.
Jos isä vie voiton huoltajuusasiassa, niin en aio olla kuvioissa mukana. Mietin ulkomaille muuttoa. Isä ja tämän suku eivät edes myönnä, että ovat vieneet lapselta äidin. Lapsi tulee siis kasvamaan ilman äitiä, jos tämä painajainen toteutuu. En kestä enempää tulevaa nöyryytystä ja etä-äidin roolia. Sama kuin en olisi enää äiti."
Toteutuuko tässä tapauksessa todella se lastensuojelulain mukainen lapsen etu?
RSS Feed
