Vantaalaisen Veronican (nimi muutettu) vauva sijoitettiin kiireellisesti kyseenalaisin perustein heinäkuun alussa. Syntyjään virolaisen, 22-vuotiaan äidin tarina jatkuu.
Aiemmat osat voit lukea täältä: osa 3, osa 2 ja osa 1.
Aiemmat osat voit lukea täältä: osa 3, osa 2 ja osa 1.
Veronica kertoo: ”Menimme leikkihuoneeseen. Siellä oli leluja, sitteri ja sänky. Poika ei ollut nukkunut kuin pätkissä, joten päikkärit oli ehkä tulossa. Ohjaaja laski pojan lelujen ääreen ja jätti meidät kahden. Muuten huoneen ovi jäi auki. Syötiin jossain vaiheessa itsetehtyä sosetta, ja poika sammui sitteriin...”
Veronican kuvaus koskee valvottua tapaamista, joka kesti kolme tuntia. Äiti saapui paikalle ajallaan. Vastassa oli ohjaaja. Hän tervehti Veronicaa kohteliaasti sylissään Veronican seitsenkuinen vauva.
Sijoitettujen suomalaislasten tapauksissa ihmetystä on herättänyt vanhemmille ja lapsille järjestettyjen valvottujen tapaamisten luonne. Yleensä huostaan otettujen lasten ja vanhempien tapaamisia rajoitetaan ankarasti, vaikka huostaanoton syissä ei mainittaisikaan lapsen pahoinpitelyä tai muuta oikeasti lasta vaarantavaa perustetta.
Tapaamisia on usein vain muutaman tunnin ajan kerran kuussa, joskin Veronican kohdalla tapaamisia on ollut useammin: kolmesti viikossa. Hän jatkaa tapaamisen kuvausta: ”Keskusteltiin lapseen liittyvistä asioista ja varoin kertomasta mitään ylimääräistä. Kuulin viereisestä huoneesta toisen äidin ja ohjaajan avoimen keskustelun. Äiti kertoi jopa sellaisia asioita, joita itse en kertoisi tuon kaiken julmuuden jälkeen…”
Ahdistavia ohjeita valvottuihin tapaamisiin: "Älä itke lähdön hetkellä!"
Jos lukija nyt ihmettelee, miksi Veronica ”varoi kertomasta mitään ylimääräistä”, niin hän on muiden lastensuojeluasiakkaiden tavoin tullut tietoiseksi siitä, että kaikki sanomiset ja tekemiset kirjataan. Siksi asiakkaan on syytä pyytää raportit kaikista tapaamisista.
Vanhemmille ei kerrota, kuinka heidän tulee käyttäytyä tapaamisten aikana täyttääkseen ”vanhemmuuden mitan”, ja mitä asioita kulloinkin työvuorossa oleva tapaamispaikan ohjaaja tarkkailee.
Valvottujen tapaamisten aikana voidaan kirjata miinuksena esimerkiksi se, jos ohjaaja sattuu näkemään äidin räpläämässä kännykkäänsä tai puhumassa siihen. Henkilökunta ei suinkaan avoimesti keskustele vanhemman kanssa asiasta, vaan kirjaa asian rekisteriinsä. Ruokailutilanteet ovat erityisen tarkkailun alla – koskaan ei voi tietää, onko lautaselle laitettu liian vähän vaiko liian paljon ruokaa.
Vuorovaikutuksen tarkkailuun kelpaavat nykyään ketkä tahansa: niin epäpätevät sosionomit kuin lähihoitajatkin. Työntekijöiden havainnoilla on painoarvoa, sillä usein ne päätyvät hallinto-oikeuden tuomarien luettavaksi tosiasioina, joiden totuudellisuutta kukaan ei ole tutkinut eikä tutki hallinto-oikeudessakaan. Myös huoltokiistojen kohdalla kirjauksilla voi olla merkitystä.
Siksi valvotuissa tapaamisissa pärjää olemalla ystävällinen henkilökunnalle. Omaa ärtymystä tarkkailijaa kohtaan ei sovi näyttää, koska se saatetaan kirjata ärtymykseksi lasta kohtaan ja siten saada ”näyttöä” lapsen oletetusta kaltoinkohtelusta. Koti-ikävästään kertovalle lapselle vastatessa kannattaa sanat asetella tarkasti, koska lastensuojelu mielellään käyttää näistä keskusteluista ilmaisua ”vanhemmat puhuvat lapselle aikuisten asioita eivätkä kykene rajaamaan puheitaan”.
Myöskään sijaishuollon ja lastensuojelun epäkohdista puhumista lapsen kanssa ei katsota hyvällä, koska sijaishuollon kritisointi tulkitaan herkästi lapsen manipuloimiseksi.
On siis keskityttävä lapseen ja toimittava siten, että lapsen kanssa oleminen näyttää ammattilaisen silmissä lapsilähtöiseltä toiminnalta. On leperrettävä lapsen kanssa, mutta ei liikaa vaan sopivalla tavalla.
Lähdön eli eron hetkellä ei koskaan pidä itkeä lapsen nähden, koska sellainen voidaan kirjata lasta traumatisoivaksi tai lapsen tunteita kuormittavaksi, tai tulkita vanhemman ”ripustautuvan” lapseen.
Veronicaa nämä ohjeet ahdistavat, eikä ihme: vain ammattinäyttelijä tai patologinen valehtelija selviytyisi tapaamisista ketterästi.
– Tuossa taas huomattiin, että kuinka kiinni pitää olla lapsessa, Veronica sanoo ja jatkaa kohtalokkaasti:
– Sen vuoksi vähennän siellä käyntejä kahteen kertaan viikossa edelliseen kolmen kerran sijasta.
Veronicasta tuntuu kovin teennäiseltä ja vieraalta tavalta olla koko ajan ”kiinni lapsessa”. Hän ei koe sen kuuluvan ollenkaan ”meidän virolaisten kulttuuriin”:
– Virolaiset äidit pitävät vaan huolta enemmän itsestään kuin suomiäidit: ulkonäkö, hyvältä näyttäminen ja henkilökohtainen elämä ovat suuressa roolissa. Suomiäidit taas luopuvat itsestään ja vapaudestaan helposti. Mutta ei se rakkaus lasta kohtaan häviä noiden tapojen myötä, Veronica kertoo.
Ei oikeaa elämää, vaan mallinukkena olemista: "Muista leikata kynnet päivittäin!"
Vaikka suomiäidit ovat keskimäärin virolaisia kanssasisariaan vapautuneempia, mitä ulkonäköön ja itsestään huolehtimiseen tulee, vauvanhoidossa pätee taas toinen ääripää – molemmissa kulttuureissa.
Varsinkin nuorten äitien kohdalla kyse on kuin kilpatason varusteurheilusta; pitää olla tietyn merkkisiä vaatteita ja varusteita. Vauvoille ja isommillekin lapsille. Ne ei-minkään-merkkiset markettivaatteet ovat kotivaatteita, jos niitä edes ylipäätään on hankittu. Ne ovat osa sitä kotielämää, jota ei ole tarkoitettu vieraiden silmille.
Tuohon kotielämään kuuluvat myös vauvan pitkät kynnet, likaiset korvat, tahmaiset tassut... Aina, ennen kuin niille tehdään jotain.
Suomessa on lähes 300 000 perhettä, joissa on alle kouluikäisiä lapsia. Ja varmasti jokaisessa näistä kodeista on päivittäin hetkiä, jolloin jokin huostaperuste täyttyisi; alkaen pitkistä kynsistä.
Joku sanoo siihen, että eiväthän pitkät kynnet ole mikään virallinen peruste mihinkään. Tai lika, ruokatahrat iholla. Kyllä ne ovat, ne ovat nyt esteenä lapsen tapaamiselle, eräänlaisia merkkejä mainitusta "vakavasta vuorovaikutusongelmasta". Yhteydenpidon rajoittamispäätöksessä lukee: "Kiireellisen sijoituksen tilanteessa lapsi oli hoitamaton (pitkät kynnet, likaiset korvat ja pinttynyttä likaa otsassa)." Virallinen muoto kuuluu: "Lapsen perushoiva herättää suurta huolta." Äidin pyytäessä lasta kotiinsa, todetaan: "Yövierailuissa on vaaraa lapsen terveydelle, kehitykselle ja turvallisuudelle."
Ulkopuolisten sanomisilla on paljon vaikutusta, myös Veronican tapauksessa. Joku oli lukenut hänen fb-postauksensa, jossa kertoi vauvan huutavan ääni käheänä. Tämä joku oli tehnyt tästä "huudattamisesta" lastensuojeluilmoituksen. Sen kummemmin näkemättä tai kuulematta. Huoli oli herännyt. Kysymättä tarkemmin, mistä on kyse.
Niin kauan kuin Suomessa pidetään unikouluja, vauvan huudattaminen on laillista. Siihen jopa kehotetaan.
Ehkä merkillisintä on, että Veronican vauvan sijoituspäätöksessä virallinen syy on vuorovaikutusongelmat; lastensuojelun muistiinpanoista ei käy ilmi, kuinka "annetaan tukea äidin ja lapsen vuorovaikutukseen" on käytännössä toteutunut. Siis sen jälkeen, kun neuvolan perhetyön työntekijä ilmoitti maaliskuussa, ettei hänellä ole enää mitään annettavaa. Että hänen mielestään kaikki on hyvin, ja neuvolakäynnit riittävät.
Neuvolan perhetyö toteutettiin ostopalveluna, ja siitä on työntekijän tarkat kirjaukset, jotka on toimitettu myös työn tilaajalle.
Tämän jälkeen on ollut lastensuojelun perhetyötä, mutta millaista se tuki on käytännössä ollut? Siihen ei ole vastausta.
Mitään asianmukaista neuvontaa ja mallinnusta ei ole ollut, vaan pelkkää seuraamista, jonka perusteella on voitu tehdä sijoitukseen johtanut lastensuojeluilmoitus. Kalasteltu epäkohtia, joista yksikään ei yksinään johtaisi mihinkään toimenpiteisiin, mutta yhdistettynä antavat mielikuvan huonosta vanhemmuudesta.
Jos vertailun vuoksi otetaan esimerkki, jossa uusi työntekijä tulee töihin. Hänelle ei kukaan opasta työkoneen käyttöä, vaikka pyytää perehdytystä. Vastaavia koneita hän on käyttänyt ennenkin, joten periaatteessa tietää, miten homma toimii.
Työntekijä saa koneen päälle, mutta työnjälki ei ole toivotunlaista. Kenen on vastuu? Annetaanko potkut, vai perehdytetäänkö työhön?
Vaihtoehtoja on, mutta mikä niistä on järkevä?
Miksei Veronicaa perehdytetty? Kun kerran siihen oli mahdollisuus, monen kuukauden ajan.
Kerrataan vielä. Veronica on kokenut puolen vuoden sisään kaksi suurta kriisiä: ero vähän ennen vauvan syntymää ja sitten esikoisen noutaminen kotoa pois poliisien ja sosiaalityöntekijöiden voimin täysin ennakoimatta. Suuri muutos elämässä oli luonnollisesti esikoisen syntymä. Veronica oli halunnut lasta jo vuodesta 2011. Hän halusi nuorena äidiksi.
Entä jos lopetan yhteistyön lastensuojelun kanssa?
Suomessa valvotut tapaamiset järjestetään esimerkiksi kuntien omissa vastaanottokeskuksissa tai Ensi- ja Turvakotien liiton tiloissa. Myös yksityiset, lastensuojelualalle suuntautuneet firmat laskuttavat kuntia tapaamisten järjestämisistä. Kukaan ei ole tutkinut, kuinka suuri bisnes tapaamisten valvonta on, ja paljonko esimerkiksi ensi- ja turvakodit saavat tuloistaan valvotuista tapaamisista.
Vanhemmat itse vastaavat matkojensa järjestämisestä ja muista kuluista. Jos vanhempi asuu satojen kilometrien päässä, voivat tapaamiset edellyttää työaikojen uudelleenjärjestelyjä ja yöpymistä vieraalla paikkakunnalla.
Tapaamisten rajoittamista perustellaan usein sillä, että ”on lapsen etu, että tämä saa tilaa kiinnittyä sijaishuoltopaikkaan/sijaisvanhempiin”. Lapselta itseltään ei useinkaan kuulla, mitä mieltä hän itse on tapaamisten rajoittamisesta. Lapsen mielipiteen selvittämättä jättäminen on lastensuojelun arkea, vaikka laki velvoittaa kuulemaan lasta. Kysymys on siis virkamiehen päätöksiä ohjaavasta laista, jonka noudattaminen ei ole mielipideasia.
Mikäli lastensuojelu tekee yhteydenpidon rajoittamista koskevan päätöksen, valittaminen hallinto-oikeuteen ei toimi tehokkaana keinona. Kovin tavallista onkin, että lastensuojelu tekee rajoituspäätöksiä toisensa jälkeen ja hallinto-oikeuden käsittelyajat ovat pitkät. Käytännössä mikä tahansa perustelu kelpaa rajoittamiseen.
Lastensuojelu yritti kevään mittaan saada Veronicaa osallistumaan perhekuntoutukseen, joka on lastensuojelun avohuollon tukitoimi ja sellaisena sen tulee olla vapaaehtoinen. Veronica kieltäytyi palvelusta. Hän ei halunnut 24h-kytättäväksi ”kodinomaisiin” olosuhteisiin.
Perhekuntoutusbisneksen tai erilaisten vanhemmuudenarviointien laajuudesta ei ole niistäkään mitään tietoa. Kukaan ei Suomessa tiedä, ketkä kaikki moisia palveluja järjestävät, miten, missä ja miksi. Niin ikään ei tiedetä, kuinka moni suomalainen ohjataan joko omasta halustaan tai painostettuna erilaisille arviointijaksoille. Ala on kuin villilänsi, sillä selkeät ohjeistukset puuttuvat arviointityöstä. Vanhemmuudenarvioinnista on toki kirjoitettu monenkirjavia raportteja ja tehty myös ansiokkaita opinnäytetöitä, mutta arvioinnille ei ole luotu kansallisia laatukriteerejä eikä standardeja. Ja koska vaikutustutkimuksia ei ole tehty, on tarkkailutoiminnan laatua mahdotonta arvioida – saati kehittää.
Valvottujen tapaamisten alettua Veronica on jopa miettinyt, josko hän lopettaisi vauvansa tapaamiset ja yhteistyön lastensuojelun kanssa: hän jäisi vain odottamaan hallinto-oikeudelta päätöstä kiireellisen sijoituksen valituksesta.
– Kukaan ei kuuntele mua ja mua tuomitaan viranomaisten suunnalta.
Veronica kokee, ettei häntä huomioida äitinä. Hän oli sanonut ohjaajalle, että tehkää jotakin vauvan pulauttelulle, tutkikaa sitä.
– Mua katottiin jotenkin kuin valittavaa ihmistä. Mä en tiedä, että jaksanko tämmöstä. Mua kohdellaan kuin mulla ei ole mitään arvoa. Mä en vaan jaksa enää.
Veronican kuvaus koskee valvottua tapaamista, joka kesti kolme tuntia. Äiti saapui paikalle ajallaan. Vastassa oli ohjaaja. Hän tervehti Veronicaa kohteliaasti sylissään Veronican seitsenkuinen vauva.
Sijoitettujen suomalaislasten tapauksissa ihmetystä on herättänyt vanhemmille ja lapsille järjestettyjen valvottujen tapaamisten luonne. Yleensä huostaan otettujen lasten ja vanhempien tapaamisia rajoitetaan ankarasti, vaikka huostaanoton syissä ei mainittaisikaan lapsen pahoinpitelyä tai muuta oikeasti lasta vaarantavaa perustetta.
Tapaamisia on usein vain muutaman tunnin ajan kerran kuussa, joskin Veronican kohdalla tapaamisia on ollut useammin: kolmesti viikossa. Hän jatkaa tapaamisen kuvausta: ”Keskusteltiin lapseen liittyvistä asioista ja varoin kertomasta mitään ylimääräistä. Kuulin viereisestä huoneesta toisen äidin ja ohjaajan avoimen keskustelun. Äiti kertoi jopa sellaisia asioita, joita itse en kertoisi tuon kaiken julmuuden jälkeen…”
Ahdistavia ohjeita valvottuihin tapaamisiin: "Älä itke lähdön hetkellä!"
Jos lukija nyt ihmettelee, miksi Veronica ”varoi kertomasta mitään ylimääräistä”, niin hän on muiden lastensuojeluasiakkaiden tavoin tullut tietoiseksi siitä, että kaikki sanomiset ja tekemiset kirjataan. Siksi asiakkaan on syytä pyytää raportit kaikista tapaamisista.
Vanhemmille ei kerrota, kuinka heidän tulee käyttäytyä tapaamisten aikana täyttääkseen ”vanhemmuuden mitan”, ja mitä asioita kulloinkin työvuorossa oleva tapaamispaikan ohjaaja tarkkailee.
Valvottujen tapaamisten aikana voidaan kirjata miinuksena esimerkiksi se, jos ohjaaja sattuu näkemään äidin räpläämässä kännykkäänsä tai puhumassa siihen. Henkilökunta ei suinkaan avoimesti keskustele vanhemman kanssa asiasta, vaan kirjaa asian rekisteriinsä. Ruokailutilanteet ovat erityisen tarkkailun alla – koskaan ei voi tietää, onko lautaselle laitettu liian vähän vaiko liian paljon ruokaa.
Vuorovaikutuksen tarkkailuun kelpaavat nykyään ketkä tahansa: niin epäpätevät sosionomit kuin lähihoitajatkin. Työntekijöiden havainnoilla on painoarvoa, sillä usein ne päätyvät hallinto-oikeuden tuomarien luettavaksi tosiasioina, joiden totuudellisuutta kukaan ei ole tutkinut eikä tutki hallinto-oikeudessakaan. Myös huoltokiistojen kohdalla kirjauksilla voi olla merkitystä.
Siksi valvotuissa tapaamisissa pärjää olemalla ystävällinen henkilökunnalle. Omaa ärtymystä tarkkailijaa kohtaan ei sovi näyttää, koska se saatetaan kirjata ärtymykseksi lasta kohtaan ja siten saada ”näyttöä” lapsen oletetusta kaltoinkohtelusta. Koti-ikävästään kertovalle lapselle vastatessa kannattaa sanat asetella tarkasti, koska lastensuojelu mielellään käyttää näistä keskusteluista ilmaisua ”vanhemmat puhuvat lapselle aikuisten asioita eivätkä kykene rajaamaan puheitaan”.
Myöskään sijaishuollon ja lastensuojelun epäkohdista puhumista lapsen kanssa ei katsota hyvällä, koska sijaishuollon kritisointi tulkitaan herkästi lapsen manipuloimiseksi.
On siis keskityttävä lapseen ja toimittava siten, että lapsen kanssa oleminen näyttää ammattilaisen silmissä lapsilähtöiseltä toiminnalta. On leperrettävä lapsen kanssa, mutta ei liikaa vaan sopivalla tavalla.
Lähdön eli eron hetkellä ei koskaan pidä itkeä lapsen nähden, koska sellainen voidaan kirjata lasta traumatisoivaksi tai lapsen tunteita kuormittavaksi, tai tulkita vanhemman ”ripustautuvan” lapseen.
Veronicaa nämä ohjeet ahdistavat, eikä ihme: vain ammattinäyttelijä tai patologinen valehtelija selviytyisi tapaamisista ketterästi.
– Tuossa taas huomattiin, että kuinka kiinni pitää olla lapsessa, Veronica sanoo ja jatkaa kohtalokkaasti:
– Sen vuoksi vähennän siellä käyntejä kahteen kertaan viikossa edelliseen kolmen kerran sijasta.
Veronicasta tuntuu kovin teennäiseltä ja vieraalta tavalta olla koko ajan ”kiinni lapsessa”. Hän ei koe sen kuuluvan ollenkaan ”meidän virolaisten kulttuuriin”:
– Virolaiset äidit pitävät vaan huolta enemmän itsestään kuin suomiäidit: ulkonäkö, hyvältä näyttäminen ja henkilökohtainen elämä ovat suuressa roolissa. Suomiäidit taas luopuvat itsestään ja vapaudestaan helposti. Mutta ei se rakkaus lasta kohtaan häviä noiden tapojen myötä, Veronica kertoo.
Ei oikeaa elämää, vaan mallinukkena olemista: "Muista leikata kynnet päivittäin!"
Vaikka suomiäidit ovat keskimäärin virolaisia kanssasisariaan vapautuneempia, mitä ulkonäköön ja itsestään huolehtimiseen tulee, vauvanhoidossa pätee taas toinen ääripää – molemmissa kulttuureissa.
Varsinkin nuorten äitien kohdalla kyse on kuin kilpatason varusteurheilusta; pitää olla tietyn merkkisiä vaatteita ja varusteita. Vauvoille ja isommillekin lapsille. Ne ei-minkään-merkkiset markettivaatteet ovat kotivaatteita, jos niitä edes ylipäätään on hankittu. Ne ovat osa sitä kotielämää, jota ei ole tarkoitettu vieraiden silmille.
Tuohon kotielämään kuuluvat myös vauvan pitkät kynnet, likaiset korvat, tahmaiset tassut... Aina, ennen kuin niille tehdään jotain.
Suomessa on lähes 300 000 perhettä, joissa on alle kouluikäisiä lapsia. Ja varmasti jokaisessa näistä kodeista on päivittäin hetkiä, jolloin jokin huostaperuste täyttyisi; alkaen pitkistä kynsistä.
Joku sanoo siihen, että eiväthän pitkät kynnet ole mikään virallinen peruste mihinkään. Tai lika, ruokatahrat iholla. Kyllä ne ovat, ne ovat nyt esteenä lapsen tapaamiselle, eräänlaisia merkkejä mainitusta "vakavasta vuorovaikutusongelmasta". Yhteydenpidon rajoittamispäätöksessä lukee: "Kiireellisen sijoituksen tilanteessa lapsi oli hoitamaton (pitkät kynnet, likaiset korvat ja pinttynyttä likaa otsassa)." Virallinen muoto kuuluu: "Lapsen perushoiva herättää suurta huolta." Äidin pyytäessä lasta kotiinsa, todetaan: "Yövierailuissa on vaaraa lapsen terveydelle, kehitykselle ja turvallisuudelle."
Ulkopuolisten sanomisilla on paljon vaikutusta, myös Veronican tapauksessa. Joku oli lukenut hänen fb-postauksensa, jossa kertoi vauvan huutavan ääni käheänä. Tämä joku oli tehnyt tästä "huudattamisesta" lastensuojeluilmoituksen. Sen kummemmin näkemättä tai kuulematta. Huoli oli herännyt. Kysymättä tarkemmin, mistä on kyse.
Niin kauan kuin Suomessa pidetään unikouluja, vauvan huudattaminen on laillista. Siihen jopa kehotetaan.
Ehkä merkillisintä on, että Veronican vauvan sijoituspäätöksessä virallinen syy on vuorovaikutusongelmat; lastensuojelun muistiinpanoista ei käy ilmi, kuinka "annetaan tukea äidin ja lapsen vuorovaikutukseen" on käytännössä toteutunut. Siis sen jälkeen, kun neuvolan perhetyön työntekijä ilmoitti maaliskuussa, ettei hänellä ole enää mitään annettavaa. Että hänen mielestään kaikki on hyvin, ja neuvolakäynnit riittävät.
Neuvolan perhetyö toteutettiin ostopalveluna, ja siitä on työntekijän tarkat kirjaukset, jotka on toimitettu myös työn tilaajalle.
Tämän jälkeen on ollut lastensuojelun perhetyötä, mutta millaista se tuki on käytännössä ollut? Siihen ei ole vastausta.
Mitään asianmukaista neuvontaa ja mallinnusta ei ole ollut, vaan pelkkää seuraamista, jonka perusteella on voitu tehdä sijoitukseen johtanut lastensuojeluilmoitus. Kalasteltu epäkohtia, joista yksikään ei yksinään johtaisi mihinkään toimenpiteisiin, mutta yhdistettynä antavat mielikuvan huonosta vanhemmuudesta.
Jos vertailun vuoksi otetaan esimerkki, jossa uusi työntekijä tulee töihin. Hänelle ei kukaan opasta työkoneen käyttöä, vaikka pyytää perehdytystä. Vastaavia koneita hän on käyttänyt ennenkin, joten periaatteessa tietää, miten homma toimii.
Työntekijä saa koneen päälle, mutta työnjälki ei ole toivotunlaista. Kenen on vastuu? Annetaanko potkut, vai perehdytetäänkö työhön?
Vaihtoehtoja on, mutta mikä niistä on järkevä?
Miksei Veronicaa perehdytetty? Kun kerran siihen oli mahdollisuus, monen kuukauden ajan.
Kerrataan vielä. Veronica on kokenut puolen vuoden sisään kaksi suurta kriisiä: ero vähän ennen vauvan syntymää ja sitten esikoisen noutaminen kotoa pois poliisien ja sosiaalityöntekijöiden voimin täysin ennakoimatta. Suuri muutos elämässä oli luonnollisesti esikoisen syntymä. Veronica oli halunnut lasta jo vuodesta 2011. Hän halusi nuorena äidiksi.
Entä jos lopetan yhteistyön lastensuojelun kanssa?
Suomessa valvotut tapaamiset järjestetään esimerkiksi kuntien omissa vastaanottokeskuksissa tai Ensi- ja Turvakotien liiton tiloissa. Myös yksityiset, lastensuojelualalle suuntautuneet firmat laskuttavat kuntia tapaamisten järjestämisistä. Kukaan ei ole tutkinut, kuinka suuri bisnes tapaamisten valvonta on, ja paljonko esimerkiksi ensi- ja turvakodit saavat tuloistaan valvotuista tapaamisista.
Vanhemmat itse vastaavat matkojensa järjestämisestä ja muista kuluista. Jos vanhempi asuu satojen kilometrien päässä, voivat tapaamiset edellyttää työaikojen uudelleenjärjestelyjä ja yöpymistä vieraalla paikkakunnalla.
Tapaamisten rajoittamista perustellaan usein sillä, että ”on lapsen etu, että tämä saa tilaa kiinnittyä sijaishuoltopaikkaan/sijaisvanhempiin”. Lapselta itseltään ei useinkaan kuulla, mitä mieltä hän itse on tapaamisten rajoittamisesta. Lapsen mielipiteen selvittämättä jättäminen on lastensuojelun arkea, vaikka laki velvoittaa kuulemaan lasta. Kysymys on siis virkamiehen päätöksiä ohjaavasta laista, jonka noudattaminen ei ole mielipideasia.
Mikäli lastensuojelu tekee yhteydenpidon rajoittamista koskevan päätöksen, valittaminen hallinto-oikeuteen ei toimi tehokkaana keinona. Kovin tavallista onkin, että lastensuojelu tekee rajoituspäätöksiä toisensa jälkeen ja hallinto-oikeuden käsittelyajat ovat pitkät. Käytännössä mikä tahansa perustelu kelpaa rajoittamiseen.
Lastensuojelu yritti kevään mittaan saada Veronicaa osallistumaan perhekuntoutukseen, joka on lastensuojelun avohuollon tukitoimi ja sellaisena sen tulee olla vapaaehtoinen. Veronica kieltäytyi palvelusta. Hän ei halunnut 24h-kytättäväksi ”kodinomaisiin” olosuhteisiin.
Perhekuntoutusbisneksen tai erilaisten vanhemmuudenarviointien laajuudesta ei ole niistäkään mitään tietoa. Kukaan ei Suomessa tiedä, ketkä kaikki moisia palveluja järjestävät, miten, missä ja miksi. Niin ikään ei tiedetä, kuinka moni suomalainen ohjataan joko omasta halustaan tai painostettuna erilaisille arviointijaksoille. Ala on kuin villilänsi, sillä selkeät ohjeistukset puuttuvat arviointityöstä. Vanhemmuudenarvioinnista on toki kirjoitettu monenkirjavia raportteja ja tehty myös ansiokkaita opinnäytetöitä, mutta arvioinnille ei ole luotu kansallisia laatukriteerejä eikä standardeja. Ja koska vaikutustutkimuksia ei ole tehty, on tarkkailutoiminnan laatua mahdotonta arvioida – saati kehittää.
Valvottujen tapaamisten alettua Veronica on jopa miettinyt, josko hän lopettaisi vauvansa tapaamiset ja yhteistyön lastensuojelun kanssa: hän jäisi vain odottamaan hallinto-oikeudelta päätöstä kiireellisen sijoituksen valituksesta.
– Kukaan ei kuuntele mua ja mua tuomitaan viranomaisten suunnalta.
Veronica kokee, ettei häntä huomioida äitinä. Hän oli sanonut ohjaajalle, että tehkää jotakin vauvan pulauttelulle, tutkikaa sitä.
– Mua katottiin jotenkin kuin valittavaa ihmistä. Mä en tiedä, että jaksanko tämmöstä. Mua kohdellaan kuin mulla ei ole mitään arvoa. Mä en vaan jaksa enää.
RSS Feed
