Mitä tapahtui ennen kiireellistä sijoitusta, joka tehtiin täysin yllättäen poliisien ja sosiaalityöntekijöiden voimin heinäkuun alussa? Lopullinen niitti yhteistyölle oli perhetyöntekijöiden tekemä lastensuojeluilmoitus, joka jäi kirjauksiin otsakkeella "vakava vuorovaikutusongelma vanhemman ja lapsen välillä".
Mistä se vuorovaikutusongelma yhtäkkiä niin vakavaksi muuttui, että puolivuotias vauva piti varoittamatta repäistä pois äitinsä luota? Vielä muutama kuukausi takaperin neuvolan perhetyön ostopalvelutyöntekijä kiitteli äidin ja vauvan edistymistä niin, ettei hänellä ollut enää mitään annettavaa.
Ainoan mahdollisen vaaratilanteen vauvalle olisi voinut aiheuttaa äidin diabetes, ja se ei ollut mikään yllätysmomentti. Jo synnytyssairaalan tiedoista lastensuojelun väelle on selvinnyt, että äidin sokereissa on toivomisen varaa. Miksei äidille sanottu suoraan, että jos ei diabetesta saada asianmukaisesti hoidettua, lapsi huostaanotetaan?
Jos asiat olisivat menneet, niin kuin olisi pitänyt, huoli hoitotasapainosta olisi kiilannut vauvan ja äidin vuorovaikutussuhteen ohi. Onko niin, että sosiaalityöntekijöiden mielestä insuliinishokki tai kooma on vähäpätöisempi asia vauvan huolenpidon kannalta? Kuin tuo vuorovaikutus, joka Veronican tapauksessa löytyy jo pelkästään sanana lastensuojelun muistiinpanoista kymmeniä kertoja.
Kun vauva oli neljän päivän ikäinen, Naistenklinikan sosiaalityöntekijä teki lastensuojeluilmoituksen. Hän oli huolissaan äidin jaksamisesta. Jokainen vähänkään asiaan perehtynyt tietää, että veren sokeriarvot vaikuttavat paitsi jaksamiseen, myös mielialaan.
Tiedetään myös, että vanhemman hyvinvointi korreloi suoraan lapsen hyvinvoinnin kanssa. Näin ollen voidaan ajatella, että lastensuojelun tulisikin olla perheensuojelua.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa ainut hyväksyttävä syy kiireelliselle sijoittamiselle olisi ollut silloin, jos Veronica olisi ollut tapahtumahetkellä tiedottomassa tilassa. Näin ei kuitenkaan ollut. Sijoitushetkellä menossa olivat aivan normaalit päivän rutiinit.
Sosiaalitoimi hyökkäsi siis aivan yllättäen, lain vastaisesti.
Tyypillinen virolaisnainen: vahva ja itsenäinen
Syytämme usein virkamiehiä olettamisesta ja yleistämisestä. Nyt kirjoittaja itse syyllistyy samaan väittäen, että Veronica on tyypillinen virolaisnainen. Kulttuurilla on merkitystä, ja vaikka eroavaisuuksia ei ehkä arkielämän turistina huomaisikaan, suomalaisuudessa ja virolaisuudessa on merkittäviä eroja.
Suomalaiset ovat oppineet läksynsä, ettei tarvitse jaksaa yksin. Saa olla heikko, saa olla masentunut. Nyky-yhteiskunnan sosiaalijärjestelmä jopa houkuttelee olemaan avuntarpeessa. Jopa pakottaa olemaan surkeampi kuin onkaan, jotta saisi tarvitsemansa avun. Itsenäisiä suorittajia katsotaan jo kieroon. Sellaisia työsuorituksia, jotka vielä 20 vuotta sitten olivat normaaleja, pidetään nykyään ihmetekoina. Sellaista, joka tekee oikeaa työtä ja on valmis näkemään vaivaa, pidetään hölmönä. Epäitsekäs avuntarjoaja on jo suorastaan yksinkertainen tai tyhmä.
Virolainen haluaa olla – ainakin ulospäin – ylpeä, itsevarma ja pärjäävä. Selviytyjä. Ei siinä kulttuurissa puhuta masennuksesta tai sairauksista. Mitä tulee avunpyytämiseen tai avun vastaanottamiseen, he näkevät sen jotenkin surkeana touhuna, nöyryyttävänäkin. He eivät halua olla valtion ”hyysättävinä”. On totuttu pärjäämään omillaan, olemaan vahva. Meillä Suomessa sellainen nähdään vahvuuteen sairastumisena.
Jo lapset opetetaan tekemään oma osansa, ja tottelemaan vanhempiaan. Vanhemman auktoriteetti ei ole kauppatavaraa, josta voitaisiin neuvotella. Veronican mukaan Virossa ei ole tapana helliä ja pitää sylissä lapsia, kuten Suomessa: "Ihan hyviä ihmisiä niistä on tullut, vaikkei niiden kaa juttelekaan koko aikaa. Ei vauvan kaa voi jutella."
Keskiverrolle suomalaismiehelle homottelu on ehkä pahinta rienaamista, virolaiselle vastaavan efektin aiheuttaa haukkuminen laiskaksi. Ruoka tehdään itse, kaikki tehdään itse. Ja sitä arvostetaan, puolin ja toisin.
Kun ymmärtää tämän eron, ymmärtää myös sen, kuinka vaikeaa Veronican kaltaisen virolaistaustaisen nuoren naisen on hyväksyä vieraiden ihmisten neuvot ja puuttuminen. Jo se, että Veronica ylipäätään halusi apua, on pieni ihme. Vielä suurempi ihme on, että hän sitoutui perhetyöhön, ja otti neuvoja hyvin vastaan.
Lastensuojelun työntekijöille Veronica on yrittänyt selittää kulttuurieroja, ilmeisesti turhaan. Sillä vaikka toimitaan maassa maan tavalla, pitäisi sentään alan ammattilaisten kyetä huomioimaan nämä erilaisuudet.
Sosiaalityöntekijöiden toimintaan tämä ei ole vaikuttanut mitenkään, tai kirjaukset ovat hyvin puutteelliset. Voisi sanoa, että paljon puhetta, muttei yhtään keskustelua. Yhtä turhauttavaa, kuin keskustelu vauvan kanssa, jolta ei saa vastausta.
Myös Veronican diabetekseen liittyvä häpeä ja hoitokielteisyys saa näin luonnollisen selityksen. "Täällä hoito on vain mittaamista ja laskemista; Virossa otetaan huomioon tunteet ja kokonaiselämäntilanne vastaanotolla", sanoo hän.
Tuen sijaan uhkailua ja syyttelyä narsistiksi
Jo helmikuussa uhattiin kiireellisellä sijoituksella. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään uhkailuväline; kiireellinen sijoitus on nimensä mukaisesti akuutteja tilanteita varten, sellaisia, joissa lapsen terveys ja kehitys todella vakavasti vaarantunut. Sijoitus kodin ulkopuolelle on aina viimesijainen keino, kun kaikki muut konstit on käytetty.
Sijoituksen hoitaneen sosiaalityöntekijän toimesta Veronica sai jo aiemmin psykiatrian poliklinikalle ajan. Vauvan isänäiti epäili Veronicaa narsistiksi, ja lastensuojeluntyöntekijä oli varannut ensimmäisen ajan sanoen "minäkin haluan tietää, oletko sä narsisti".
Narsistinen persoonallisuushäiriö on viime vuosina ollut paljon esillä. Joissakin tilanteissa voidaan puhua myös "narsistikortin" käyttämisestä: kun halutaan painavuutta omalle tulkinnalle, leimataan vastapuoli narsistiksi. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, ettei Veronica ole narsisti. Kyseistä psyykkistä häiriötä sairastaville julkisivun ylläpitäminen on erittäin tärkeää. Näin ollen Veronica ei olisi hakeutunut Lokakuun liikkeen juttusille, vaan olisi ollut aivan hiljaa tapahtuneesta.
Narsismia ei todenneta vain yhdellä lääkärikäynnillä, ei kahdellakaan. Jo se, että sosiaalityöntekijä on noin tietämätön kyseisestä häiriöstä, ja sen ilmenemisestä, on huolestuttavaa. Moni perhe, joissa jompikumpi vanhemmista on narsisti, tarvitsisi lastensuojeluapua; mutta sitä ei osata antaa, koska päällisin puolin kaikki on kunnossa, eikä toinen vanhempi ymmärrä tai uskalla hakea apua – hän kun syyttää kaikesta itseään.
Veronica myöntää tehneensä virheitä. Narsisti on aina oikeassa. Narsisti pitää "hovia", joka ihailee hänen menestystään.
Yksinäinen äiti: "On pakko jaksaa."
Lastensuojelussa oli puhuttu, ettei äiti voi olla siinä kunnossa, että ei kykene hoitamaan lasta. Jos kerran lastensuojelulla oli näin vakava ”huoli”, miksi lapsi oli jätetty vaaraan puoleksi vuodeksi?
Ja miten sosiaalityöntekijät ovat jättäneet äidin täysin yksin, ilman kriisiapua, hakiessaan vauvan pois?
Tulisi kai huolehtia myös äidin hyvinvoinnista?
Tai... kun kerran äiti ei ollut päihtynyt tai väkivaltainen, niin miksi vauva edes piti hakea äkisti pois?
Pois ollenkaan? Puolen vuoden aikana vauva ei nimittäin ollut vaarassa.
Miksi kalasteltiin muistiinpanoja, joilla ikään kuin koko ajan kerättiin muistiinpanoja sijoitusta varten? Väkisinkin tulee mieleen, että on vain odotettu sopivaa hetkeä.
Koska muutoin olisi toimittu täysin eri lailla. Äidille olisi järjestetty se apu ja tuki, jonka hän tarvitsee. Tehty pelisäännöt selviksi, eikä pelattu selän takana.
Veronica ei saa tarvitsemaansa tukea äidiltään, lapsensa isältä, eikä viranomaisilta. Ystäviä on, mutta juuri kukaan ei käy hänen luonaan. Miksi hänet on jätetty täysin yksin taistelemaan kaikkia ja kaikkea vastaan?
Miksei sijoitetun lapsen vanhempi ylipäänsä saa mitään tukea, jää yksin, eikä tule kuulluksi?
Tove Jansson kyseli aikanaan, että kuka lohduttaisi Nyytiä. Nyt voisi kysyä, kuka lohduttaisi Veronicaa.
Suomalainen yhteiskunta tekee uhrista syyllisen, jotta hänestä ei tarvitsisi huolehtia. Osataan vain syytellä ja rangaista. Tällainenko se on, se "kummallinen operaatio"?
Lastensuojelulain 39 a §:n mukaan asianosaisen mielipide tulee selvittää ennen päätöksentekoa. Sosiaalityöntekijä soitti vasta siirto-operaation jälkeen järkyttyneelle äidille, eikä äidin mielipidettä selvitetty ennen päätöksentekoa.
Veronican lakimies sai vasta viikkoa myöhemmin valituskelpoisen päätöksen.
Mitään vaihtoehtoja ei selvitetty, vaikka vauvalla on läheisiä sekä isän että äidin puolelta; vauva sijoitettiin täysin vieraaseen perheeseen.
Me Lokakuun liikkeen neljä kansalaistoimittajaa olemme tutkineet Veronican tapausta: olemme lukeneet asiakirjat, olemme konsultoineet juristia, olemme olleet yhteydessä Veronicaan ja hänen kotonaan on käyty keskustelemassa asioista. Meillä on monia kysymyksiä, mutta liian vähän vastauksia. Tämän jutun lopuksi kysymme vielä:
Kuinka paljon naisen pitää kestää?
Kuinka monta sairaslomaa on haettu parisuhteen kariutuessa?
Kuinka monta sairaslomaa on pidetty vakavan sairauden myötä?
Kuinka monta äitiä on masentunut, kun lapsi on sijoitettu?
Veronica on kestänyt kaiken yksin: "On pakko."
Mistä se vuorovaikutusongelma yhtäkkiä niin vakavaksi muuttui, että puolivuotias vauva piti varoittamatta repäistä pois äitinsä luota? Vielä muutama kuukausi takaperin neuvolan perhetyön ostopalvelutyöntekijä kiitteli äidin ja vauvan edistymistä niin, ettei hänellä ollut enää mitään annettavaa.
Ainoan mahdollisen vaaratilanteen vauvalle olisi voinut aiheuttaa äidin diabetes, ja se ei ollut mikään yllätysmomentti. Jo synnytyssairaalan tiedoista lastensuojelun väelle on selvinnyt, että äidin sokereissa on toivomisen varaa. Miksei äidille sanottu suoraan, että jos ei diabetesta saada asianmukaisesti hoidettua, lapsi huostaanotetaan?
Jos asiat olisivat menneet, niin kuin olisi pitänyt, huoli hoitotasapainosta olisi kiilannut vauvan ja äidin vuorovaikutussuhteen ohi. Onko niin, että sosiaalityöntekijöiden mielestä insuliinishokki tai kooma on vähäpätöisempi asia vauvan huolenpidon kannalta? Kuin tuo vuorovaikutus, joka Veronican tapauksessa löytyy jo pelkästään sanana lastensuojelun muistiinpanoista kymmeniä kertoja.
Kun vauva oli neljän päivän ikäinen, Naistenklinikan sosiaalityöntekijä teki lastensuojeluilmoituksen. Hän oli huolissaan äidin jaksamisesta. Jokainen vähänkään asiaan perehtynyt tietää, että veren sokeriarvot vaikuttavat paitsi jaksamiseen, myös mielialaan.
Tiedetään myös, että vanhemman hyvinvointi korreloi suoraan lapsen hyvinvoinnin kanssa. Näin ollen voidaan ajatella, että lastensuojelun tulisikin olla perheensuojelua.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa ainut hyväksyttävä syy kiireelliselle sijoittamiselle olisi ollut silloin, jos Veronica olisi ollut tapahtumahetkellä tiedottomassa tilassa. Näin ei kuitenkaan ollut. Sijoitushetkellä menossa olivat aivan normaalit päivän rutiinit.
Sosiaalitoimi hyökkäsi siis aivan yllättäen, lain vastaisesti.
Tyypillinen virolaisnainen: vahva ja itsenäinen
Syytämme usein virkamiehiä olettamisesta ja yleistämisestä. Nyt kirjoittaja itse syyllistyy samaan väittäen, että Veronica on tyypillinen virolaisnainen. Kulttuurilla on merkitystä, ja vaikka eroavaisuuksia ei ehkä arkielämän turistina huomaisikaan, suomalaisuudessa ja virolaisuudessa on merkittäviä eroja.
Suomalaiset ovat oppineet läksynsä, ettei tarvitse jaksaa yksin. Saa olla heikko, saa olla masentunut. Nyky-yhteiskunnan sosiaalijärjestelmä jopa houkuttelee olemaan avuntarpeessa. Jopa pakottaa olemaan surkeampi kuin onkaan, jotta saisi tarvitsemansa avun. Itsenäisiä suorittajia katsotaan jo kieroon. Sellaisia työsuorituksia, jotka vielä 20 vuotta sitten olivat normaaleja, pidetään nykyään ihmetekoina. Sellaista, joka tekee oikeaa työtä ja on valmis näkemään vaivaa, pidetään hölmönä. Epäitsekäs avuntarjoaja on jo suorastaan yksinkertainen tai tyhmä.
Virolainen haluaa olla – ainakin ulospäin – ylpeä, itsevarma ja pärjäävä. Selviytyjä. Ei siinä kulttuurissa puhuta masennuksesta tai sairauksista. Mitä tulee avunpyytämiseen tai avun vastaanottamiseen, he näkevät sen jotenkin surkeana touhuna, nöyryyttävänäkin. He eivät halua olla valtion ”hyysättävinä”. On totuttu pärjäämään omillaan, olemaan vahva. Meillä Suomessa sellainen nähdään vahvuuteen sairastumisena.
Jo lapset opetetaan tekemään oma osansa, ja tottelemaan vanhempiaan. Vanhemman auktoriteetti ei ole kauppatavaraa, josta voitaisiin neuvotella. Veronican mukaan Virossa ei ole tapana helliä ja pitää sylissä lapsia, kuten Suomessa: "Ihan hyviä ihmisiä niistä on tullut, vaikkei niiden kaa juttelekaan koko aikaa. Ei vauvan kaa voi jutella."
Keskiverrolle suomalaismiehelle homottelu on ehkä pahinta rienaamista, virolaiselle vastaavan efektin aiheuttaa haukkuminen laiskaksi. Ruoka tehdään itse, kaikki tehdään itse. Ja sitä arvostetaan, puolin ja toisin.
Kun ymmärtää tämän eron, ymmärtää myös sen, kuinka vaikeaa Veronican kaltaisen virolaistaustaisen nuoren naisen on hyväksyä vieraiden ihmisten neuvot ja puuttuminen. Jo se, että Veronica ylipäätään halusi apua, on pieni ihme. Vielä suurempi ihme on, että hän sitoutui perhetyöhön, ja otti neuvoja hyvin vastaan.
Lastensuojelun työntekijöille Veronica on yrittänyt selittää kulttuurieroja, ilmeisesti turhaan. Sillä vaikka toimitaan maassa maan tavalla, pitäisi sentään alan ammattilaisten kyetä huomioimaan nämä erilaisuudet.
Sosiaalityöntekijöiden toimintaan tämä ei ole vaikuttanut mitenkään, tai kirjaukset ovat hyvin puutteelliset. Voisi sanoa, että paljon puhetta, muttei yhtään keskustelua. Yhtä turhauttavaa, kuin keskustelu vauvan kanssa, jolta ei saa vastausta.
Myös Veronican diabetekseen liittyvä häpeä ja hoitokielteisyys saa näin luonnollisen selityksen. "Täällä hoito on vain mittaamista ja laskemista; Virossa otetaan huomioon tunteet ja kokonaiselämäntilanne vastaanotolla", sanoo hän.
Tuen sijaan uhkailua ja syyttelyä narsistiksi
Jo helmikuussa uhattiin kiireellisellä sijoituksella. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään uhkailuväline; kiireellinen sijoitus on nimensä mukaisesti akuutteja tilanteita varten, sellaisia, joissa lapsen terveys ja kehitys todella vakavasti vaarantunut. Sijoitus kodin ulkopuolelle on aina viimesijainen keino, kun kaikki muut konstit on käytetty.
Sijoituksen hoitaneen sosiaalityöntekijän toimesta Veronica sai jo aiemmin psykiatrian poliklinikalle ajan. Vauvan isänäiti epäili Veronicaa narsistiksi, ja lastensuojeluntyöntekijä oli varannut ensimmäisen ajan sanoen "minäkin haluan tietää, oletko sä narsisti".
Narsistinen persoonallisuushäiriö on viime vuosina ollut paljon esillä. Joissakin tilanteissa voidaan puhua myös "narsistikortin" käyttämisestä: kun halutaan painavuutta omalle tulkinnalle, leimataan vastapuoli narsistiksi. Ei tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, ettei Veronica ole narsisti. Kyseistä psyykkistä häiriötä sairastaville julkisivun ylläpitäminen on erittäin tärkeää. Näin ollen Veronica ei olisi hakeutunut Lokakuun liikkeen juttusille, vaan olisi ollut aivan hiljaa tapahtuneesta.
Narsismia ei todenneta vain yhdellä lääkärikäynnillä, ei kahdellakaan. Jo se, että sosiaalityöntekijä on noin tietämätön kyseisestä häiriöstä, ja sen ilmenemisestä, on huolestuttavaa. Moni perhe, joissa jompikumpi vanhemmista on narsisti, tarvitsisi lastensuojeluapua; mutta sitä ei osata antaa, koska päällisin puolin kaikki on kunnossa, eikä toinen vanhempi ymmärrä tai uskalla hakea apua – hän kun syyttää kaikesta itseään.
Veronica myöntää tehneensä virheitä. Narsisti on aina oikeassa. Narsisti pitää "hovia", joka ihailee hänen menestystään.
Yksinäinen äiti: "On pakko jaksaa."
Lastensuojelussa oli puhuttu, ettei äiti voi olla siinä kunnossa, että ei kykene hoitamaan lasta. Jos kerran lastensuojelulla oli näin vakava ”huoli”, miksi lapsi oli jätetty vaaraan puoleksi vuodeksi?
Ja miten sosiaalityöntekijät ovat jättäneet äidin täysin yksin, ilman kriisiapua, hakiessaan vauvan pois?
Tulisi kai huolehtia myös äidin hyvinvoinnista?
Tai... kun kerran äiti ei ollut päihtynyt tai väkivaltainen, niin miksi vauva edes piti hakea äkisti pois?
Pois ollenkaan? Puolen vuoden aikana vauva ei nimittäin ollut vaarassa.
Miksi kalasteltiin muistiinpanoja, joilla ikään kuin koko ajan kerättiin muistiinpanoja sijoitusta varten? Väkisinkin tulee mieleen, että on vain odotettu sopivaa hetkeä.
Koska muutoin olisi toimittu täysin eri lailla. Äidille olisi järjestetty se apu ja tuki, jonka hän tarvitsee. Tehty pelisäännöt selviksi, eikä pelattu selän takana.
Veronica ei saa tarvitsemaansa tukea äidiltään, lapsensa isältä, eikä viranomaisilta. Ystäviä on, mutta juuri kukaan ei käy hänen luonaan. Miksi hänet on jätetty täysin yksin taistelemaan kaikkia ja kaikkea vastaan?
Miksei sijoitetun lapsen vanhempi ylipäänsä saa mitään tukea, jää yksin, eikä tule kuulluksi?
Tove Jansson kyseli aikanaan, että kuka lohduttaisi Nyytiä. Nyt voisi kysyä, kuka lohduttaisi Veronicaa.
Suomalainen yhteiskunta tekee uhrista syyllisen, jotta hänestä ei tarvitsisi huolehtia. Osataan vain syytellä ja rangaista. Tällainenko se on, se "kummallinen operaatio"?
Lastensuojelulain 39 a §:n mukaan asianosaisen mielipide tulee selvittää ennen päätöksentekoa. Sosiaalityöntekijä soitti vasta siirto-operaation jälkeen järkyttyneelle äidille, eikä äidin mielipidettä selvitetty ennen päätöksentekoa.
Veronican lakimies sai vasta viikkoa myöhemmin valituskelpoisen päätöksen.
Mitään vaihtoehtoja ei selvitetty, vaikka vauvalla on läheisiä sekä isän että äidin puolelta; vauva sijoitettiin täysin vieraaseen perheeseen.
Me Lokakuun liikkeen neljä kansalaistoimittajaa olemme tutkineet Veronican tapausta: olemme lukeneet asiakirjat, olemme konsultoineet juristia, olemme olleet yhteydessä Veronicaan ja hänen kotonaan on käyty keskustelemassa asioista. Meillä on monia kysymyksiä, mutta liian vähän vastauksia. Tämän jutun lopuksi kysymme vielä:
Kuinka paljon naisen pitää kestää?
Kuinka monta sairaslomaa on haettu parisuhteen kariutuessa?
Kuinka monta sairaslomaa on pidetty vakavan sairauden myötä?
Kuinka monta äitiä on masentunut, kun lapsi on sijoitettu?
Veronica on kestänyt kaiken yksin: "On pakko."
RSS Feed
