 | Veronica (nimi muutettu) on syntyjään virolainen, 22-vuotias vantaalaisäiti, jonka vauva sijoitettiin kiireellisesti kyseenalaisin perustein. Veronica tapasi vauvansa isän vuonna 2012. Nuoripari ei kauaa aikaillut, vaan muuttivat yhteen ja kihlautuivat jo samana vuonna. Esikoinen syntyi joulukuussa 2013, mutta siinä vaiheessa vanhemmat olivat jo ehtineet muuttaa eri osoitteisiin. |
Diabetesta sairastavalle Veronicalle hoitotasapainon löytäminen raskausaikana ei ollut aivan yksinkertaista. Haastavaa se olisi kelle tahansa ensisynnyttäjälle.
Myöskään parisuhderintamalla ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan: Veronica ja Toni (nimi muutettu) osoittautuivat pitemmällä aikavälillä liian erilaisiksi perusluonteiltaan. Toni on rauhallinen, ja Veronica puolestaan äärimmäisen temperamenttinen. Joissain tapauksissa tällaiset ihmiset kompensoivat toisiaan, mutta tässä tapauksessa Toni koki Veronican käyttäytymisen jopa pelottavana.
Muutto Vantaalle toi oman lisärasitteensa suhteelle: Veronica joutui eroon ystävistään, ja ripustautui Toniin. Tämän mielestä liikaa.
Kaikesta tästä Veronica avautui heti vauvan syntymän jälkeen Naistenklinikan sosiaalityöntekijälle, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Huolta herätti tuoreen äidin diabeteksen hoito ja jaksaminen vauvan kanssa.
Neuvolan kautta aloitettiin perhetyö vuoden alussa. Perhetyöntekijä antoi kiitosta, että vauvanhoito sujuu äidiltä. Tapaamisia oli kolmesti viikossa; perhetyöntekijä ohjeisti ja näytti mallia vauvan hoitamiseen ja vuorovaikutussuhteen luomiseen. Perhetyöntekijän mukaan lapsi on kehittynyt hyvin ja äiti ottaa hienosti neuvoja vastaan. Lapsi on iloinen, aktiivisessa vuorovaikutuksessa oleva poika.
Maaliskuussa 2014 perhetyöntekijä totesi, ettei hänellä ole enää mitään annettavaa. Että äiti voi mennä neuvolaan punnituttamaan vauvaa, jos painonnousu huolettaa.
Vauva oli ollut pulauttelevainen, josta Veronica itse oli huolissaan. Selvyyttä vatsanväänteille ei ollut löytynyt. Poika oli itkuinen, vaati syliä tavallista enemmän. Äiti epäili maitoallergiaa, mutta altistusta ei tehty. Myöskään refluksitaudin mahdollisuutta ei tutkittu.
Veronica laittoi pojan useasti sänkyyn rauhoittumaan, itkemään loputtomalta tuntuvaa itkuaan. Näin hän teki ohjeiden mukaan, jotta saisi ajatuksensa koottua ja itsensä rauhoitettua. Poika nukahti alle viidessä minuutissa sänkyynsä, ja vauvan herättyä oltiin taas valmiita leikkimään ja syömään.
Tämä nähtiin Vantaan lastensuojelussa huonona ja huolestuttavana. Veronica ei voinut käsittää sitä. Olisiko hänen pitänyt olla hermot kireänä, vauva jatkuvasti vierellään, kunnes olisi niin uupunut kitinään ja itkuun, että olisi huutanut vauvalle. Tai jopa läimäyttänyt, mikä on varmaan mahdollista kenen tahansa riittävän väsyneen äidin kohdalla.
Sitä hän ei todellakaan halunnut, mutta viranomaiset eivät hänen perustelujaan ymmärtäneet. Ei, vaikka äiti ei ollut kertaakaan jättänyt lastaan yksin kotiin. Hän ei ollut edes vienyt roskia ulos niin, että vauva olisi jäänyt sisälle kotiin.
Selvää on, että apua olisi tarvittu. Noin yleisesti ajatellen lapsen kipuitku on korviaviiltävää ja uuvuttavaa; äiti tuntee itsensä avuttomaksi ja osaamattomaksi. Jokainen koliikkilapsen äiti tietää, miltä se tuntuu: vaikka seisoisi päällään, huuto ei lopu. Oman lapsen kärsimys ei ole helppoa vanhemman seurata vierestä. Varsinkaan, jos ei tiedä, mistä kipu johtuu.
Veronica olisi halunnut kodinhoitajan kotiin 3-4 kertaa viikossa, jotta olisi saanut nukuttua. Vatsavaivainen poika valvotti. Tämän vuoksi äiti suostuikin perhetyöhön.
Jossain välissä hänelle selvisi, että perhetyöntekijä antaa selvitykset sosiaalitoimelle. Veronicaa ahdisti ajatus siitä, että häntä kytätään lakkaamatta. Tämä tulkittiin negatiivisena asiana siten, ettei äiti halunnut ottaa apua vastaan.
Äidin vaisto osui kuitenkin aivan oikeaan. Vasta kiireellisen sijoituksen jälkeen Veronica sai käsiinsä lastensuojelun muistiinpanot. Sen mukaan perhetyöntekijöitä oli ohjeistettu etsimään "millaisia puutteita vuorovaikutuksessa ja lapsen huolenpidossa on ns. "lihaa luitten ympärille" huolia aiheuttavien asioiden osalta". Lisäksi oli annettu ohjeet, mitä sosiaalipäivystyksen tulee tehdä, jos kiireellistä sijoitusta tarvitaan.
Sijoituksen mahdollisuudesta ei ollut äidille puhuttu mitään.
Jälkeen päin voi vain kysyä, että mitä äidin selän takana oikein tapahtui. Oliko tarkoitus auttaa äitiä, vai vain hankkia perusteita sijoitukselle?
Lastensuojelulaissa ja sen toteutumisessa toivomisen varaa
Kun lukee kaikki asiaan liittyvät lastensuojelun kirjaukset, muodostuu kuva, että Veronica tarvitsee äitiyteen monenlaista tukea. Lähinnä vuorovaikutteista neuvontaa ja tietoa vauvan kehityksestä ja tarpeista. Lapsen ikätasoinen kohtaaminen arjessa on kaikkein haastavinta.
Vauvan kohtaaminen ajatus- ja ymmärryskykyisenä kanssaihmisenä on monille ensisynnyttäjille vaikeaa. Nuorille isille usein jopa mahdotonta. Kun vauva ei puhu, tuntuu kommunikointi turhalta - ainakin turhauttavalta. Kielenkehityksen ja sosiaalistumisen kannalta se olisi kuitenkin erittäin tärkeää.
Vielä tärkeämpää on, että vauva tuntee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi. Tällaisen suhteen luominen ei ole aina helppoa. Varsinkaan jos synnytys ei ole ollut helppo, tai vanhempien elämäntilanteessa uusi pieni ihminen tarpeineen tuntuu rasitteelta.
Nykyaikainen trendi-vanhemmuus ruokkii vääristymää, jossa epäitsekäs vanhemmuus jää aliarvostettuna unholaan. Puhutaan "omasta ajasta" ja "rytmeistä", joita pieni vauva ei pysty käsittämään. Eikä tarvitsekaan.
Yksinhuoltajaelämä (vaikka lapsen papereissa olisikin kaksi huoltajaa) ei tee asiasta yhtään helpompaa. Pienen vauvan kanssa eletään vauvan ehdoilla, ja se on erittäin rankkaa - varsinkin silloin, kun raskaus ei ole suunniteltu.
Vauva tarvitsee aikuisen, johon voi tukeutua. Turvallisen ja aina läsnäolevan aikuisen. Muodostunutta yhteyttä ei saa katkaista. Tämän turvaa lastensuojelulakikin: Ainoastaan välittömässä vaarassa oleva lapsi voidaan kiireellisesti sijoittaa.
Veronican ja hänen poikansa tapauksessa tällaista välitöntä vaaraa ei ollut. Kiireellinen sijoitus oli siis laiton. Merkillepantavaa on, että kiireelliseen sijoitukseen kirjatut perusteet vuorovaikutuksen puutteista ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä perhetyönkirjaukset ovat asiasta todenneet.
Huostaanoton perusteena voi olla lain mukaan "puutteet lapsen huolenpidossa" tai jos "muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä".
Tällöin kuitenkin avohuollon tukitoimet pitää olla käyty läpi; huostaanotto on aina se viimeinen vaihtoehto, kun mikään muu ei auta. Näin sen pitäisi olla.
On siis ymmärrettävää, että huostaanotosta voidaan keskustella vaihtoehtona, jos ei meno näytä muuttuvan. Mutta minkä pitäisi muuttua?
Asiakirjoihin on poimittu kevään mittaan "lihaa luitten ympärille" eli lähinnä kielteisiä vihjeitä äidin vanhemmuudesta ja kodin kasvatuskulttuurista. Samat yksittäiset, keskenään ristiriitaiset havainnot ja myös monin tavoin epärelevantit huolihuomiot (esim. äiti käyttää korvatulppia -maininta) toistuvat eri asiakirjoissa moneen kertaan. Kuitenkaan yksikään havainto ei ole ns. raskauttava, eli mikään ei osoita lapsen olleen välittömässä vaarassa.
Veronican tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät oikeuta vauvan kiireellistä sijoittamista. Siksi kai äidille ei annettu lainmukaista kirjallista päätöstä, jolla hän voisi hakea muutosta sijoitukseen.
Osaamattomuutta asioiden hoidossa
Tässä nimenomaisessa tapauksessa kuitenkin näyttää siltä, että kyseiset sosiaalityöntekijät ovat
* rasisteja, jotka haluavat viedä lapsen ulkomaalaistaustaiselta äidiltä
* tekemässä tulosta huostaanottokertoimien hyväksi, tukemalla kunnan taloutta
tai
* ammattitaidottomia luovuttajia.
Sillä vaatiihan "haastava tapaus" huomattavan työpanoksen, ja jaksamista. Ongelmatapaus vaatisi vielä enemmän – eikä Veronican kohdalla ole kyse lapsen heitteillejätöstä. Paljon helpompaa on sijoittaa lapsi muualle.
Selvästikään tässä ei viranomaiset ja äiti ole puhuneet samaa kieltä, vaikka tämä on muuttanut Suomeen jo lapsena. Veronica on käynyt suomenkielisen koulun, ja kirjoittaa suomea paremmin kuin moni syntysuomalainen.
Veronica on kertonut tavoitteekseen päästä lastensuojelun asiakkuudesta eroon. Hänellä on siis selkeä tavoite ja tarvittava motivaatio: Hän katsoo osaavansa huolehtia lapsen perustarpeista, haluaisi päästä elämään mahdollisimman normaalia lapsiperheen arkea.
Eihän kukaan psyykeltään normaali aikuinen ihminen halua olla tilivelvollinen tekemisistään ja olemisistaan kenellekään. Se, että esittää eriäviä näkemyksiä asiaan tai ärtyy perhetyöntekijöille, ei saa olla perusteluna lapsen poisviemiselle.
Tutkittua sekin, että tällaisella "kyttäämisellä" saattaa olla päinvastainen vaikutus: se lisää suorituspaineita, pitää olla tarpeeksi hyvä. Ei riitä, että on oma itsensä; pitää olla parempi. Vieläkin parempi. Ja kun ei ole, ihminen masentuu. Vaikka riittäisi, kun olisi normaali.
Normaalihan on suhteellinen käsite, eikä sitä ole määritelty lakiin. Oikeanlaisesta vanhemmuudestakaan ei ole sen tarkempia kriteerejä; toinen antaa ruokailla olohuoneessa ja pelata samalla konsolipeliä, toinen vaatii istumaan ruokapöydässä ruokailun ajan. Toinen antaa hyvänyönsuukon peitellessä, toinen vain toivottaa hyvää yötä. Ja yksi aloittaa Vauva-lehden ohjeilla määrätietoisen unikoulun nelikuiselle, mikä on toisen mielestä jopa brutaalia. Ei ole yhtä ainoaa tapaa.
Kun ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia kuvioissa, kyse on vain neuvottelutaidoista. Veronican pojan kohdalla suurimman virheen on nyt tehneet viranomaiset viemällä vauvan pois äitinsä luota.
Erosta koituu vauvan kehitykselle vakavaa vahinkoa. Enemmän kuin siitä, että vauva olisi tuentarpeessa olevan äitinsä luona.
Lakimies tekee töitä. Poika täytti seitsemän kuukautta. Saako Veronica vauvansa takaisin?
* * *
– Suomessa sijoitetaan kiireellisesti yksi lapsi joka toinen tunti eli kaikkiaan noin 4000 lasta vuodessa. Valtaosa heistä kokee kiireellisen sijoituksen ensimmäistä kertaa elämässään. Lokakuun liikkeen uudessa Vauvakaappaus Vantaalla -sarjassa seurataan 22-vuotiaan Veronican (nimi muutettu) elämää. Hän on vantaalainen merkonomi-äiti, jonka ainut lapsi sijoitettiin heinäkuun alussa 2014. Juttua on ollut laatimassa moni Lokakuun toimittaja lähteinään kaikki äidin saamat lastensuojeluasiakirjat. Konsultoimme myös juristia juttua tehdessämme.
Juttusarjan ensimmäinen osa julkaistiin täällä.
Myöskään parisuhderintamalla ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan: Veronica ja Toni (nimi muutettu) osoittautuivat pitemmällä aikavälillä liian erilaisiksi perusluonteiltaan. Toni on rauhallinen, ja Veronica puolestaan äärimmäisen temperamenttinen. Joissain tapauksissa tällaiset ihmiset kompensoivat toisiaan, mutta tässä tapauksessa Toni koki Veronican käyttäytymisen jopa pelottavana.
Muutto Vantaalle toi oman lisärasitteensa suhteelle: Veronica joutui eroon ystävistään, ja ripustautui Toniin. Tämän mielestä liikaa.
Kaikesta tästä Veronica avautui heti vauvan syntymän jälkeen Naistenklinikan sosiaalityöntekijälle, joka teki lastensuojeluilmoituksen. Huolta herätti tuoreen äidin diabeteksen hoito ja jaksaminen vauvan kanssa.
Neuvolan kautta aloitettiin perhetyö vuoden alussa. Perhetyöntekijä antoi kiitosta, että vauvanhoito sujuu äidiltä. Tapaamisia oli kolmesti viikossa; perhetyöntekijä ohjeisti ja näytti mallia vauvan hoitamiseen ja vuorovaikutussuhteen luomiseen. Perhetyöntekijän mukaan lapsi on kehittynyt hyvin ja äiti ottaa hienosti neuvoja vastaan. Lapsi on iloinen, aktiivisessa vuorovaikutuksessa oleva poika.
Maaliskuussa 2014 perhetyöntekijä totesi, ettei hänellä ole enää mitään annettavaa. Että äiti voi mennä neuvolaan punnituttamaan vauvaa, jos painonnousu huolettaa.
Vauva oli ollut pulauttelevainen, josta Veronica itse oli huolissaan. Selvyyttä vatsanväänteille ei ollut löytynyt. Poika oli itkuinen, vaati syliä tavallista enemmän. Äiti epäili maitoallergiaa, mutta altistusta ei tehty. Myöskään refluksitaudin mahdollisuutta ei tutkittu.
Veronica laittoi pojan useasti sänkyyn rauhoittumaan, itkemään loputtomalta tuntuvaa itkuaan. Näin hän teki ohjeiden mukaan, jotta saisi ajatuksensa koottua ja itsensä rauhoitettua. Poika nukahti alle viidessä minuutissa sänkyynsä, ja vauvan herättyä oltiin taas valmiita leikkimään ja syömään.
Tämä nähtiin Vantaan lastensuojelussa huonona ja huolestuttavana. Veronica ei voinut käsittää sitä. Olisiko hänen pitänyt olla hermot kireänä, vauva jatkuvasti vierellään, kunnes olisi niin uupunut kitinään ja itkuun, että olisi huutanut vauvalle. Tai jopa läimäyttänyt, mikä on varmaan mahdollista kenen tahansa riittävän väsyneen äidin kohdalla.
Sitä hän ei todellakaan halunnut, mutta viranomaiset eivät hänen perustelujaan ymmärtäneet. Ei, vaikka äiti ei ollut kertaakaan jättänyt lastaan yksin kotiin. Hän ei ollut edes vienyt roskia ulos niin, että vauva olisi jäänyt sisälle kotiin.
Selvää on, että apua olisi tarvittu. Noin yleisesti ajatellen lapsen kipuitku on korviaviiltävää ja uuvuttavaa; äiti tuntee itsensä avuttomaksi ja osaamattomaksi. Jokainen koliikkilapsen äiti tietää, miltä se tuntuu: vaikka seisoisi päällään, huuto ei lopu. Oman lapsen kärsimys ei ole helppoa vanhemman seurata vierestä. Varsinkaan, jos ei tiedä, mistä kipu johtuu.
Veronica olisi halunnut kodinhoitajan kotiin 3-4 kertaa viikossa, jotta olisi saanut nukuttua. Vatsavaivainen poika valvotti. Tämän vuoksi äiti suostuikin perhetyöhön.
Jossain välissä hänelle selvisi, että perhetyöntekijä antaa selvitykset sosiaalitoimelle. Veronicaa ahdisti ajatus siitä, että häntä kytätään lakkaamatta. Tämä tulkittiin negatiivisena asiana siten, ettei äiti halunnut ottaa apua vastaan.
Äidin vaisto osui kuitenkin aivan oikeaan. Vasta kiireellisen sijoituksen jälkeen Veronica sai käsiinsä lastensuojelun muistiinpanot. Sen mukaan perhetyöntekijöitä oli ohjeistettu etsimään "millaisia puutteita vuorovaikutuksessa ja lapsen huolenpidossa on ns. "lihaa luitten ympärille" huolia aiheuttavien asioiden osalta". Lisäksi oli annettu ohjeet, mitä sosiaalipäivystyksen tulee tehdä, jos kiireellistä sijoitusta tarvitaan.
Sijoituksen mahdollisuudesta ei ollut äidille puhuttu mitään.
Jälkeen päin voi vain kysyä, että mitä äidin selän takana oikein tapahtui. Oliko tarkoitus auttaa äitiä, vai vain hankkia perusteita sijoitukselle?
Lastensuojelulaissa ja sen toteutumisessa toivomisen varaa
Kun lukee kaikki asiaan liittyvät lastensuojelun kirjaukset, muodostuu kuva, että Veronica tarvitsee äitiyteen monenlaista tukea. Lähinnä vuorovaikutteista neuvontaa ja tietoa vauvan kehityksestä ja tarpeista. Lapsen ikätasoinen kohtaaminen arjessa on kaikkein haastavinta.
Vauvan kohtaaminen ajatus- ja ymmärryskykyisenä kanssaihmisenä on monille ensisynnyttäjille vaikeaa. Nuorille isille usein jopa mahdotonta. Kun vauva ei puhu, tuntuu kommunikointi turhalta - ainakin turhauttavalta. Kielenkehityksen ja sosiaalistumisen kannalta se olisi kuitenkin erittäin tärkeää.
Vielä tärkeämpää on, että vauva tuntee itsensä tärkeäksi ja rakastetuksi. Tällaisen suhteen luominen ei ole aina helppoa. Varsinkaan jos synnytys ei ole ollut helppo, tai vanhempien elämäntilanteessa uusi pieni ihminen tarpeineen tuntuu rasitteelta.
Nykyaikainen trendi-vanhemmuus ruokkii vääristymää, jossa epäitsekäs vanhemmuus jää aliarvostettuna unholaan. Puhutaan "omasta ajasta" ja "rytmeistä", joita pieni vauva ei pysty käsittämään. Eikä tarvitsekaan.
Yksinhuoltajaelämä (vaikka lapsen papereissa olisikin kaksi huoltajaa) ei tee asiasta yhtään helpompaa. Pienen vauvan kanssa eletään vauvan ehdoilla, ja se on erittäin rankkaa - varsinkin silloin, kun raskaus ei ole suunniteltu.
Vauva tarvitsee aikuisen, johon voi tukeutua. Turvallisen ja aina läsnäolevan aikuisen. Muodostunutta yhteyttä ei saa katkaista. Tämän turvaa lastensuojelulakikin: Ainoastaan välittömässä vaarassa oleva lapsi voidaan kiireellisesti sijoittaa.
Veronican ja hänen poikansa tapauksessa tällaista välitöntä vaaraa ei ollut. Kiireellinen sijoitus oli siis laiton. Merkillepantavaa on, että kiireelliseen sijoitukseen kirjatut perusteet vuorovaikutuksen puutteista ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä perhetyönkirjaukset ovat asiasta todenneet.
Huostaanoton perusteena voi olla lain mukaan "puutteet lapsen huolenpidossa" tai jos "muut kasvuolosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä".
Tällöin kuitenkin avohuollon tukitoimet pitää olla käyty läpi; huostaanotto on aina se viimeinen vaihtoehto, kun mikään muu ei auta. Näin sen pitäisi olla.
On siis ymmärrettävää, että huostaanotosta voidaan keskustella vaihtoehtona, jos ei meno näytä muuttuvan. Mutta minkä pitäisi muuttua?
Asiakirjoihin on poimittu kevään mittaan "lihaa luitten ympärille" eli lähinnä kielteisiä vihjeitä äidin vanhemmuudesta ja kodin kasvatuskulttuurista. Samat yksittäiset, keskenään ristiriitaiset havainnot ja myös monin tavoin epärelevantit huolihuomiot (esim. äiti käyttää korvatulppia -maininta) toistuvat eri asiakirjoissa moneen kertaan. Kuitenkaan yksikään havainto ei ole ns. raskauttava, eli mikään ei osoita lapsen olleen välittömässä vaarassa.
Veronican tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät oikeuta vauvan kiireellistä sijoittamista. Siksi kai äidille ei annettu lainmukaista kirjallista päätöstä, jolla hän voisi hakea muutosta sijoitukseen.
Osaamattomuutta asioiden hoidossa
Tässä nimenomaisessa tapauksessa kuitenkin näyttää siltä, että kyseiset sosiaalityöntekijät ovat
* rasisteja, jotka haluavat viedä lapsen ulkomaalaistaustaiselta äidiltä
* tekemässä tulosta huostaanottokertoimien hyväksi, tukemalla kunnan taloutta
tai
* ammattitaidottomia luovuttajia.
Sillä vaatiihan "haastava tapaus" huomattavan työpanoksen, ja jaksamista. Ongelmatapaus vaatisi vielä enemmän – eikä Veronican kohdalla ole kyse lapsen heitteillejätöstä. Paljon helpompaa on sijoittaa lapsi muualle.
Selvästikään tässä ei viranomaiset ja äiti ole puhuneet samaa kieltä, vaikka tämä on muuttanut Suomeen jo lapsena. Veronica on käynyt suomenkielisen koulun, ja kirjoittaa suomea paremmin kuin moni syntysuomalainen.
Veronica on kertonut tavoitteekseen päästä lastensuojelun asiakkuudesta eroon. Hänellä on siis selkeä tavoite ja tarvittava motivaatio: Hän katsoo osaavansa huolehtia lapsen perustarpeista, haluaisi päästä elämään mahdollisimman normaalia lapsiperheen arkea.
Eihän kukaan psyykeltään normaali aikuinen ihminen halua olla tilivelvollinen tekemisistään ja olemisistaan kenellekään. Se, että esittää eriäviä näkemyksiä asiaan tai ärtyy perhetyöntekijöille, ei saa olla perusteluna lapsen poisviemiselle.
Tutkittua sekin, että tällaisella "kyttäämisellä" saattaa olla päinvastainen vaikutus: se lisää suorituspaineita, pitää olla tarpeeksi hyvä. Ei riitä, että on oma itsensä; pitää olla parempi. Vieläkin parempi. Ja kun ei ole, ihminen masentuu. Vaikka riittäisi, kun olisi normaali.
Normaalihan on suhteellinen käsite, eikä sitä ole määritelty lakiin. Oikeanlaisesta vanhemmuudestakaan ei ole sen tarkempia kriteerejä; toinen antaa ruokailla olohuoneessa ja pelata samalla konsolipeliä, toinen vaatii istumaan ruokapöydässä ruokailun ajan. Toinen antaa hyvänyönsuukon peitellessä, toinen vain toivottaa hyvää yötä. Ja yksi aloittaa Vauva-lehden ohjeilla määrätietoisen unikoulun nelikuiselle, mikä on toisen mielestä jopa brutaalia. Ei ole yhtä ainoaa tapaa.
Kun ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia kuvioissa, kyse on vain neuvottelutaidoista. Veronican pojan kohdalla suurimman virheen on nyt tehneet viranomaiset viemällä vauvan pois äitinsä luota.
Erosta koituu vauvan kehitykselle vakavaa vahinkoa. Enemmän kuin siitä, että vauva olisi tuentarpeessa olevan äitinsä luona.
Lakimies tekee töitä. Poika täytti seitsemän kuukautta. Saako Veronica vauvansa takaisin?
* * *
– Suomessa sijoitetaan kiireellisesti yksi lapsi joka toinen tunti eli kaikkiaan noin 4000 lasta vuodessa. Valtaosa heistä kokee kiireellisen sijoituksen ensimmäistä kertaa elämässään. Lokakuun liikkeen uudessa Vauvakaappaus Vantaalla -sarjassa seurataan 22-vuotiaan Veronican (nimi muutettu) elämää. Hän on vantaalainen merkonomi-äiti, jonka ainut lapsi sijoitettiin heinäkuun alussa 2014. Juttua on ollut laatimassa moni Lokakuun toimittaja lähteinään kaikki äidin saamat lastensuojeluasiakirjat. Konsultoimme myös juristia juttua tehdessämme.
Juttusarjan ensimmäinen osa julkaistiin täällä.
RSS Feed
