Lapset potkivat, purevat ja lyövät päiväkodin hoitajia. MTV3 julkaisi tällaisen uutisen. Siinä kerrottiin kuinka Opettajien ammattiliitto (OAJ) ja Työterveyslaitos halusivat oikein ponnekkaasti ryhtyä suojelemaan ammattikasvattajia lasten väkivallalta. Keinoksi otettiin kaavakkeen täyttäminen. 


Siis ammattikasvattajia pitää suojella ammattiliiton, Työterveyslaitoksen että tarvittaessa vielä poliisin voimin kasvatettaviensa (lasten) väkivallalta.


Ammattilaisuus hukassa: Kun lapsesta tuli riesa

Ensin ajattelin että kyse on vitsistä, mutta kun luin artikkelin, niin tajusin sen olevan totta. Aluksi järkytyin ja sitten tulin vihaiseksi, että oikeastiko ammattikasvattajat ovat noin hukassa omassa työssään.

Avaan vähän sitä, kuinka tuon uutisen ymmärrän. Meillä on voimassa oleva ns. varhaiskasvatuslaki, ei siis enää päivähoitolaki. Lapset eivät nykyisen lain mukaan ole enää vain päivähoidossa vanhempien työssäoloaikana, vaan lapsella on oikeus ns. varhaiskasvatukseen.

Lähtökohtana on se, että ammattikasvattajat ovat parempia kasvattajia kuin vanhemmat. Lapsella on siis subjektiivinen oikeus tähän parempaan kasvatukseen.

Kuitenkin Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija Virpi Fagerström peräänkuuluttaa vanhempien velvollisuutta ja vastuuta kasvattaa lapsensa niin, että heistä ei ole riesaa päivähoidon työntekijöille.


Uhriutumisen alkeet: kenen on vastuu?

Mitähän kohtaa tässä en nyt oikein ymmärrä? Lapsella on siis oikeus ammattikasvattajan kasvatukseen, mutta vanhempien pitää hänet ensin kasvattaa lapsi niin, että ammattikasvattajan ei tarvitsisi tehdä kasvatustyötään.

Oottako ihan tosissanne?

Vanhemmilla ei ole kaukosäädintä, jolla he voivat ohjailla lastaan työpaikaltaan käsin, etäohjauksena oikeaan käyttäytymiseen, vaan ohjaus ja kasvatus jää väkisinkin päivällä päivähoidon henkilöstölle.

Muina aikoina ohjaus ja kasvatus jää vanhemmille.

Nauraisin tälle, jos asiakas olisi joku muu kuin pieni lapsi. En katso työntekijöiden olevan tässä tapauksessa uhri, vaan todellinen uhri on lapsi ja tämän vuoksi olen vihainen.

Jos ammattikasvattajat ovat keinottomia ja eivät pysty laittamaan rajoja riehuvalle ja potkivalle lapselle, niin eikö se silloin ole koulutuskysymys? Ei kai se ole lapsen tai hänen vanhempiensa vika, jos työntekijä ei osaa työtänsä tehdä tai hän on siihen kykenemätön pelkotilojensa vuoksi.


Viha on ihmisen, myös lapsen, tärkein tunne

Tarkastellaanpa tilannetta lapsen näkökulmasta. Kaikki käyttäytymistieteet varmaan allekirjoittavat sen, että ihmisellä on tunteita, joista vihan tunne on yksi.

Mielestäni viha on kaikkein tärkein tunne, joka ihmisellä on, koska se turvaa ihmiselle valmiuden ja mahdollisuuden puolustaa itseään. Jokainen tunnistaa itsessään sen, kuinka suuttuu oikein kunnolla, adrenaliini alkaa virrata kehossa ja tuntuu kuin saisi monenkertaiset voimat.

Kun lapsi syntyy, on hänellä olemassa valmiudet kaikkiin tunteisiin. Jotta lapsen tunteet pääsisivät kehittymään, hän tarvitsee siihen aikuisia ikään kuin peilikseen. Aikuisen tehtävä on nimetä lapsen tunteita ja auttaa häntä niiden tunnistamisessa ja olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa myös tunnetasolla.

Nykyään puhutaan paljon ns. hyvästä itsetunnosta ja edellytetään, että lapsellakin sellainen olisi. Harvemmin kuulee kuitenkaan eriteltynä sitä, mitä sellainen hyvä itsetunto oikeasti tarkoittaa.

Ymmärrykseni mukaan se on juuri sitä, että ihminen tuntee itsensä, millainen on suhteessa toisiin ja itseensä. Hyvä itsetunto kasvaa kasvatuksen myötä, jos kasvatus on myönteistä, lasta arvostavaa ja rakastavaa.


Lapsen aggressiolla on syy

Vihantunne nousee pintaa silloin, kun ihminen kokee vaaraa ja uhkaa elämässään. Jos uhkaa ei ole, niin vihantunnettakaan ei tarvita, vaan on tilaa muillekin tunteille.

Jos lapsi käyttäytyy aggressiivisesti ja on vihainen, niin se tarkoittaa sitä, että lapsi kokee pelkoa ja uhkaa. Uhka voi olla aikuisen näkökulmasta pieni, vaikka vain protesti siitä, ettei saa jotakin haluamaansa tai joutuu keskeyttämään jonkun tärkeän tekemisen, tai on riita jostakin toisen lapsen kanssa jne. Lapsen näkökulmasta tilanne voi olla järisyttävä.

Tai sitten se voi tarkoittaa isompaa uhkaa, esimerkiksi ympäristössä olevaa jotakin tekijää, joka aiheuttaa lapselle stressiä ja paineita, jolloin lapsi ei pidempään aikaan pysty rentoutumaan. Silloin vihanpurkaukset voivat olla rajujakin.

Uskoisin näiden teorioiden olevan hyvinkin tuttuja ammattikasvattajille.


Pitää tehdä strategia eikä vain täytellä kaavakkeita

Aggressiokasvatusstrategianhan tulisi kuulua jokaisen päiväkodin työkalupakkiin. Eikä vaan työkalupakissa pidettäväksi, vaan käytäntöön otettavaksi. Strategiaa ei kuitenkaan käytetä, ainakaan siitä päätellen, että missään ei juurikaan kuule ammattikasvattajien aiheesta puhuvan.

Kannattaisiko mieluummin opiskella ja ottaa käyttöön aggressiokasvatusstrategia, kuin täytellä kaavakkeita siitä, kuinka usein joku lapsi kilahtelee? Epäilen kaavakkeiden täyttöä ratkaisukeinona. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin tuo käsitys perustuu.

Kysykää vanhemmat lapsenne päiväkodista, millainen heidän aggressiokasvatusstrategia on käytännössä.

Jos näkökulma lapsen vihanpurkauksiin on kutsua väkivaltaiseksi lasta, jolta tulee suojella ammattikasvattajia, niin ei tarvita yliopistokoulutusta ymmärtääkseen, että kasvattaja, joka pelkää ja tuomitsee lapsen väkivaltaiseksi, ei voi auttaa lasta voittamaan pelkoaan saati opettaa rakentavia keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Lapsi siinä jää tilanteessa yksin.

Kasvatusta tapahtuu tässäkin tapauksessa, mutta ei varmaan toivottua. Tällä tavalla lasta kasvatetaan väkivaltaiseksi yksilöksi, jota tulee jatkossakin pelätä. Lapsi siis leimautuu väkivaltaiseksi lapseksi, josta alkaa syrjäytymiskierre.


Kelvoton vai rakastettava: Lapsen leimaaminen on yhteisöväkivaltaa

Wikipediassa määritellään kasvatusta mm. ”Kasvatus on käsite, joka viittaa tavoitteelliseen toimintaan, jonka tarkoituksena on muuttaa yksilön ominaisuuksia haluttujen päämäärien mukaisesti.” ”Koulutusta ja opettamista voidaan pitää kasvatuksen osa-alueina.” ”Kasvatustoimintaa harjoittaessaan aikuinen sukupolvi pyrkii näiden sisältöjen avulla kehittämään kasvavien omaa, itsenäistä toimintaa tulevaisuutta silmällä pitäen.”


Mitä meidän varhaiskasvatuksemme tavoittelee lasten leimaamisella niin väkivaltaisiksi, että heidän hoitajiaan tarvitaan suojella monen organisaation voimalla?

Nyt joku sanoo, etten minä varmaan mitään tiedä lapsen väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Kyllä tiedän, niin monta kertaa olen kohdannut ja vastaanottanut riehuvan ja uhkailevan lapsen vihaa. Enimmäkseen he ovat olleet murkkuikäisiä. En ole tarvinnut siinä minkään organisaation suojelua. Ketään lasta en ole nimitellyt väkivaltaisiksi, koska he eivät ole sitä olleet. He ovat olleet vain peloissaan ja puolustaneet itseään. Kokemukseni pohjalta voin sanoa, että lapsia ei tarvitse eikä heitä tule pelätä.

Leimaaminen (stigmatisaatio) on yhteisöväkivallan menetelmä, jossa yhteisön jäseneen liitetään määrittely, jonka perusteella hän ei ole kelvollinen yhteisön jäseneksi. Tämän nimeämisen jälkeen yhteisön jäsenet katsovat moraaliseksi velvollisuudekseen rangaista kyseistä henkilöä (syntipukki) kaikin käytettävissä olevin keinoin. (Lähde: Wikipedia.)

Tällaisen leimaamisen eli yhteisöväkivallan uhreja on paljon meidän lapsissa. Kokemukseni mukaan näitä leimaajia on päivähoidossa, kouluissa, ammattiauttajissa kuin myös asiantuntijoissa. Toki kortensa kekoon kantavat myös nk. tavalliset ihmiset.

Yhteisöväkivalta on mielestäni pahempaa kuin yksilöväkivalta. Puolustautuminen on paljon vaikeampaa, kun vastassa on yhteisö, eli joukkovoima.

Lapsi on sen edessä voimaton, elleivät vanhemmat häntä puolusta.


Pitäisikö yhteisöväkivallan olla rangaistavaa?

Varmaa on se, että vanhempana on vaikeaa ja raskasta kestää, jos saa jatkuvasti vain kielteistä palautetta lapsestaan. Kasvatusammattilaisen asenne ratkaisee paljon, hyvään tai huonoon suuntaan. Sillä joko kevennetään lapsen taakkaa tai raskautetaan sitä.

Tämän jutun loppuun olen koonnut joukon kysymyksiä, jotka minua mietityttävät:

Onko varhaiskasvatus lapselle oikeutta vai velvollisuutta kokea ja vastaanottaa yhteisöväkivaltaa? Vai oikeutta saada tukea ja opastusta kasvuunsa ja kehitykseensä?

Kenen vastuulla on etsiä ratkaisukeinot kasvatuspulmiin, jotta lapset olisivat vapaat vahingollisilta leimaamisilta ja he saisivat oikeasti sitä, mitä varhaiskasvatuslaki lupaa?

Jos lapsen tukistaminen on väkivaltaa ja rangaistavaa, niin pitäisikö myös yhteisöväkivalta olla rangaistavaa? Ketä siinä rangaistaisiin: yksittäistä työntekijää, koko työyhteisöä, päivähoidon johtajaa vai peräti koko organisaation johtajaa?


Raili Miettinen



Muita Lokakuun liikkeen julkaisuja:

☞ Avohuollon tukitoimet tuottavat huostaanottoja
☞ Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen
☞ Koulukiusaaminen räjähti käsiin
☞ Koulukiusatun äidin tuska: "Lapseni yritti itsemurhaa."
☞ Kuusi vuotta helvetissä
☞ Barometrin kertomaa
☞ Koulukiusaamisen karut kasvot
☞ Laki on niin kuin se luetaan
☞ Kotikoulu on oiva vaihtoehto
☞ Harrastustoiminta osaksi perusopetusta ja varhaiskasvatusta

☞ Lokakuun liike perustanut RINGIN lasten suojelemiseksi 
☞ Lokakuun manifesti korjaa lasten oikeuksia 
☞ Lokakuun Manifesti

☞ October Movement
☞ October Manifesto
☞ Open letter to Committee for the Prevention of Torture (CPT)  

☞ Virallinen tiedote: Kirkosta turvapaikkaa hakeneen huostanuoren ja Oulun lastensuojelun väliset sovintoneuvottelut johtivat rakentavaan yhteistyöhön 

☞ Ikonen: Kansanvalistusta lastensuojelun asiakkaalle
☞ K сведению клиентов службы защиты прав ребенка
☞ An advisory for child welfare clients
☞ Bergström: Pieni opas eri tilanteisiin lastensuojelun kanssa
☞ Opas lastensuojelun asiakkuuteen joutuvalle

Lokakuun liikkeen kyselyt ja ilmoituspohjat:

☞ Lastensuojelun asiakaskysely
☞ Oikeusturvakysely

☞ Tee ilmoitus viranomaisesta
☞ Ammattilainen - ilmoita laiton käytäntö