Lokakuun Liike nostaa sosiaalialan erityisosaajien teksteistä joka  kuukausi esiin muutaman maukkaan ja sattuvan sanonnan, joka tahallisesti tai tahattomasti tuottaa jonkin oivalluksen ja herättää tiedonnälän.

Tarkoitus ei ole omia sosiaalityön luokkaylenkatsetta esim. pilkkaamalla kirjoitusvirheitä vaan keskusteluttaa ajatuksia, tekstejä ja sanontoja keskenään. 

Syyskuun 2018 sattumaksi on valittu:
"Uusi aika toi mukanaan uskonpuhdistuksen ja Martti  Luther Kingin".

(Kaisu Lumila & Pirita Pekka ”Ole sä hiljaa, mä kirjotan!”Kohtaamistaide® vuorovaikutuksen tukena lastensuojelun vanhempi-lapsi- ryhmässä, 2011,17)

Kansalainen huomasi sunnuntaina 14.9.2014 Aamulehdessä Tampereen kaupungin lastensuojelun sijaishuollon työryhmä Luotsin kutsuvan sijaisperheiksi haluavia info-iltaan Sarviksen luentosaliin 17.9.2014.

Aihe oli saanut lehdestä näyttävän tilan. Kansalainen päätti soluttautua tilaisuuteen selvittämään, mistä oikein on kyse. Tuloksena oli ensimmäinen blogipostaus Lokakuun liikkeelle. (Kuvakaappauksessa linkki lähteeseen.) 



Tavallinen ja normaali perhe = hyvä perhe

Aamulehdessä olleessa koko sivun mainoksessa oli kuva, jossa sijaisisä istuu moottoripyörän päällä. Ingressi johdatteli lukijaa tunteita herättävään teemaan, sisältäen muun muassa seuraavia lauseita:

"Tavallinen perhe-elämä kantaa lasta turvallisesti eteenpäin. On kuitenkin lapsia, jotka eivät syystä tai toisesta voi elää tavallista arkea omassa elämänpiirissään vanhempiensa kanssa. Sijaisperheet ovat tavallisia perheitä, joilla on hyvä sydän ja erityistä tahtoa jakaa arkensa näiden lasten kanssa.

Tässä luodaan lukuisin toistoin ensimmäinen vahva kahtiajako: jos et ole "tavallinen", et ole kelvollinen. Sijaisvanhemmat tavallisuudellaan, ja vieläpä hyvyydellään, lunastavat paikkansa lapsen elämässä.

Tavallinen. Kuka on tavallinen, ja mihin nähden? Mitä sitten on epätavanomaisuus, erilaisuus? Millaista normia vasten erilaisuutta peilataan?

Elämme kirjavassa maailmassa, jossa on tapana myös hehkuttaa erilaisuuden rikkautta. Enää tätä suoremmin ei lehtikirjoituksessa voi kyseenalaistaa erilaisuutta ainakaan perhe-elämän alueella, tosin kuten todettu, jäljelle jää pino avoimia kysymyksiä. 

Sonnustin itseni mahdollisimman keskiluokkaisen näköiseksi. Lähdin info-iltaan ujuttautuakseni anonyyminä ja huomaamattomana osaksi "sijaisvanhemmuudesta" haaveilevaa joukkoa, saadakseni lisäselvyyttä siihen, mistä sijaisbisneksessä on kyse. Menimme paikalle yhtä matkaa ystäväni kanssa. Matkalla vitsailimme: Mitäs jos ilmoittaisimmekin kuuluvasti, että olemme naispari Ähtäristä ja haluamme tarjota lapselle sukupuolineutraalin kasvuympäristön?

Ai että me nauroimme.

Ryhmätila oli täynnä.

Ystävällisten tervetulotoivotusten jälkeen tulijat lämmitettiin kahvilla ja pikkuleivillä. Kalvolla vilisi nonstoppina infopaketti: luettelomaisesti selvennettiin määritteet sijaisvanhemmuus (pitkä- ja lyhytaikainen, päivystävä sekä vanhempi-lapsi -sijoitus) sekä tukiperhe. Määritelmien jälkeen oli lueteltu kutakin nimikettä kantavalle henkilölle kohdennetut palvelut ja korvaukset.

Sen verran ainakin tuli ymmärretyksi, että vaikeuksissa lastensa kanssa kamppailevien biovanhempien saama avohuollon tuki kalpenee rankasti kaiken tuon tsemppauksen ja raha-avun rinnalla.

Vierailijat saivat vapaasti kysellä pöydissä istuvilta työntekijöiltä mieltä askarruttavia asioita. Kiertelin pöytien ympärillä korviani herkistellen. Heti alkajaisiksi korviin särähti pahasti: Nuorehko sosiaalityöntekijä selitti pokkana kiinnostuneelle kuulijalle, että sijoituksia määrittää todella tiukka laki. Kaikki mahdollinen avohuollon tuki on kokeiltu sitä ennen, ja valitettavasti sitä usein tulee ajatelleeksi, että kotona oloa on aivan tarpeettomasti pitkitetty yhä uusia tukimuotoja kokeilemalla... sijoituskriteerien täyttymistä saatetaan toivoa ja odotella kauankin, vahvoin perustein (asioiden siis ollessa bioperheessä todella huonosti), mutta yhä uudelleen pettyneinä tulla huomaamaan se, että kriteerit eivät taaskaan täyty... voi hitsi!

Toisen pöydän ääressä istui sijaisperheen isä. Hän kertoi esim. vaikeista tilanteista, joita lapset kohtaavat kaveripiirissään, kun kavereiden vanhemmille selviää, että kyseessä on sijaiskoti. Vanhemmat eivät välttämättä päästä lapsiaan heille, "kun ei tiedä millaista porukkaa siellä majailee". Sijaisisä kertoi tehneensä töitä ennakkoluulojen hälventämiseksi.

Hän myös harmitteli sitä, että sijaisperhe saattaa jäädä tukea vaille hakiessaan apua esim. lastenpsykiatrian suunnalta. Sijaisvanhemmat kun usein määritellään niin taitaviksi ja osaaviksi. "Hmm... mitähän me teille tässä enää tarjottais", vastataan neuvottomina. (Tasan ei käy onnen lahjat. Biovanhempien vanhemmuus kun jostakin kumman syystä on niin paljon alttiimpi katoamaan.)

Siinäpä se. "Kadonnut vanhemmuus". 


Kadonnut biovanhemmuus vs. parempi, normaalimpi sijaisperhe 

Kalvolla välkkyi nimittäin sijoitettavien lasten vanhempia koskeva problematiikka. Ongelmalistan kuninkaaksi oli ylennetty keinottomuus rajojen asettamisessa ja arjen hallinnassa – kadonnut vanhemmuus (muusta listasta lihavoinnilla ja kursiivilla erotettu). Siis tämä niin usein toisteltu, kaikessa epämääräisyydessään kovin vaikeasti avautuva käsite. Tämän ongelmajättiläisen jälkeen olivat luetteloon päässeet "kriisitilanne" (esim. avioero), "fyysiset ja psyykkiset sairaudet", "päihdeongelmat", "perheväkivalta" ja "rikollinen toiminta".

Nuorilta oli kyselty toiveita sijaisperheen suhteen. Heidän vastauksensa niinikään löytyivät kalvolta. Ymmärryksen, luottamuksen ja aikuisen antaman ajan lisäksi nuoret olivat toivoneet normaalia arkea, olla "normaali". Juuri näillä sanoilla.

Tuossa kohtaa ei valaistu sitä, millaista normaaliutta nuori oli tarkoittanut.

Joka tapauksessa, tämä yhdistyneenä Aamulehdessä esiintyneeseen tavallisuus-hehkutukseen pysäytti minut miettimään aikuisen osuutta nuoren asennemaailman muovautumisessa. Kuten kaikki tietävät, lapsi / nuori on altis vaikutteille. Sossut muistuttelevat erittäin usein meitä "ongelmakimppuja" biovanhempia siitä, kuinka herkkiä lapset ovatkaan tunnetiloillemme ja näkemyksillemme.

Sama olisi syytä muistaa sossujenkin, samoin kuin heidän seulansa läpäisseiden sijaisvanhempien. Kuinka he luotsaavat lapsia ja nuoria kohtaamaan "erilaisuutta" ja "samanlaisuutta", "normaaliutta" ja "epänormaaliutta", kuinka he pyrkivät näitä käsitteitä avaamaan ja pohtimaan?

Jokainen ymmärtää, että on tuomittavan epänormaalia hakata lapsensa mustelmille tai laiminlyödä heidän perustarpeensa, jättää vaille myötätuntoa ja turvaa.

Mutta ujutellaanko normaaliuteen salakavalasti muitakin määreitä esim. elintasosta, muodista, perhemallista, koulutuksesta, statuksesta, ulkonäöstä, sisustuksesta?


Sijaisperhe lapsen eheyttäjänä eli menneisyyden vaurioiden korjaajana

Otin tilaisuudesta mukaani kaksi nivaskaa erilaista aiheeseen liittyvää materiaalia, jotka olivat jaossa: Perhehoitoliiton lehtiä ja erilaisia infolappusia.

Muovikansien välistä löytyi myös psykologi ja perhepäivähoidon ohjaaja Anja Laurilan laatima 20-sivuinen monistelehtinen "Ajatuksia ja kokemuksia sijaisvanhemmuudesta".

Kiinnitin huomiota vanhanaikaiseen fonttiin; teksti näytti kirjoituskoneella kirjoitetulta. Katsoin ilmestymisvuotta. Se oli 1991. Siis kaksikymmentäkolme vuotta vanha lehtinen.

Kotona aloin perehtyä vihkoseen tarkemmin.

Vuosirenkaat todellakin ovat kiertyneet kirjainten ympärille, myös kuvainnollisesti. Lehtisen ilmestymisvuoden jälkeen yhteiskuntamme on melkoisesti muuttunut ja lastensuojelun toimintamallit uudistuneet. Sijoitukset ovat lisääntyneet ja lastensuojelun puuttumisiin on alkanut kytkeytyä erikoisia lieveilmiöitä.

Laurilan teksti tuntuu vanhanaikaiselta, mutta ajallista taustaa vasten tuota kykenee sentään jollakin tavoin ymmärtämään. Käsittämätöntä sen sijaan on se, että sitä jaetaan yhä tänäkin päivänä sijaisvanhemmuutta harkitseville.

Alkusanoissa Laurila itse kertoo toimineensa sijaisvanhempana ja laatineensa vihkosen muiden sijaisvanhempien kanssa käytyjen luottamuksellisten keskustelujen sekä hänen omien kokemustensa pohjalta. Monisteen tarkoituksena hän kertoo olevan auttaa lähinnä niitä, jotka ottavat kotiinsa leikki-ikäisen tai kouluikäisen lapsen, jolla on oma menneisyytensä ja sen aiheuttamat vauriot.

Laurila kuvailee alussa perustellusti sitä, kuinka raju ja kivulias elämänmuutos sijoitus on lapselle. Hän toteaa sijaisperheen selviävän uuden perheenjäsenen saapumisen tuomasta mullistuksesta helpommalla, saadessaan toimia tutussa ympäristössä läheisten ihmisten kanssa.

Molemminpuoliseen sopeutumiskriisiin pureudutaan vihkosessa monipuolisesti.

Lukuprosessini ajoi minut tarkastelemaan lehtistä ennen kaikkea vallankäytön ja erinäisten vastakkainasetteluiden kautta.

Ulkoasusta sen verran, että lehtisessä itsessään ei ollut kursiiveja. Itse olen siteerauksista erotellut kursiivein niitä sanoja, joihin haluan lukijan kiinnittävän erityistä huomiota.

Väliotsikon "Vaikea alku" alla on maininta:

"Jos lapsen takia joudutaan tekemisiin poliisin kanssa, täytyy muistaa, että lapsi oireilee menneisyyttään."

Tämä puhdistaa tehokkaasti sijaisvanhemmat ainakin syyllisyystaakasta, joka tuntuu solisevan meidän (bio)äitien verenkierrossa pysyvästi. Taakasta, jota varsinkin sosiaalityöntekijät kernaasti lisäävät.

Laurila pohtii ihanneäiti- ja isä-myyttiä Winnicottin riittävän hyvän vanhemman termiä vasten muistuttaen, että täydellisiä vanhempia ei ole, ja että myös sijaisvanhemmat tekevät virheitä, mutta varmasti myös menettelevät paljon useammin oikein. Ja nuo useat oikeat menettelyt korvaavat väärien menettelyjen vauriot.

Mielenkiintoisia ovat Laurilan pohdinnat sijaisvanhemmista suhteessa sosiaalityöntekijöihin. Laurila kertoo, että kohdatessaan itsessään kielteisiä puolia, ongelmia tai alun uupumusta sijaisvanhempien on vaikea kertoa niistä sosiaalityöntekijälle, joka heidät on alun perin todennut kelvollisiksi sijaisvanhemmuuteen. Kirjoittaja huojentaa kuitenkin sijaisvanhemman mieltä lohduttaen, että sosiaalityöntekijät osaavat yleensä auttaa alun ongelmissa, eivätkä suinkaan ole tuomitsemassa perhettä kyvyttömäksi.

Kunpa voisinkin todeta saman.

Ja lisäksi: "Kohdatessaan ketä tahansa asiantuntijaa perheen on aina syytä muistaa, että he itse ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita. Jos sitä asemaa yritetään riistää, seurauksena on vanhemmuuden pohjan horjuttaminen. Perheen tulee itse saada päättää, haluaako aloittaa hoitosuhteen. Sen kuluessa perheellä on oikeus arvioida, onko siitä hyötyä vai ei. Myös asiantuntijat näkevät perheen oman persoonallisuutensa kautta. He eivät edusta ehdotonta totuutta. Heillä on oma historiansa ja omat ongelmansa, jotka vaikuttavat hankitun tiedon ja kokemuksen lisäksi.

Mieleni riemuitsee tätä liputusta lukiessani. 

Me kaikki LaSun lyömät: kirjatkaamme tämä lausuma punakynällä ylös ja teipatkaamme jääkaapin oveen:  

"Myös asiantuntijat näkevät perheen oman persoonallisuutensa kautta. He eivät edusta ehdotonta totuutta. Heillä on oma historiansa ja omat ongelmansa, jotka vaikuttavat hankitun tiedon ja kokemuksen lisäksi." 


Selvitä omille lapsille rakastavasi heitä enemmän kuin uutta tulokasta... 

Sijaisvanhempien suhtautumista lapsen arveluttavaan menneisyyteen ohjaillaan lisäksi näin:

"Lapsella voi olla sijoitusvaiheessa vaatteita, jotka eivät vastaa sijaisperheen makukäsityksiä tai elintasoa. Jos lapsi itse haluaa näitä käyttää, se pitäisi hänelle suoda. Myös lapsen käytöstavat ovat viesti menneisyydestä. Niiden hiomisessa tulee myös olla hienotunteinen, ettei lapsi tuntisi entistä kotiaan arvottomaksi, vaikka siellä saikin julkisesti röyhtäillä ja kaivella nenää."

Jaahah. Barbaaria apinalaumaa ollaan ohjailemassa sivistyneistön tapoihin, kuten sata vuotta sitten punaorpoja.

Varsin mielenkiintoisia ajatuksia avaa myös aihe "Omat lapset ja sijaiskotilapset" sekä tunteita herättävä väliotsikko "Rakkauden tasajakoa?"

Teksti pureutuu rehellisesti rakkaus- ja kiintymyssuhteen punoutumiseen.

"Perhepäivähoidossa on ohjeidenkin perusteella lupa tuoda esiin se, että että rakastaa omaa lastaan enemmän kuin hoitolapsia (vain sanoin, ei etuuksin)."

Herranen aika. Miksi tuo pitäisi sanoa ääneen?

"Sijaiskotilapsen kohdalla tilanne on ongelmallisempi. Monet sijaisvanhemmat kokevat turhaa syyllisyyttä siitä, että rakastavat lapsiaan enemmän tai erilailla kuin sijaiskotilapsia. Tasapuolisuus materiaalisella puolella on tärkeää ja hyvällä tahdolla järjestettävissä, mutta tunteiden tasajako on pulmallisempaa, eikä se onnistu edes biologisten lasten kesken. On hyvä tiedostaa tämä asia ja yrittää hoitaa sitä suhdetta, mikä luontaisesti on heikoin."

Entäpä seuraava lause: "Alkuvaiheessa voi omille lapsille myös tehdä selväksi, että rakastaa heitä enemmän kuin uutta tulokasta."

Tässä vaiheessa sydäntäni kylmii jo toden teolla.

Laurila itse korostaa sitä, että uusi tulokas herättää omissa lapsissa luonnollisia mustasukkaisuuden tunteita, joista ei pidä turhaan lapsia syyllistää. Mitäs jos omat lapset jonain tummana hetkenään näpäyttävät totuuden tästä rakkauden epätasajaosta sijaislapselle? Tilanne olisi hyytävä ottaen huomioon sen, millaisen erotrauman lapsi on kokenut. Ja edelleen: perheen lapsia ei tästä voi syyttää. Vanhempien on otettava vastuu sanomisistaan.

Laurilan itsensä sanoin:

"Murrosiän kuohujen jälkeen tuloksena pitäisi olla ehjä aikuinen, joka tuntee ja hyväksyy itsensä. Minän eheyden eli identiteetin pohjana on kuitenkin kiinteä äiti-lapsi -suhde ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Useilta sijaiskotilapsilta tämä puuttuu. Lisäksi he kantavat kipeätä hyljätyksitulemisen ja kelpaamattomuuden tunnetta sisällään: "En kelvannut omalle äidilleni."

Voi myös kysyä, kantavatko läheskään kaikki lapset hyljätyksitulemisen tuskaa vai pikemminkin kipeää ikävää omia vanhempiaan kohtaan? Näin erityisesti siinä tapauksessa, että huostaanotto on ollut vastoin sekä biovanhempien että lapsen tahtoa.

Tätä kaikkea lukiessani hämmästelen suuresti, miksi sijaisvanhemmista hyvin mutkattomasti tunnutaan käyttävän nimityksiä "äiti ja isä". 

Eikö äsken mainittujen perin rehellisten pohdintojen perusteella olisi myös rehellisempää käyttää etunimiä kuin vakuutella äitiyttään tai isyyttään? Eihän itse teksti myöskään millään tavoin viittaa siihen, että sijaisvanhemmat pitäisivät sijoituslapsia ominaan: "...että rakastavat lapsiaan enemmän kuin sijaiskotilapsia." (Huom. omistusliite / sen puuttuminen.)

Ainakin minun mielestäni nimityksiä "äiti" ja "isä" tulisi käyttää äärimmäisen varoen, etenkin jos lapsi on tottunut käyttämään niitä biovanhemmistaan. Tällaiset sanat kätkevät näet yleensä suuria tunnelatauksia.


Sijaishuoltomarkkinat & ylemmyydentuntoinen rotuoppi

Väliotsake "Siemen vai taimi?" räväyttää viimeistään lukijan eteen karun kastijaon.

"Kun istutetaan puita, ei kasvattajan kannalta ole juuri eroa siinä, istutetaanko siemen vai taimi. Mutta, kun on lapsesta kyse, siemen sisältää kahden ihmisen koko geeniperinnön... Myös oman lapsen epäonnistumiset on vaikeampi kestää kuin sijaiskotilapsen, jolloin aina voidaan vedota perintötekijöihin tai varhaislapsuuden vaikeisiin kokemuksiin. Kun oma lapsi aiheuttaa surua, siihen liittyy kysymys: "Mitä olen tehnyt väärin?"

Kun sijaiskotilapsi aiheuttaa surua, siihen liittyy kysymys: "Mitä voisin tehdä auttaakseni häntä?"

Väliotsikko "Vertailu haavoittaa" jatkaa armotonta rotuoppia.

"Perheessä, jossa on erilaisella geeniperinnöllä varustettuja ja kovin erilaisen varhaislapsuuden kokeneita lapsia, voivat lasten älylliset ja persoonallisuuden erot olla kovinkin suuria. Lapsen on tärkeää saada tuntea olevansa hyväksytty juuri omine erikoispiirteineen. Vertailu lasten kuullen on huono kasvatuskeino. Jos koulumenestys on kovin eritasoista, on parempi, että perheen yhteisissä kokoontumisissa ei käsitellä todistuksia ja koenumeroita."

Mitä arvelette, kumman huonoon koulumenestykseen nyt viitataan, oman lapsen vai sijaislapsen?!

Lehtisen alussa oli lista "Jos saisin aloittaa alusta" -pohdintoja. Niiden tarkoituksena oli ymmärtääkseni suoda uusille sijaisvanhemmille mahdollisuus oppia muiden sijaisvanhempien virheistä. Kokeneet sijaisvanhemmat olivat listanneet muutamia jälkiviisauksiaan, joista tässä muutama:

̶  Hyväksyisin sen, ettei lapsi opi ja en yrittäisi sivistää väkisin.

̶  Uskaltaisin pyytää lomaa. Alussa, kun eivät tunnu omilta, olisi tärkeää päästä joskus kauemmaksi niistä, nyt tietysti lomaillaan yhdessä.

̶  En väkisin yrittäisi luoda "meidän perhe" -henkeä.

Kiitollisena kaikesta rehellisyydestä taivun yhä vahvemmin näkemykseen, että lasten paras kasvuympäristö on oma biologinen perhe. Siis aimo panos avohuollon tukeen: uupuneiden vanhempien virkistykseen, kodinhoitajiin ja vähävaraisten taloudelliseen apuun! 


Paha äiti, paras sijaisäiti!

Sitten päästäänkin kaikista rosoisimpaan teemaan, eli "Suhteet biologisiin vanhempiin" -otsakkeeseen. Laurila kuvaa suhdetta perustellustikin sijaisperheiden tehtäväkentän vaativimmaksi alueeksi.

"Adoptiotyyppisessä sijaisperheessä biologiset vanhemmat voidaan kokea uhkaksi, elleivät he ole selvästi osoittaneet luopuneensa kilpailusta lapsen tunteista. Mitä ammattimaisempi asenne perheellä on, sitä helpompi on tehdä tilaa biologisille vanhemmille lapsen elämässä."

Miksei tätä asetelmaa voi kuvata vaihtoehtoisesti näin:

"Biologiset vanhemmat kokevat sijaisperheen ymmärrettävästikin uhkaksi, mikäli sijaisvanhemmat vimmatusti pyrkivät pääsemään voittajiksi kilpailussa lapsen tunteista. Mitä rajummin biologinen vanhempi on murennettu vanhemmuuden arvioinnissa, sitä tuskallisempi tilanne on hänen kannaltaan."

Seuraavassa päästään äitiyden syvimpään ytimeen, jossa pikaisesti viitataan myös valtakuvioon ja vaateliaaseen ihanneäitimyyttiin:

"Äitiyteen kuuluu luonnostaan kokonaisvaltainen uhrautuminen ja myös omistaminen. Mitä enemmän äitiyteen panostaa, sitä vaikeampi sitä on jakaa toisen kanssa. Käytännössä se onnistuu vain sitä kautta, kun tajuaa, miten tärkeää se on lapselle itselleen."

(Tärkeää vai hämmentävää?)

"Lapsi haluaa olla lojaali molemmille äideille. Äitien tehtävänä on toimia niin, ettei lapsi koe siinä ristiriitaa. Jos biologinen äiti ei pysty olemaan yhteistyössä tässä asiassa, sijaisäidiltä vaaditaan vielä enemmän ponnisteluja."

Miksei näin:

"Jos sijaisäiti ei pysty olemaan yhteistyökykyinen, biologiselta äidiltä vaaditaan melkoista sietokykyä."

Eräästä vanhemmuuteen kipeästi nivoutuvasta ilmiöstä on vihkosessa kerrottu näin:

"Lasten biologiset vanhemmat tuntevat aina syyllisyyttä joutuessaan luopumaan lapsestaan."

(Huom: Tunteeko kukaan sijoituksista päättävä ja/tai perheen jälleenyhdistämistä estävä henkilö syyllisyyttä siitä, että lapsi on erotettu vanhemmistaan? Onko kaikki mahdollinen avohuollon tuki todellakin järjestetty ennen sijoitusta, ja onko se ollut sellaista, että perhe on kokenut siitä hyötyvänsä?)

"Käsittelemätön syyllisyys vaikeuttaa sijaisperheen elämää, koska se ohjaa biologisten vanhempien käyttäytymistä tapaamistilanteissa. Nämä saattavat hemmotella lasta tavaroilla tai liialla sallivuudella. Biologiset vanhemmat voivat myös arvostella lasten hoidon tasoa. Jos sijaisperheessä on jaksettu muodostaa hyvä suhde näihin vanhempiin, on helpompi vaikuttaa myös tapaamisten sisältöön."'

Miksi sijaisvanhemmat katsovat oikeudekseen biovanhempien kasvatuskäytäntöjen arvostelun, mutta eivät salli arvostelua toiseen suuntaan? Miksi he katsovat oikeudekseen puuttua tapaamisten sisältöön?

Puuttumisen sinetöi viranomaistuki:

"Biologisten vanhempien tapaamisten jälkeen voidaan kohdata eroahdistuksen aiheuttamaa aggressiivisuutta ja masentuneisuutta. Se sinänsä ei ole paha asia, vaan normaali reaktio lapsen epänormaaliin tilanteeseen. Tapaamiseen saattaa kuitenkin liittyä myös jotain lasta haavoittavaa, jolloin asiantuntijoiden kanssa voidaan pohtia tapaamisen muotoa ja sisältöä."

Ja kauniiksi lopuksi:

"Mitä kunnioittavammin pystyt puhumaan lasten biologisista vanhemmista, sen parempi se on lapsille."

"Vaikka onkin tosiasia, etteivät vanhemmat pystyneet hoitamaan lasta, se voidaan kertoa niin monella eri tavalla."


Paluu keskiluokkaiseen 1950-luvun ydinperhekäsitykseen

Palataan vielä normaaliuden teemaan. Pohditaan hetki käsityksiä siitä, mikä on itse kunkin mielestä tavoiteltava elämäntapa.

"Perheessä kaikkein tärkein ihmissuhde on vanhempien välinen parisuhde, jonka onnistuminen heijastuu kaikkien hyvinvointiin. Sijoitusvaiheessa parisuhde on arvioitu toimivaksi ja sijoitus velvoittaa ja kannustaa sitä myös hoitamaan kriisien kohdatessa."

Eivätkö elämään melko yleisesti kuuluvat parisuhdekriisit ole sallittuja sijaisvanhemmille? Onko avioero este sijaisvanhemmuudelle? Eivätkö sijaisvanhemmat eroa?

"Mitä löyhemmät lapsen ihmissuhteet ovat olleet, sitä suurempi tarve hänellä on läheisyyteen murrosiässä ja sitä vähemmän hänellä on kykyjä pysyviin ihmissuhteisiin. Toisaalta onnistunut ihmissuhde voi olla elämän alun hataruutta korjaava prosessi. Perhesijoitus on lastenkotisijoitusta huomattavasti parempi lähtökohta nuoren aloittaessa itsenäistä elämää parisuhteessa. Hänellä on eväänään annos kiinteää ihmissuhdetta ja perheen malli.

Millaisen perheen? Kelpuutetaanko nais- tai miesparit sijaisvanhemmiksi? Kelpaako sijaisvanhemmaksi lainkaan sinkku, jonka villi menneisyys huumekokeiluineen on kyläläisten tiedossa, mutta joka on tehnyt perusteellisen elämäntapamuutoksen, paljon menneisyydestään viisastuneena? 

Epäonnistuneet, lasta vaurioittaneet sijaisperhekokeilut ja lapsen pompottelu sijaispaikasta toiseen ovat edelleen tabu, josta ei kirjoiteta. 


"Kun insestin vaara tiedostetaan, se voidaan myös välttää"
 
Yllättäen Laurila vetää myös esiin havahduttavan tabun: insestin.

"Hellyyden ja seksuaalisuuden raja on selvä, mutta se voidaan joskus myös vahingossa ylittää."

Hetkinen. Miten insestiin voi syyllistyä "vahingossa"?

Laurila jatkaa:

"Nykyään puhutaan paljon insestistä. Sitä ei pidä nähdä minään peikkona, mutta tosiasia on, että insestin vaara on suurempi niissä perheissä, missä lapsi ja vanhempi eivät ole biologisia sukulaisia, tai missä lapsi on tullut perheeseen vanhempana. Kun vaara tiedostetaan, se voidaan myös välttää."

Ovatko kaikki sijoitusvanhemmat pystyneet ilmiön välttämään  ̶ tiedostamisesta huolimatta?


Soluttautujan loppusanat: "Keitä varten sijaislapset ovat olemassa?"

Korvausten kohdalla ei sijoitusvanhempien ole vuonna 1991 tarvinnut enää nikotella:

"Sijaisperheiden saamissa korvauksissa on nykyään päästy siihen tasoon, ettei lapsen tarvitse olla kiitollinen saamastaan aineellisesta huolenpidosta."

Ilmaus tuntuu erikoiselta. Pitääkö lapsen ylipäätään olla kenellekään kiitollinen siitä, että häntä hoidetaan?

"Palkka on pieni rahassa, mutta tunnepuolella lapsen kasvattaminen on antavaa. Jokaisella sijaisperheellä on hoivaamisen tarve ja sitä tarvetta saa tyydyttää kiinteässä ihmissuhteessa aivan eri lailla kuin toimiessa laitoksessa hoitajana.

(Toim. huom. sijaisperhe saa yhdestä lapsesta keskimäärin 30 000 euroa vuodessa, josta kolmannes on verotonta. Päälle tulee erilaisia tukia ja etuisuuksia sekä kilometrikorvauksia.)

Lopuksi:

Keitä varten sijoituslapset oikein ovat olemassa?


Soluttautuja


Lue muita Lokakuun liikkeen juttuja tähän aiheeseen ja teemoihin liittyen, mm.: 

Sijaisperheessä pahoinpideltyjen lasten äiti: "Taistelkaa!"

> Anu Suomela: "Äiti erotisoi lasta imettämällä": huostaanotto ja psykologinen todistelu lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikosten epäilyissä
> Tiina Liljeberg: Nykylastensuojelussa lapsen kuuleminen on mahdotonta
> Myyrä: Hyvinvointihamsteri kissan räätälinä tuottaa takin sijaan mainoslakin

I Kemi-Tornio: Lasten pahoinpitelystä syytetty sijaisvanhempi on lehtori ja Perhehoitoliiton hallituksen entinen jäsen
II Valtio ei ole ottanut sijaishuollon väkivaltaa vakavasti
III Kemi-Tornio: Sijaisäiti sai ehdollista pahoinpitelystä

TALOUS I: Lastensuojelu työllistää paljon enemmän kuin poliisi
TALOUS II: Lastensuojelujärjestöt bisneksen syrjässä
TALOUS III: Vanhemmuudenarviointi kasvavana bisneksenä
TALOUS IV: Huostia tukenut lastensuojelukerroin poistuu pian 
TALOUS V: Uushuutolaisuusverkostoissa "piiri suuri pyörii"