Muutamia vuosia sitten osallistuimme mieheni kanssa Jaakon päivänä 25.7. Paimion Pyhän Jaakobin vaellukseen lähes sadan muun kävelijän kanssa, jotka olivat saapuneet paikalle eri puolilta Suomea.  Matka oli noin kymmenen kilometriä ja sää oli helteinen.

Lähdimme liikkeelle Paimion Pyhän Mikaelin kirkosta alkuhartauden jälkeen. Kuljimme aluksi Kuninkaantietä ja ylitimme Paimionjoen Isoasiltaa pitkin. Saavuimme Räpälään, jossa sijaitsi Paimion kirkollinen keskus 1385 – 1689. Matka jatkui Käräjätietä pitkin.

Punaisen Ristin auto seurasi kulkuetta, mutta joukon edessä kannettiin kookasta niittykukin somistettua puuristiä. Välillä pysähdyttiin laulamaan, Olet maamme armahin Suomen maa. Kun oli kuunneltu katkelmaa Jesajan kirjasta, lauloimme, Soi kunniaksi Luojan.

Väkijoukko kulki parijonossa. Ihmeellistä oli, että jokaisen pysähdyksen jälkeen jono jatkoi täysin samassa muodostelmassa siten, että omaakaan paikkaamme emme vaihtaneet.  Kouluaikainen parijonomuodostelma oli muistissa, vaikka kyseessä oli nyt pääasiassa varttuneempaa väkeä.

Edellämme kulki kaksi polvihousuista miestä vaeltajan sauvat kädessään. Ehkä he olivat lähestymässä eläkeikää, ehkä jo olivat eläkkeellä. Miehet eivät keskustelleet kuiskaten, vaan puhe tulvi ainakin takana kulkevien korviin, halusipa sitä tai ei. Aluksi kuulin, mutta sitten kuuntelin.

Suoritin arvailuja kuulemani perusteella. Toinen oli ehkä pappi ja toinen papin poika. Papiksi arvailemani vaeltaja ryhtyi voimallisesti ylistämään kanssavaeltajan isää.

”Onpa mielenkiintoista saada vaeltaa tänään kanssasi, sillä tunsin hyvin isäsi. Hänhän oli suuresti arvostettu kirkon mies ja armoitettu sananjulistaja. Kaikkihan hänet tunsivat tai ainakin tiesivät.. Hänen innostavia saarnojaan tultiin kuulemaan aina, kun siihen tuli tilaisuus. Hänhän oli erittäin haluttu puhuja suurissakin hengellisissä tapahtumissa kirkon piirissä.”

Suuresti arvostetun papin pojaksi arvailemani vaeltaja kuunteli hiljaa kommentoimatta.

Korkeiden kukkuloiden välitse saavuimme Helmilään, joka on entinen Hevonpään kansakoulu. Siellä meitä odotti runsas tarjoilu. Söimme paistettua makkaraa, joimme mehua ja kahvia. Pöydät notkuivat mehevistä voileivistä. Tarjoilu oli ilmaista.

Vaeltajat hakivat paikkansa ja matkanteko jatkui. Olo oli virkistynyt. Edellämme kulkevien vaeltajien puheenaihe ei ollut vaihtunut. Minkälaiselta se tuntui olla noin kuuluisan ja osaavan isän poikana, tarkoitan ihan kotioloissa, jatkoi papiksi arvelemani mies jo aiemmin aloittamaansa puheenaihetta.

Ensi kerran avasi kuuluisan kirkonmiehen poika suunsa.” Tuntuihan se. Annan esimerkin. Meitä oli viisi veljestä perheessä. Minulla oli pienestä pojasta lähtien ollut omat kiinnostuksen kohteeni kuten oli muillakin veljillä. Siksi olin aivan varma, mihin lukion jälkeen pyrkisin opiskelemaan. Kun isä kuuli asiasta, oli hänelläkin oma, varma mielipiteensä kohdallani. Hänen toiveensa oli, että perheen kaikista pojista tulisi pappeja. Hän oli jopa luvannut, että jokaista papiksi lukevaa hän tulisi avustamaan taloudellisesti. Tämä ei koskisi muita ammatteja.

Sain haluamani opiskelupaikan. Se ei ollut teologinen tiedekunta. Olin äärettömän innostunut opinnoistani ja tulevasta alastani, jota kohti lähdin kulkemaan. Isäni ei onnitellut opiskelupaikan saamisesta. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut keskustella kanssani asiasta. Opintojeni kuluessa hän ei kertaakaan kysynyt kuulumisiani tai mahdollista menestystäni. Kun sitten vuosien jälkeen valmistuin hyvin arvosanoin, hän ei onnitellut, eikä osallistunut keskusteluun, joka koski asiaa.  Myöhemminkään hän ei alentunut keskustelemaan kanssani, eikä osoittamaan minkäänlaista mielenkiintoa työhöni liittyvistä kysymyksistä. Hän oli nollannut minut siinä vaiheessa, kun suoritin ammatinvalinnan oman mieleni, mielenkiintoni ja taipumuksieni mukaan. Samoin kävi muillekin veljille. Kukaan ei lukenut papiksi. Niin vaikuttavasti kuin isäni saarnasi taivaan isän pyyteettömästä rakkaudesta meitä ihmislapsia kohtaan, yhtä sujuvasti hän samalla teki ehdolliseksi oman rakkautensa lapsiaan kohtaan. Tämän arvostamasi kirkonmiehen toiminnassa oman perheensä keskuudessa ei ollut jälkeäkään siitä armosta, jota hän niin kaunopuheisesti julisti kodin ulkopuolella lähinnä työtehtävissään. Kerroin tämän asian siksi, että kysyit”

Ykköstien autoliikenne seisahtui, kun parijonossa ylitimme tien vaeltaaksemme ilta-auringon kultaamalle Kivinenän kummulle, jossa on sijainnut ikivanhoista ajoista saakka Pyhän Jaakobin kirkko ennen Räpälän aikoja. Paikalla oli ollut ties kuinka vanha puukirkko, joka oli palanut v.1909. Tuli oli päässyt valloilleen sakariston kamiinasta. Nykyisen kirkkorakennuksen piirsi Lars Sonck. Se valmistui v.1928. 

Jaakobin kirkon alueella oli sijainnut uhrilähde ja muinainen markkinapaikka Hiisi. Kirkkotarhassa sijaitsee nykyään Engelin suunnittelema Rehbinder-suvun hautakappeli, johon on haudattu mm. Suomen ensimmäinen ministeri-valtiosihteeri, vapaaherra Robert Henrik Rehbinder.

Pyhän Jaakobin vaellus päättyi Jaakobin kirkkoon, jossa toimitettiin Iltavesper.

Vaellukselta ei jäänyt päällimmäisenä mieleeni kukkivat kedot reitin varrella, ei paikallinen historia monine muistomerkkeineen, eivät makoisat tarjoilut vanhassa Hevonpään kansakoulussa, eivät kauniit vaelluslaulut reitin varrella, eikä edes virkistynyt olo hyvän kuntoilusuorituksen jälkeen.

Mieleni täyttyi siitä järkyttävästä vuoropuhelusta, jota olin todistamassa tuolla antoisalla Pyhän Jaakobin vaelluksella.

Riensin kotiin etsimään kirjahyllystä suuresti arvostamani kirjailijan, Hannu Mäkelän teoksen Isä.

Siinä vaelluksella kuulemaani teemaa käsitellään viiltävän paljastavasti. Omaelämäkerrallisessa kirjassaan lahjakas poika hakee koko elämänsä ajan yhteyttä isäänsä ja hänen varauksetonta hyväksyntäänsä., niitä saamatta. Kirjailija saa palkintoja toisensa perään, mutta sitä kaikkein tärkeintä tunnustusta, jonka vain isä voisi antaa, hän ei saa, eikä koskaan saanut.

Kirjan Isä takakannessa lukee: Hannu Mäkelä kasvoi isäänsä suuremmaksi, mutta ei koskaan päässyt eroon isänsä tuhoisasta vaikutusvallasta.



Muita Lokakuun liikkeen julkaisuja


☞ Perhekuntoutuksen lyhyt oppimäärä
☞ Tue lapsia ja perheitä- älä bisnestä
☞ WANTED: information about Foster Care Associates and Core Assets Group 
☞ Turvapaikanhakijat lapsibisneksen ankkureina
☞ Vetoomus kansanedustajille
☞ Lastensuojelun äärioikeistolaiset ja porvarilliset hyveet
☞ Lastensuojelua Amerikassa Talentialaisittain
☞ Huolikapitalismin aikaa
☞ Kyselee, kyselee vaan ei halua kuulla
☞ Kala ei tarvitse polkupyörää eikä diagnoosi lastensuojelua
☞ Nalleilua jo 10 vuotta 

Kättelen kauppiasta hänen konttorissaan. Mukanani on komea yhdeksännen luokan poikaoppilas, jota olen tullut esittelemään mahdollista työharjoittelupaikkaa varten. Olin jo alustavasti puhelimessa esitellyt oppilaani ja meidän yhteiset toiveemme. Meitä oli kutsuttu esittäytymään mahdollista päätöstä varten. Olin antanut hyvin positiiviset suositukset oppilaastani omasta näkökulmastani. Ne perustuivat lähinnä koulussa saatuun käsitykseen tästä pitkänhuiskeasta ja kaikin puolin sulavakäytöksisestä nuoresta. Koulun ulkopuolelta olin monet kerrat kuullut valituksia varkaustapauksista, joihin oppilas oli yhdistetty. En ollut koskaan käsitellyt niitä, enkä liioin vaivautunut tarkistamaan. Nyt oli kuitenkin tullut siihen oiva tilaisuus. Otin riskin.
Ehdotin kauppiaalle, että hän ottaisi nuoren myymäläänsä työharjoitteluun etsiväharjoittelijaksi. Poika kuljeskelisi päivät myymälässä tarkkaillen asiakkaita mahdollisimman huomaamatta. Kauppias oli ihastunut suunnitelmaani ja niin oli poikakin. Kun nyt nuortenkin tekemät varkaudet olivat tässäkin kaupassa hyvin tiedostettu, tuntui ehdotukseni todella mielekkäältä ja hyödylliseltä. Jätin kertomatta, että nyt olisi tarkoitus panna ”pukki kaalimaan vartijaksi” kansanomaisesti ilmaistuna.

Poika oli innostunut ja oli aivan varma, että hän jos kuka, saisi myymälävarkaat kiinni. Siinä yhteydessä hän tuli kokemuksesta kertoneeksi nekin paikat kaupassa, jotka olisivat pahimmat. Kauppias oli innostunut huomatessaan pojan taitavuuden. Sovimme heti aluksi pojan kuullen, että hän tulee saamaan hyvät suositukset, jos hän onnistuu harjoittelutyössään. Työ tulisi vaatimaan ehdotonta rehellisyyttä.

Työ alkoi. Olin lähes päivittäin yhteydessä sekä kauppiaaseen ja oppilaaseeni. Käväisin kaupassa, missä innokas harjoittelija teki työtään. Kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä.

Harjoitteluaika kului loppuun. Poika oli onnistunut ottamaan kiinni monia, lähinnä karamellivarkaita juuri sen tiskin takana, mikä oli hänellekin tutuin entuudestaan. Olin ylpeä hänen onnistumisestaan. Muistin kertoa moneen kertaan, että suosittelin häntä siksi, että tiesin hänen olevan niin rehellinen.

Työharjoittelu päättyi ja oppilaani sai erinomaiset suositukset näppäryydestään ja ennen kaikkea rehellisyydestään. Suoritin tämänkin oppilaani kohdalla useiden vuosien ajan ns. jälkiseurantaa. Epärehellisyydestä en kuullut kenenkään puhuvan hänen kohdallaan.

Jos olisin nimitellyt häntä varkaaksi huhupuheiden perusteella, hän sitä olisi ollut ja se hänestä olisi tullut. Sen sijaan aivopesunomaisesti korostin hänelle rehellisyyttä ja pidin häntä rehellisenä. Hänestä tuli rehellinen. Näin yksinkertaista se on. Kauppias, joka työharjoittelun järjesti, ei koskaan tullut tietämään minun motiivejani.

Ei kasvatus ole tiedettä, mutta taidetta se on.


Mirja Helenius


Uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja

☞ VAROKAA, OLEN MBD
☞ Venäläisessä mielisairaalassa lapsille esitettiin Uhrilampaat elokuva
☞ Allergiaohjelman uhri (Uhri #7)
☞ Voimakkaat mielikuvat Kansallisen Allergiaohjelman propaganda-aseena
☞ Äitiydenkö tuhoaminen on lastensuojelua?
☞ Kansallinen Allergiaohjelma – pyyteetöntä työtä lääketeollisuuden hyväksi jo vuodesta 2008 
☞ Diagnoosi: Vauvat nyt vain itkevät (Uhri #6)
☞ Ammattiauttajat hallitsevat retoriikalla
☞ Hullun leima huostan oikeuttajana
☞ Bulgarialaiselle kätilölle syyte vauvan murhayrityksestä: Video erityisen julma

Olin jo useamman vuoden ajan kuullut tytöstä, joka olemisellaan oli lähes halvaannuttanut erään ison koulun toiminnan. Ei eletty vielä ADHD aikaa. Tyttöä oli tutkittu ja testattu kaikin käytössä olevin keinoin ja menetelmin. Lopulta, kun minkäänlaisia häiriötekijöitä ei saatu syntymään aivosähkökäyrääkään tutkimalla, päädyttiin silloin vallalla olevaan muotidiagnoosiin MBD (Minimal Brain Dysfunction). Se oli pelastus ja se oli ajanmukainen kattaus kaikista niistä oireista, joita ei voitu todistaa, mutta jotka olivat olemassa. Tyttö, joka oli riittävän älykäs omaksumaan eri palavereissa kuulemansa oireskaalan itsestään, ryhtyi sitä täydellisesti toteuttamaan ja hyväkseen käyttämään. Ei siis ihme, että oltiin hukassa ja täydellisessä umpikujassa. Tyttö ohjaili tilannetta haluamallaan tavalla.

Ymmärsin täydellisesti koulupsykologin menettelyn, kun hän ryhtyi tuota joka vuosi luokaltaan päässyttä tyttöä minulle tarjoilemaan tarkkailuluokkaan. Tätä ehdottaessaan hän jo tiesi, että olisin suunnattoman kiinnostunut asiasta. Siksi olin tarkkailuluokan opettajaksi halunnut ja pätevöitynyt.

Luokkajakoni kanssa näytti olevan ensin ongelmia, mutta tehtiin taas kerran luova suunnitelma.

Luokkani oveen koputettiin. Sisälle astui hyvin kaunis tyttölapsi, jonka luonnonkiharat, ruskeat hiukset kehystivät madonnamaisen kauniita kasvoja. Ruskeat silmät tuikkivat älykkään kiinnostuneesti. Kaunis asukokonaisuus yllään hän suorastaan huokui itsevarmuutta, kun hän ilmoitti, että varokaa, olen MBD.

Etukäteismainonta tytöstä oli kulkenut jo oppilaidenkin tasolla. Poikavaltainen luokkani ei vaikuttunut tytön saapumisesta, sillä olihan sitä yhtä jos toistakin nähty. Oppilaillani oli tapana valmentaa uutta oppilasta ihan omatoimisesti. Kuulin kerran, kun he pihalla opastivat uutta tulokasta. Ole vaan ihan tavallinen, kävele ihan tavallisesti, äläkä yritä mitään, niin pääset helpommin alkuun. Näin kuului kokemuksen ääni. Ohjeet olivat harvinaisen yksinkertaisia ja toimivia.

Kun tyttö oli lausunut alkusanat ja havainnut, että niillä ei ollut odotettua vaikutusta oppilaisiin, oli kärki taittunut. Kuultuani sanat MBD, en vaikuttunut minäkään, vaan sanoin, että ollaan kaikki sitä samaa. Pettynyt ilme kasvoillaan tyttö ihan kiltisti istahti hänelle osoitetulle paikalle. Ryhdyimme töihin. Olin varannut hänellekin työt valmiiksi ja niitähän riitti. Emme tehneet tuttavuutta, en antanut tytölle tilaisuutta kertoilla itsestään. Suorastaan helpottuneena ryhtyi uusi oppilaani tekemään ihan rauhallisesti hänelle valmisteltuja tehtäviä. Ensimmäisen tunnin jälkeen sain jo tilaisuuden antaa myönteistä palautetta tehtävistä, jotka tyttö oli ansiokkaasti suorittanut. Päivä eteni samaan tahtiin. Oli ilo kirjoittaa kotivihkoon vanhemmille, että kaikki oli alkanut hyvin.

Päivä päivältä näytti tyttö helpottuneemmalta, kun hän alkoi pikkuhiljaa vapautua roolistaan, jota hän oli vuosikausia joutunut esittämään. Se rauhoitti tämän älykkään, kauniin tytön.

Työ on parasta terapiaa, oli tälläkin kertaa toiminut.

Hyvinkään seurakunnassa oli pitkään toiminut Oratoriokuoro, joka taitavan johtajansa Matti Herojan johdolla valmisti suurimuotoisia produktioita. Vuorossa oli Händelin Messias. Esitystä varten oli saatu hankittua maan parhaita solisteja. Mieheni, joka kuului kuoroon, oli lupautunut hankkimaan musiikkiluokaltaan kaksi oppilasta, jotka ojentaisivat solisteille kukat esityksen jälkeen kirkossa. Kun kuulin asiasta, ehdotin, että kukkien jakajat valittaisiinkin tällä kertaa minun luokastani. Näin tapahtui. Valitsin uuden tyttöoppilaani ojentamaan kukat taiteilijoille luokkani poikaoppilaan kanssa. Tyttö suostui. Hän oli ehtinyt olla luokassani kaksi viikkoa. Otin riskin. Sovin asiasta tytön vanhempien kanssa. Hekään eivät epäilleet valintaani.

Koitti sitten se tärkeä päivä. Hyvinkään kirkko oli ääriään myöten täynnä. Oppilaat istuivat vieressäni urkuparvekkeella, mistä olisi hyvä näkyvyys ja kuuluvuus esityksen seuraamiseen. Komeat kukkakimput odottivat vuoroaan, joka tulisi vasta esityksen loputtua. Valtaisa kuoro- ja orkesteriteos kesti kaksi ja puoli tuntia ilman väliaikaa. Oppilaat vieressäni kuuntelivat hievahtamatta. Ei käyty vessassa, ei tullut jano, ei ollut minkäänlaista levotonta liikehdintää. Tytön silmät säteilivät, kun hän eläytyi esitykseen. Olihan hän musikaalinen ja opiskeli huilunsoittoa musiikkiopistossa.

Kun sitten lopputaputusten aika koitti, saattelin oppilaani kukkakimppuineen kirkon alakertaan. Rauhallisesti he kävelivät kirkon keskikäytävää kohti alttaria, missä suuri esiintyjäjoukko seisoi heitä odottamassa. Kaikkien katseet kohdistuivat punaiseen samettipukuun pukeutuneeseen, säteilevän kauniiseen kukkaistyttöön. Solistit Jaakko Ryhänen, Kalevi Koskinen ja koko teoksen johtanut Matti Heroja saivat komeat kukkakimppunsa. Yhteiskuva, jossa tyttö hymyili miessolistien keskellä, julkaistiin seuraavan päivän paikallislehdessä. Tyttö oli saanut tilaisuuden toimia tasonsa edellyttämällä tavalla.

Työ luokassa jatkui. Ehdotin tytön siirtämistä lukuvuoden lopussa tavalliselle luokalle, sillä joku voisi tarvita ihan oikeasti hänen paikkansa tarkkailuluokassani. Oli palkitsevaa seurata tytön menestystä jatkossa.

Että sellainen MBD.

Mirja Helenius


Uusia Lokakuun liikkeen julkaisuja:

☞ Voimakkaat mielikuvat Kansallisen Allergiaohjelman propaganda-aseena
☞ Äitiydenkö tuhoaminen on lastensuojelua?
☞ Kansallinen Allergiaohjelma – pyyteetöntä työtä lääketeollisuuden hyväksi jo vuodesta 2008 
☞ Diagnoosi: Vauvat nyt vain itkevät (Uhri #6)
☞ Ammattiauttajat hallitsevat retoriikalla
☞ Hullun leima huostan oikeuttajana
☞ Bulgarialaiselle kätilölle syyte vauvan murhayrityksestä: Video erityisen julma 
☞ Allergiaohjelman uhri (Uhri #5)
☞ Miksi seksuaalista väkivaltaa hoidetaan huostaanotoilla?

Otan vastaan viranomaispuhelun eräästä kunnasta: ”Meillä on hyvin suuri ongelma. Kahdeksan vuoden aikana on kokeiltu yhtenään opettajan, luokan, koulun ja laitoksen vaihtoa. On kysymyksessä moniongelmainen, täysin yhteistyökyvytön poikaoppilas. Viimeksi hän lähti hoitolaitoksesta, missä hänet todettiin vaarallisen väkivaltaiseksi. Ammattitaitoinen, korkeasti koulutettu henkilökunta eri paikoissa on tehnyt kaikkensa, mutta kysymyksessä on mahdoton tapaus, jota ei voida auttaa. Kun nyt olisi saatava peruskoulu jotenkin suoritettua, voisitteko te ottaa hänet edes tilapäisesti sinne Kotikouluun, sillä jotakinhan tässä on keksittävä.”

"Kuulostaa mielenkiintoiselta", vastaan: "Kotikoulu on perustettu juuri tuon pojan kaltaisille oppilaille. Kotikoulun ovet avautuvat vasta silloin, kun kaikki muut ovet ovat sulkeutuneet. Olen ehdottoman kiinnostunut kuvailemastanne oppilaasta. Lähettäkää tulemaan, haluamme esittää oman näkemyksemme, ellemme muuhun pysty."

Jätän kertomatta, että meidän keinomme yleensä alkavat siitä, mihin muiden keinot loppuvat. Jo seuraavana päivänä astuu autosta pihaamme veistoksellisen komea nuori mies, joka vaikuttaa paljon ikäistään vanhemmalta. Hän astelee trendikkään näköisenä reppu toisella olkapäällä Kotikoulun portaille, missä olemme häntä vastassa. Hänen avoin katseensa ja rehti käden puristuksensa kertoo yhteydestä, joka sillä hetkellä syntyy, ainakin annan itseni niin uskoa.

Päätän hiljaa mielessäni, että me onnistumme.

Kuinka tämä tapahtuu?

Työ alkaa puhtaalta pöydältä, sitähän uusi alku tarkoittaa. Vedetään viiva sen ongelmavyyhden yli, joka nuoren elämää on turhan kauan rasittanut. Emme käsittele ongelmia, emme anna nuoren sitä itsekkään tehdä, sillä siihen on liian paljon tuhlattu aikaa.

Emme halua nähdä minkäänlaisia tutkimusraportteja, emme edes aikaisempia todistuksia. Muodostamme oman käsityksemme lähinnä oppilaan vahvuuksista, joiden varaan rakennamme opetuksen. Tähän vahva ammattitaitomme antaa edellytykset.

Oppilas, joka on vuosikausia kulkenut luukulta luukulle, kokee uudenlaisen mahdollisuuden helpottavana. Esittelemme raamit, joiden puitteissa työtä tehdään, jotta lopullinen tavoite, peruskoulun päästötodistus saavutetaan. Oppilas, joka ei kouluaikanaan ole sitoutunut mihinkään, lupaa ryhtyä ankaraan työntekoon tavoitteen saavuttamiseksi. Näin myös tapahtuu.

Koska käytettävissä oleva tuntimäärä on hyvin rajallinen, sitoutuu oppilas urakoimaan suuria määriä kotitehtäviä. Viikonloppuja ei tuhlata, ne ovat parasta työaikaa. Yhden lukuvuoden aikana tehdään paljon työtä takautuvasti, mutta päähuomio keskitetään meneillään olevaan yhdeksänteen luokkaan. Oppilas on erittäin yhteistyökykyinen ja motivoitunut johtuen siitä, että ensi kerran vuosikausiin näkyy valoa tunnelin päässä. Hän tekee kaiken vaadittavan, ei kyseenalaista meidän työtämme, eikä omaansa.

Jo parin viikon päästä työn alkamisesta ilmoitan lähettäneen kunnan viranomaisille, että kaikki tulee onnistumaan. Oppilaan käytös on moitteetonta. Hän saapuu ajallaan opetukseen. Poissaoloja ei ole, eikä sairastelua. Kotikoulun ulkopuolisia terapiapalveluja tai muita hoitotoimenpiteitä ei ole. Kotikoulussa ei anneta terapiaa. Olemme opettajia. Jos tekemämme työ osoittautuu terapeuttiseksi, se todistaa, että työ on parasta terapiaa.

Näin toimimme ja näin homma näkyy hoituvan. Sen olemme monen oppilaan kohdalla kokeneet.

Opetuksen alkaessa on oppilas pyytänyt, että hänet saatetaan linja-autoasemalle, kun hän lähtee kotimatkalle. Päätämme, että mieheni, joka on opetustyössä myös mukana, lähtee häntä saattamaan. Myöhemmin meille selviää, että oppilaamme haluaa käyttää matkan syvempään keskusteluun, johon oppitunneilla ei ole aikaa. Opetuksen jälkeen lähtee kaksi hyvin eri-ikäistä, kookasta miestä astelemaan vakain askelin kaupungin pääväylää kohti linja-autoasemaa. Näillä matkoilla keskustellaan mm. filosofiasta, maailmankaikkeudesta ja suhteellisuusteoriasta, jotka ovat molempien kiinnostuksen kohteita.

Miesten yhteisillä, keskustelevilla kävelyretkilläkin on selvästi ollut erittäin tärkeä oppilasta ja opetusta tukeva vaikutus. Opettajakin on joutunut perustelemaan näkemyksiään elämän peruskysymyksistä.

Viikot kuluvat, työ jatkuu suunnitelmien mukaisesti. Oppilas on hyvin motivoitunut ja päämäärätietoinen. Hän saa menestyksestään paljon rakentavaa palautetta, miksi ei saisi.

Kevätaurinko paistaa rintamamiestalon valkoiseen opiskelutilaan. Tyytyväisen oloinen oppilas on saapunut opetukseen, istahtanut paikalleen ja järjestellyt valmistamansa eri aineiden kotitehtävät esiteltäväksi työpöydälle, taustanaan kotimme seinän kokoinen kirjahylly.

– Kyllä sitä äiti ihmetteli, että miten se koulunkäynti nyt sujuu, kun se ei ole kahdeksaan vuoteen onnistunut.

Näin hän minulle sanoo. Ja minä kysyn:

– Mitä vastasit?

Oppilas vastaa:

– No, opettajat eivät ole kusipäitä.

Siinäpä tunnustus, jota opettaja harvoin saa kuulla. Siitä päivästä tuli koko pitkän urani parhaimpia.

Lukuvuosi päättyy. Oppilas saa työnsä valmiiksi. Valmistelut keskiasteen koulutusta varten on myös tehty. Todistusta hakiessaan nuori mies ojentaa meille suunnattoman aistikkaan, valkoisen kukkakimpun ja kiittää saamastaan opetuksesta.

Kotikoulun portailla nyt jo entinen oppilaamme katsoo avoimesti silmiin ja antaa vielä kerran tuon rehdin, paljonpuhuvan kädenpuristuksen.


Mirja Helenius

Teen maanlaajuisesti vapaaehtoistyötä lastensuojeluperheiden parissa. Olen tehnyt kaksi työuraa opettajana. Työvuosia on kertynyt 53, joista erityisopetuksessa 40.

Otan vastaan puheluja ja sähköposteja erikokoisilta paikkakunnilta. Tuntuu epätodelliselta, kun ventovieraat ihmiset eri puolilta Suomea puhuvat kuin yhdestä suusta.

Lastani kiusataan koulussa.

Asialle ei tehdä tai voida mitään.

Kun kiusaaminen saa jatkua, se raaistuu. Kiusaajasta tulee vallankäyttäjä. Kiusattu kieltäytyy menemästä kouluun. Häntä aletaan tutkia asenteella, onhan kiusaamiseen oltava syy. Kun lapsi ei saavu kouluun, tulee huoltajalle muistutus oppivelvollisuuden laiminlyönnistä. Koulun tekemä ilmoitus lastensuojeluun saa aikaan lisää tutkimuksia, lisää kokouksia, lisää vanhempien työpäivien menetyksiä. Vanhempien kelvottomuus vanhemmuuteen todistetaan.

Kun tarvittavat viranomaistahot on saatu järjesteltyä toistensa jatkeeksi, lapsen lähtölaskenta on alkanut.   

Kiusaaja jää kouluun, sillä lähes kaikissa kiusaamistapauksissa tilanne hoidetaan poistamalla kiusattu lapsi koulun kuvioista. Toimenpide muuttuu julmaksi, jos esimerkiksi arkuuden johdosta kouluyhteisöstä syrjäytetty lapsi ohjautuu isoon, huonosti hallinnoituun lastensuojelulaitokseen, jossa vallitsee ”viidakon laki.”

Miten käy kiusaajan? Hän yleensä löytää nopeasti uuden uhrin ja ehtii kouluaikanaan rampauttaa monen koulutoverinsa elämän kenenkään siihen puuttumatta.

Olen ollut vuosien ajan kahden erilaisia laitoksia kiertäneen, alun perin koulukiusatun pojan asioissa mukana. Pojat ovat jo aikuistuneet, niin ovat kiusaajatkin. Molempien kiusaajat ovat aikuistuttuaan tehneet itsemurhan.

Monet tutkimukset tukevat ajatusta, että koulukiusaaja on vakavasti häiriintynyt. Kiusaamistapauksissa voimaperäinen asioiden tutkinta näyttää kohdistuvan väärään henkilöön, ikään kuin sopivampaan. Kiusaajalla tulisi olla oikeus hoitoon.

Joskus asiat voivat saada myös onnellisen lopun. Kouluyhteisöstä poistettavaksi päätetty lapsi saattaa saada mahdollisuuden koulun vaihtoon, jos vanhemmat ovat huomattavan puhekykyisiä. Vaikka edellä kulkeva informaatio ehtii joskus vesittää tämänkin yrityksen, saattaa kohtalo puuttua peliin vastaanottavan tahon muodossa. Joskus myös lapsi, joka on monien istuntojen ja testauksien seurauksena todettu oppimiskyvyttömäksi, väkivaltaiseksi ja häiriintyneeksi, saattaa kokea ”ihmeparantumisen” matkalla uuteen kouluun. Asenteista on kysymys, jos uudessa koulussa kaikki sujuu, eikä erityistoimenpiteisiin katsota olevan aihetta.

Ollessani opettajana Hyvinkään koululaitoksessa, istuin muiden tavoin myös koulutuspäivillä. Mieleeni on jäänyt silloisen koulutoimenjohtajan vetoomus salintäyteiselle yleisölle: ”Muistakaa, että se lapsi, jonka te työssänne kohtaatte, on hänen vanhempiensa kalleinta omaisuutta. Kohdatkaa lapsi hänelle kuuluvalla kunnioituksella.”

Rehtorit puolestaan toistivat, että kyllä me yhdessä keksimme keinot jokaisen oppilaan koulunkäynnin turvaamiseksi omassa koulussa. Hommat hoituivat joskus hyvinkin luovia ratkaisuja käyttäen. Koulu on aikanaan luotu lapsia varten. Lapset ovat velvollisia käymään koulua. Jos ei puhuta koulupakosta, on ainakin puhuttava lakisääteisestä oppivelvollisuuden suorittamisesta. Opettajat ovat pyrkineet antoisalle alalle toivottavasti suuresta intohimosta.

Lähtökohtaisesti ollaan siis hyvin eriarvoisessa asemassa. Opetusalan tehtäviin tulisi valikoitua lapsirakkaita ihmisiä, jotka keksivät keinot lasten kanssa toimiessaan. Jos alalle lähdetään muiden motiivien vallitessa, joutuu opettaja vaikeuksiin lasten kanssa toimiessaan.

Olen hyvin tyytyväisenä viime aikoina todennut, että vanhanaikainen asenneilmapiiri on kuin onkin tulossa kouluyhteisöihin takaisin. Yritetään ihan itse, eikä kilauteta kaverille lastensuojeluun, ei aina.