Wed, 07 May 2025 13:19:54 +0300WeeblyWed, 26 Mar 2014 12:46:26 GMThttps://www.lokakuunliike.com/koumlyhaumln-aumlidin-blogi/turhaa-kyhyytt
Köyhyys on tapetilla ja syytä ollakkin. Tässä maassa eletään kädestä suuhun monessa perheessä. Voisi olla toisinkin, mutta sitä ei hyväksytä. Mitä tarkoitan? 

Vähän rahaa tarkoittaa vähiä menoja. Köyhä karsii elämästään kaiken mukavan ja hauskan, sosiaalinen elämä tyrehtyy ja syrjäytyminen alkaa. Ei ole rahaa mennä minnekkään, käydä missään, ostaa pientä kivaa lapsille, järjestää kutsuja. Rahat menevät pakollisiin menoihin, kuten asumiseen, sähköön, ruokaan, vaatteisiin, ja niin edelleen. Se, että rahat menevät edellämainittuihin asioihin, ei vielä riitä. Asioiden tulee täyttää tietyt standardit. Köyhänkin lapsen tulee olla puettu muodikkaasti, ettei koulussa aleta kiusata. Auton tulee olla nyt edes 2000-luvulta ja asumisen muodon tiloiltaan ja tasoltaan nykyaikainen.

Mitäs sitten tapahtuu, jos ihminen tekee, kuten minä aioin tehdä asuessani omistamassani talossa. Aioin luopua sähköstä, koska osaan elää ilman sitä ja olen elänytkin. Leivinuunilla olisin lämmittänyt ja kasvatellut kaneja lihoiksi ja pottuja sun muita kasvimaan antimia talveksi säilönyt. Veden sain omasta kaivosta ja suunnitelmissa oli aurinkopaneeli, jotta lasten televisio ja oma netti olisi toiminut. Autostakin olisin luopunut siinä vaiheessa, kun lapset olisivat lähteneet maailmalle opiskelemaan. Kulkupelikseni olisi jäänyt polkupyörä ja kehittelin ajatusta tuottaa itselleni Suomeen kameli. Kameli on edukkaampi, kuin hevonen. Se kestää säitä ja sen pito ei maksa yhtä paljon kuin hevosen pito, lisäksi sen kuivattua lantaa voi polttaa. 

Anyway. Lasten ollessa kotona minulla siis riitti köyhänkin raha. Koska en ostanut uutena kuin ruokaa. Vaihdoin, myin, ostin, käytettyä tavaraa. Perheeni puetin kirputorivaatteilla ja puutteita ei vaatteissa ollut. Urheiluvälineissä politiikkani oli vanhemmalta nuoremmalle, ja vanhimmallekkin esimerkiksi sukset ostettiin käytettynä ja hiukan pidempinä, että ei joka ikinen vuosi tarvitse ostaa uusia. 

Yhteiskunnalle tämä tämmöinen oli kuin kauhistuken kanahäkki. Ilman nykyajan hienouksia ei ihminen voi pärjätä. Mitä enemmän minä vähensin turhuuksia, sitä enemmän minusta huolestuttiin. Ketään ei kiinnostanut, olenko suunnitellut asiaa ja kuinka hyvin? Miten aion suunnitelmani toteuttaa ja missä ajassa? Ei. Asia mainittiin jopa lastensuojelussa. Se sisältyi siihen yleiseen "huoleen" ja minua neuvottiin mm. muuttamaan pois talostani. 

Samaan kylään muutti toinenkin perhe, johon en ehtinyt tutustua, koska lopulta lähdin lasteni keralla asumaan kaupunkiin. Kuulin tästä perheestä, että he ovat "vielä kummallisempia kuin sinä!" Kertoja sanoi käyneensä "markilla" ja perhe kuulemma asui minuakin yksinkertaisemmin. 

Oliko lapsilla tai minulla sitten vaikeukisa selvitä päivästä toiseen? Ei ollut, muiden mielestä oli. Tuolloin minulla kuitenkin oli vielä sähkö. Olin kuitenkin luopunut sähköhellasta, imurista, suurimmasta osasta sähkövaloja, vedenkeittimestä, taloni alakerrassa kokonaan sähköpattereista, ja valitettavasti muutettuani kaupunkiin ja pesukoneeni rikkouduttua en edes ajatellut hankkivani uutta, vaan pesin nyrkkipyykkiä. Tämä ikävä kyllä tiedoksi niille, jotka minut tunnistavat ja tätä lukevat. Ihminen kun voi tehdä tämmöistä missä vain, mutta kaupungissa kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, oliko minulla pesukonetta vai ei. Sensijaan lapsilla oli hauskaa, etenkin tytöillä, kun he pääsivät joka ilta kylpyyn pikku pyykkiään pesemään äidin pestessä isommat päivän pyykit. Taisimpa kaiken kukkuraksi säästää luontoakin, koska en käyttänyt pyykinpesuaineita enkä huuhteluaineita vaan mäntysuopaa. 

Kyse ei koskaan ollut rahasta vaan elämänlaadusta. Minun elämänlaatuni oli kuitenkin ympäröivälle maailmalle liikaa. Se, että yksi sinnikäs nainen asui keskellä metsää lastensa kanssa ja vielä pärjäsi siellä, oli ihmisille liikaa. Eräänä jouluna minulle tuotiin nimetön lahjoitus. Monta muovikassillista ruokaa. Joku oli päätellyt, että me näemme nälkää, että me olemme köyhiä. 

Ihan kiva ele, kiitos vain, mutta kylässä oli takuulla enemmän tarvitsevakin perhe kuin minä. Sen sijaan, että meille tuli tuplajoulu ja söimme lahjoitusruokia vielä maaliskuussakin, kun ensin olimme syöneet ne itse hankkimani valtavat määrät, olisi joku oikeasti sinnittelevä perhe varmasti nauttinut joulusta kyseisen lahjoituksen turvin. Vähintään tuo joku nimetön olisi voinut kysyä, tarvitsenko hänen apuansa. Se oli yleisesti tiedossa, että mikäli tarvitsen apua, pyydän sitä. Tunnustan antaneeni ruokia eteenpäin toiselle perheelle, jossa rouva odotti lasta. Kerroin puhelimitse asiasta tuolloin vielä läheiselle ystävälleni, hän moitti minua asiasta. Hänen mielestään minun ei olisi pitänyt edes harkita moista, sossusta saa kuulemma rahaa jos ei ole ruokarahaa. Olin aika ihmeissäni tuolloin, myöhemmin ilmeni, että tämä nk. ystävä olikin samaa mieltä kaikkien muiden kanssa. Minä olin paitsi köyhä, myös vastuuton. Että minä sitten vihaan ihmisiä, vaikka ihmisyyttä rakastankin.

Mitä sitten hyödytti elellä, kuin ennenvanhaan. Oikeastaan mieluummin käyttäisin sanontaa " vanhaan hyvään aikaan". Meillä oli tönössämme oikein hupaisaa ja vapaata. Meidän ei tarvinnut laskea jokaista senttiä, me saatoimme lähteä kirpputorikierrokselle aarteenetsintään tai käydä ulkona syömässä niillä rahoilla, jotka mm. sähkössä säästimme. Toki myös meitä kohtasi katastrofi, kun auto hajosi. Mutta katsastetun vanhemman kotteron sai aina ostettua halpaan hintaan ja jos rahaa ei ollut tarpeeksi, sain otettua pikavipin ja myös maksettua sen ajoissa pois. Miten? No, vaikka minulla ei ollut tonnia kuussa, minulla saattoi olla pakollisten menojen jälkeen kolmesataa euroa jäljellä seuraavaa kahta viikkoa varten.

Kukaan ei kuitenkaan muista ajalta muuta, kuin autoni kanssa taistelemisen. Tai sen, että vaadin lain mukaan lapsilleni kuuluvia koulukyytejä. Kaiken positiivisen ihmiset kätevästi unohtavat, se ei sovikkaan mielikuvaan köyhästä, positiivisuus.

Vitut minä mikään köyhä edes ollut. Jos lasken keskimääräiset menoni ja vertaan niitä naapurin menoihin, joka ajeli velaksi ostetulla autolla ja makseli asuntolainaansa ja eleli yhteiskunnan vaatimalla tavalla ja tasolla, niin minulle taisi jäädä enemmän käteen kuin naapurille. Siksi toiseksi taloni oli halpa ja maksettu. Minä olin velaton.

Mikä hitto tätä maata sitten vaivaa, jos köyhyydestä voi tehdä taidetta, vai onko se liian raskaasti sanottu? Enhän minä köyhille tässä päätäni auo vaan köyhien arvostelijoille. Tätä maata vaivaa suvaitsemattomuus. Köyhän on asetuttava omaan lokeroonsa, kuten rikkaankin. Rikkaan tulee elää tietyllä tavalla, että elämä ulospäin näyttää ihmisen varallisuustason. Sama juttu köyhän kohdalla. Ei siinä ole jumalauta mitään oikeutta ruveta pullistelemaan illallisviinillä taikka notkuvalla joulupöydällä, jos on köyhä! Silloin pitää kituuttaa ja noudattaa niitä termistöjä, joita yhteiskuntamme on köyhille luonut. Niihin termistöihin kuuluu sähkö, auto ja kaupasta uutena ostetut vaatteet. Olkoonkin hinta se, että ihminen ei voi enää nauttia elämästään. 

Ihminen ei saa nauttia elämästään, se on köyhiltä kielletty. Jos luovut nykyaikaisuudesta ja säästät siinä, ja sitten viet perheesi lauantaisin ulos syömään ja viettämään laatuaikaa, niin et piru vie ole köyhä! Vaan huijari! Laiskamato, joka elää yhteiskunnan varoilla, niin! 

Aivan, köyhä ei myöskään saa olla älykäs edellämainitulla tavalla. Millä yhteiskunta pitää otteessaan ihmistä, joka ajattelee itse, eikä tyydy yhteiskunnan asettamiin perusteettomiin vaatimuksiin? Ei millään. 

Niille, joilla sormet syyhyävät kommentoimiseen, etteivät kaikki köyhät voi alkaa kaneja kasvattaa, tuotan pettymyksen. Ei teidän tarvitsekkaan. Jos ihminen haluaa elää karsien hauskan ja nautinnon ja stressittömyyden elämästään kokonaan tai osin, niin se on jokaisen oma valinta ja siihen on jokaisella oikeus. Sitäpaitsi Suomen tulisi huolehtia omistaan ja turvata kaikille ruoka, asunto, vaatteet ja muu välttämätön. Olivat ne standardit sitten mitä tahansa. Puhun tässä eri asiasta, olkoon se köyhyysuskottavuus, uskottavuusköyhyys tai köyhyyssuvaitsemattomuus.... uudelle sanalle olisi kyllä käyttöä ja minua saa sen kehittelyssä vapaasti auttaa. 

Omassa kylässämme, jossa nyt asun, pidetään kahelina äitiä, joka kulkee polkupyörällä ja nauttii nurmikolla makaamisesta. Minun mielestäni tämä kyseinen nainen on nero. Asian ytimessä. Liityn hänen seuraansa nurmikolle äksän muotoon ensisuvena. Hän on onnellinen ihminen. Satalappusia ei hänenkään lompakostaan löydy, mutta hän on päässyt tilaan, jossa yhteiskunta on voimaton. Hän osaa nauttia tässä yhteiskunnassa yhteiskunnasta huolimatta. 

Tämä maa kaipaa kahta asiaa. Suomen on päästävä tilaan, jossa jokaisella ihmisellä on turvattu toimeentulo. Nykymalli ei todellakaan ole mistään kotoisin. Siitä kirjoitetaan jo riittävästi, joten en kajoa siihen enempää.

Lisäksi suomi kaipaa uskallusta. Aurinkoista anarkiaa. Turha köyhyys pitää uskaltaa saada poistaa. Niillä, joilla on ideoita, tahtoa ja halua tulee olla mahdollisuus muuttaa olosuhtetaan ilman, että ympäristö pakottaa heidät lokeroon, jonne he eivät missään nimessä kuulu. Antakaa ihmisen hankkia auton sijasta kameli, jos hän niin haluaa. Ja paistaa pullansa leivinuunissa. Ihan oikeasti.

Vapauttakaa köyhyys köyhyyden standardeista. 

]]>Sat, 15 Mar 2014 16:11:40 GMThttps://www.lokakuunliike.com/koumlyhaumln-aumlidin-blogi/mission-impossibleOlenko minä köyhä? Olen kai sitten. Alitan köyhyyden tulorajan loistokkaasti, ja korkoa kasvavat ainoastaan kenkäni.

Töihin meno on paitsi minun, myös hallituksen tavoite. Kerrankin yritän noudatella Kataisen ja kumppaneiden mielialoja, mutta huomaan, ettei tästä köyhyydestä niin vain päästä eroon. Ainakaan töitä tekemällä, koska töitä ei ole.

Ompas. No hieno homma. Minäpä lähden duuniin. Työpaikka on 45 kilometrin päässä kotoani ja minulla on lapsia, joista osa käy päiväkotia ja osa esikoulua ja peruskoulua. Koulumatkaa on noin 12 kilometriä, josta kolme tulee kulkea itsenäisesti koulubussipysäkille. Koska en saa kunnasta koulukyytiä, joudun itse kuljettamaan lapsiani tuon kolmen kilometrin matkan.

Pysäkillä täytyy olla viimeistään klo 08.15, ja koulun ohjesäännön mukaisesti 5 minuttia aikaisemmin, sillä bussi ei odota, mikäli sattuu olemaan etuajassa. Takaisin bussi tulee iltapäivällä tuoden esikoululaisen kello 13.20 ja peruskoululaisen kello 14.20-15.20, mikäli on ajoissa. Työaika alkaa kello 08.00 ja päättyy klo 16.00 olettaen, että työ on päivätyötä. Reitti pysäkille on matkana mahdollinen, mutta laadultaan reitti on vaarallinen. Kevyen liikenteen väylää ei ole, talvisin ei ole valaistusta, koska asumme maalla kaukana "sivistyksestä".

Ehdotan työnantajalle mahdollisuutta tulla aamuisin vasta yhdeksään. Se ei käy. Pyydä sosiaalitoimesta perhetyöntekijää hoitamaan lasten koulumatkat tai ano kunnalta taksia, sanotaan. En saa taksia, koska en ole lastensuojelun asiakas, sanoo sosiaalitoimiston viranomainen. Viranomainen jatkaa vielä, että perhetyö ei millään ehdi toimittaa kahta kuljetusta päivässä edes takaisin. Esikoululaisen voi laittaa iltikseen. Hyvä. Mutta minne laitan esikoiseni? Häntä ei huolita enää iltaryhmiin. Kysyn päiväkodilta, voisivatko pojat odotella päiväkodin tiloissa, kunnes tulen hakemaan pienimmät kotiin. Se ei käy, vakuutus ei korvaa, jos jotakin sattuu.

Vaihtoehdoksi jää vannottaa poikia tulemaan suoraan kotiin pysäkiltä ja kulkemaan tien laitaa, talvisin taskulamput kourassa. Naapuri on kiltti, hän lupaa tuoda pojat kotiin asti niillä kerroilla, kun hänen oma lapsensa tulee samalla kyydillä. Ainakin toinen pääsee siis kyydillä kotiin, toinen joutuu kävelemään. Voin siis ottaa vastaan työni? En voi. Sosiaalitoimisto ilmoittaa, että lapset eivät saa missään nimessä kulkea tuota kolmen kilometrin matkaa ilman aikuisen valvontaa. Korkeintaan valoisaan kevät -ja syysaikaan, kun on mahdollista kulkea polkupyörällä. Talvisin, jos menen pojat reitille laskemaan, siihen tullaan puuttumaan.

Se siitä työpaikasta sitten. Ja ajan myötä myös maalla asumisesta. Muutan kaupunkiin. Nyt saavat lapset kävellä, matkaa on 500 metriä sekä esikouluun, että peruskouluun. Vastassani on kuitenkin kaupungin oma säännös, joka velvoittaa aikuisen saattamaan esikoululaisen koululle ja sieltä kotiin. Tämä siksi, että kaupungissa voi sattua lyhyelläkin matkalla kaikenlaista, eikä koulu ota vastuuta esikoululaisten matkoista.

No, ei se mitään. Poika pääsee iltaryhmään ja voin hänet hakea sieltä töiden päätyttyä. Pian huomaan, ettei yhdessäkään esikouluryhmässä ole tilaa. Saan pojalle paikan päiväkodilta, jossa toimii pieni eskariryhmä, mutta siellä ei ole iltatoimintaa. Lähin iltatoiminta löytyy kilometrin päästä esikoululta, mutta kuljetusta sinne ei eskarilta ole. Toivoni elää vieläkin ja soitan silti iltikseen, se on täynnä. Jatkan siis vielä hoitovapaalla, sitä on jäljellä vielä puoli vuotta. Ja saatan lapseni itse.

Muutan seuraaavaksi pieneen kuntaan, aivan sen keskustaan. Menen työvoimatoimistoon ja nyt nappaa. Saan kuntouttavan sopimuksen terveydenhuoltoon. Onhan 9 euroakin rahaa. Mikä parasta nyt pojat ovat samassa koulussa ja vieressä on päiväkoti. Kaikki samassa paikassa ja matka on lyhyt. Päiväkodin johtaja on hyvin joustava ja mukava, kaikki ajat ovat sovittavissa. Vielä parempaa, löydän elämänkumppanin! Nyt minun ei tarvitse huolehtia kaikesta aina yksin.  Sumpliminen lasten kanssa helpottuu huomattavasti, kun on joku, joka voi osallistua lasten päiväkodille saatteluun ja on kotona, kun pojat tulevat koulusta.

Terveydenhuollossa ilmenee työntekijän tarve ja minä otan pestin vastaan, tosin määräaikaisena ja hankalin työajoin ja 65% prosentin palkalla. Kunta työllistää minut alipalkalla, mutta työaikojen vuoksi saan käytännössä lähes saman rahan, kuin päivätyöstä 85 prosentilla. Teenhän työtä myös iltaöisin ja viikonloppuisin. Onni ei kestä kauaa. Minulla todetaan välilevyn pullistuma, ja jään sairaslomalle. En kykene enää tekemään terveydenhuollon työtä, selkä ei kestä. Lääkäri kirjoittaa lausunnon B, joka toimitetaan työvoimatoimistoon. Olen jälleen työtön.

Laiskottelen jälleen kotona yhteiskunnan verorahoilla tekemättä mitään ja sehän ei passaa. Ryhdyn aikani kuluksi kirjoittamaan blogeja. Liityn kunnassa työryhmään ja puuhastelen kaikenlaista vapaaehtoista. Työtä sekin, mutta palkatonta. Työvoimatoimistolla käyn jokusen kerran, kuntouttavaa työtoimintaa ei ole. Olen ehdottanut itse, että sivistystoimella voisi olla minulle käyttöä vaikkapa avustajan muodossa. Ennen syksyä asia ei kuitenkaan ole ajankohtainen. Toisin sanoen, unohda koko juttu. 

Sen sijaan pääsen luennolle, jossa käsitellään uusia säännöksiä. Ihmisen pitää käydä netissä klikkaamassa sitä ja tätä ihan itse, että työttömyyskorvaus ei katkea. Toimiston virkailijakin on uusista säännöksistä vielä hiukan tolaltaan ja sanoo rivien välissä, että ei oikein pidä niitä järkevinä. Lauseidemme lomassa vilahtaa sana byrokratia. Ymmärrän, että pian ihminen ei kohtaa ihmistä enää edes työvoimatoimistossa, sillä tulevaisuudessa palaveritkin hoidetaan suurimmaksi osaksi puhelimessa. Ja siellä netissä.

Lähden kotiin edelleen työttömänä ja päätän tehdä puhelinlaskua heti ensi viikolla soittamalla sellaisiin paikkoihin, jotka selkäni kestää. En tosin odota mitään, koska etukäteen on sanottu, että mitään ei nyt tipu.

Sinänsä hassu juttu, mutta kuulen jatkuvasti työntekijäystäviltäni ja tuttaviltani toisenlaista tarinaa. Työtä olisi ja tarvetta työntekijöille. Palkkaava taho on, kuin ei olisi moista kuullutkaan. Mieleeni juolahtaa pieni ilkeä ajatus siitä, että työnantajat odottelevat vastikkeellisen sosiaaliturvan varsinaista toimeenpanoa. Täyttääkseen tarpeensa vasta sitten. En toki väitä mitään, ajattelen vain.

Mene opiskelemaan, hyvä ihminen. Vaihda alaa!

Mielelläni, kiitos. En vain tiedä, miten voisin opiskella ilman, että tulotasoni ei putoa. Pärjäämme kutakuinkin näillä tuloilla, mitä meillä on nyt, mutta opintotukea budjettimme ei kestä. Ja minä inhoan sosiaalitoimiston luukulla ravaamista. Varsinkin sen vuoksi, että teen, kuten hallituksemme toivoo.

Jätän soittopyynnön asiakasneuvojalle, jotta varaa minulle ajan ammatinvalintaan. Saan ajan kahden viikon päähän. Puhelimessa käymme läpi alustavasti alaa, jolle haluaisin opiskella. Mahdollisuudet alalle osoittautuvat hankaliksi. Pitäisi olla kaukana kotoa 5 päivää viikosta. En pidä ajatuksesta, sillä jälleen mielessäni ovat lapset. Päädymme varaamaan ajan ja selvittämään mahdollisuuteni etäopiskeluun aikuislinjalla tai vastaavalla siten, että saan silti vastineeksi työttömyyskorvausta vastaavan summan. Olisin opiskelusta huolimatta silti työvoimatoimiston käytettävissä, voisin vaikka sijaistaa sairastelevia päiväkodin tätejä tai kouluavustajia.

Oppisopimuksella alalle ei ole mahdollista kuulemma opiskella. Edellistä en usko, sillä juuri tänään keskustelin itä-suomalaisen ystäväni kanssa ja hän kertoi toista. Ystäväni on itse alalla.

Pyydänköhän liikoja, kun pyydän palkallista työtä, tai edes 85% palkkaista työtä, tai mahdollisuutta opiskella ilman, että lasteni elintaso laskee? Ilman, että minun on oltava erossa lapsistani viikot? Ilman, että minulla olisi sekä elämä että työ -tai opiskelupaikka? Onko minun muutettava kaupunkiin, jos alan opiskella? Onko minun elettävä elämääni työvoimapoliittisten säädösten alaisena oli perhetilanteeni mikä hyvänsä, vaihtoehtona karenssi tai alennettu toimeentulotuki? Eikö olisi helpompaa maksaa palkkaa ihmiselle, joka osaa ja haluaa tehdä työtä?

Onkohan kukaan päättäjä koskaan tullut ajatelleeksi, että ihmisillä on elämässään muitakin tekijöitä, kuin vain työmatkan pituus, velan määrä tai päivähoitomaksut? On muitakin muuttujia, kuin raha: On lapset, erityislapset, sairastavat lapset, ylipäätään lapset. Kukaan ei ota heitä huomioon.

Joka tapauksessa, tämä työnhaku tuntuu olevan mission impossible.

]]>Sun, 09 Mar 2014 08:39:38 GMThttps://www.lokakuunliike.com/koumlyhaumln-aumlidin-blogi/yksittistapausJumantsuikka, että ärsyttää. Ärsyttää tuo iän ikuinen fraasi "emme kommentoi yksittäistapauksia". Mantran tavoin sitä hoetaan sekä mediassa silloin, kun kyse on lastensuojelusta -että sosiaalisessa mediassa "sossusivustoilla", joissa on alan "ammattilaisia".

Ruoditaan piru vie sitten tämä "yksittäistapaus". 
Se on siis yksittäinen. Siis tapahtunut yhdelle ihmiselle. Ei siis sellainen tapaus, joka voidaan yleistää suureen joukkoon. Influenssa koskettaa suurta joukkoa. Tai mökkimurtojen sarja. Mutta ei lastensuojelun epäkohdat, sillä ne ovat yksittäistapauksia.

"Minä en saanut koskaan kutsua kokoukseen, jossa piti tehdä asiakassuunnitelma!"
"En minäkään!!"
- Tässä vaiheessa yksittäistapaus muuttuu kaksittaistapaukseksi. 
Kun koossa on kaksituhatta asiakasta, joilla ei ole hajuakaan asiakassuunnitelmastaan, onko se edelleen "yksittäistapaus", vai joko voisi keskustella yleisellä tasolla?

Yksittäistapauksia ei kommentoida! Kenenkään oma kokemus ei ole mikään totuus vaan subjektiivinen juttu... Ei siitä voida vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä. Paitsi, jos kokija on poliisi, jolla on huostaanottomenneisyys. Hänen kokemustaan voi kommentoida, se ei ole yksittäistapaus eikä yksittäiskokemus vaan objektiivinen fakta. Onhan poliisi viranomainen. Ja viranomaisen kokemus on ihan eri asia kuin tavallisen ihmisen kokemus.

Viranomaisen henkilökohtaisesta kokemuksesta voidaan keskustella yleisesti ja tehdä johtopäätös, että homma toimii, kuin junan vessa.

Jännää.

Jännää, että poliisi kehui huostaanoton pelastaneen hänet. Kommentoitiin kilpaa, miten juuri tällaiset kokemusperäiset faktat ovat sitä parasta tietoa, mitä jakaa voi.

Viraton perusmaukka kun kertoo huostaanoton olleen yhtä helvettiä, kukaan ei kommentoi. Ainakaan muuta, kuin "En kommentoi, koska tämä on yksittäistapaus."

-Köyhä äiti
]]>