Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Nyt vuorossa on neljäs osa.
Rikottu äitiys, särjetty lapsuus
Tätä helvettiä on nyt kestänyt jo niin pitkään, että mahtaako kukaan asiaan osallinen enää tulla ennalleen, epäilen. Minunkin ruusuinen maailmankuvani on muuttunut ja kokenut kovan kolauksen. Ahdistun suunnattomasti, jos erehdyn miettimään Annun kohtaloa omalle kohdalleni. En kestä edes ajatusta ja joudun pyyhkimään sen pois mielestäni, ajatuskin tuntuu liian tuskalliselta. Siksi olen usein peloissani Annun jaksamisesta, koska tämä kaikki todella tapahtuu juuri hänelle ja hänen lapsilleen.
Äidille on tuskallista luopua lapsistaan. Annu on murheellinen, koska on menettänyt pienemmät lapsensa kokonaan, eikä voi olla oikea äiti edes A:lle. Ei siihen pysty pleksilasin takaa tavaten lasta 40 minuuttia kerrallaan joka toinen viikko. A tarvitsisi äidin tukea ja ehdotonta rakkautta. Kaikki teini-ikäiset tarvitsevat vaikka eivät sitä myönnäkään. Kasvukipuilut ja monet pelot rasittavat jo ilman mitään ylimääräisiä vastoinkäymisiäkin.
Äitiys vankilan muurien takaa on mahdotonta. Miten voisi olla huolehtiva, rakastava, turvallinen ja rajat pitävä äiti, kun ei ole mitään yhteyttä lapsiin tai jos tapaa lastaan joka toinen viikko 40 minuuttia valvotusti pleksilasin läpi. Äitiys vankilasta käsin on pelkkää huolestumista, ahdistusta ja ikävän tukahduttamista. Tapaamisissa ei ole mitään yksityisyyttä. Lapsi ei voi kertoa arkoja asioitaan, koska valvovat silmät ja korvat tarkkailevat jokaista ilmettä, elettä ja sanavalintaa. Tilanne on niin kaukana normaalista kohtaamisesta äidin ja lapsen välillä kuin mahdollista. Lapsi on oppinut pelkäämään poliiseja, hänen sanomisiaan vääristellään, etsitään piilomerkityksiä, salakieltä ja salamerkkejä, luetaan päiväkirjat, paljastetaan kaikki henkilökohtainen, kaikenlaisia vääriä tietoja ja omituisia luuloja käytetään lasta ja äitiä vastaan.
Kesällä 2012 A odotti oikeuden päätöksen tuloa seuraten puhelimensa kautta uutisia. Sitten se tuli. Tyttöä otti päähän, mutta minkäs voit. Annu pääsi käymään kesällä A:n rippijuhlissa ja sain halata tytärtään. Liikuttavaa ja järkyttävää yhtä aikaa. Seuraavan kerran äidin ja lapsen tapaamiset ilman pleksilasia ovat onnistuneet tänä vuonna 2014.
Perustuslaki edellyttää, että kaikessa julkisessa toiminnassa noudatetaan tarkoin lakia. Henkilö, joka pitää valtion tai kunnan viranomaisen päätöstä itseään koskevassa asiassa lainvastaisena, voi pääsääntöisesti valittaa siitä.
Annu ja lasten isovanhemmat halusivat keskustella sijaishoidon sosiaaliviranomaisten kanssa nuorempien lasten sijaishoitopaikan vaihtamisesta ja lasten tapaamisista, joita ei enää pitkään aikaan ollut järjestetty. Annu oli tehnyt sijoituspaikan vaihtamista koskevan kirjallisen vaatimuksen jo vuotta aikaisemmin, mutta siihen hän ei koskaan saanut mitään vastausta. Lasten tapaamisten toivottiin olevan valvottuja ainakin aluksi, ei lasten turvallisuuden vuoksi vaan aikuisten, koska lapset olivat aiemmin kertoneet ikäviä tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa.
Lopulta neuvottelu sosiaaliviranomaisen kanssa saatiin järjestettyä tammikuussa 2013. Neuvottelussa Annu ja isovanhemmat kertoivat mielipiteitään ja näkemyksiään lasten asioista ja sijoituspaikasta. Heillä oli esittää myös kahden asiantuntijan lausunto lasten tilanteesta ja suositeltavista toimista. He toivoivat sijoituspaikan vaihtamista, jotta voisivat alkaa taas pikku hiljaa tavata lapsia ja tutustua lapsiin uudelleen. Nykyisen sijaisperheen kanssa tapaamiset eivät onnistuneet.
Kuukauden kuluttua neuvottelusta helmikuussa 2013 Annulle ja isovanhemmille tuli postia, jossa oli sosiaalitoimen päätökset täydellisestä yhteydenpidon rajoittamisesta suhteessa kolmeen nuorimpaan lapseen. Päätös kieltää lasten tapaamiset, kirjeiden lähettämisen, puhelut ja kaikenlaisen kontaktin ottamisen lapsiin. Rajoitusajaksi oli määrätty vuosi – eli pisin mahdollinen aika.
Rajoituksen määrääminen tuntui erikoiselta, kun mitään tapaamisia lasten kanssa ei ollut järjestetty noin puoleentoista vuoteen. Nyt se haluttiin estää virallisella päätöksellä vain siksi, että äiti ja isovanhemmat olivat ilmaisseet halunsa olla yhteydessä näihin heille tärkeisiin lapsiin.
Oliko yhteydenpidon rajoituspäätös viranomaisen lapsellinen kosto siitä, että nämä ihmiset vaativat lasten sijoituspaikan muuttamista ja kritisoivat sosiaalityöntekijöitä? Vai oliko se tapa välttyä vastaamasta kysymykseen pitäisikö lasten sijoituspaikkaa vaihtaa? Päätöstä on vaikea ymmärtää. Miksi isovanhemmat eivät saisi lähettää edes syntymäpäiväkortteja lapsenlapsilleen? Isovanhempia ei ole syytetty tai epäilty mistään lapsiin kohdistuneista rikoksista. Heidän syntinsä voi olla ainoastaan se, että he pitävät yhteyttä tyttäreensä, ja että heidän mielestään tytär on syytön.
Rajoituspäätöksistä voi valittaa hallinto-oikeuteen ja niin tehtiinkin. Kun vuoden kestävästä rajoituksesta oli kulunut 9 kuukautta marraskuussa 2013, antoi hallinto-oikeus ratkaisunsa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa oli tapahtunut menettelyvirhe, mutta muuten päätökset olivat lapsen edun mukaisia. Lapsen etua ei mitenkään ollut perusteltu päätöksessä. Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea hyvää ja kaunista. Tällainen epämääräinen määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella.
Lapsen etu ei välttämättä ole yhtä lapsen tahdon kanssa, vaan lapsen toiveet ja mielipide ainoastaan vaikuttavat lapsen edun arviointiin. Sitä enemmän lapsen mielipiteelle on annettava painoarvoa, mitä varttuneemmasta lapsesta on kysymys, mitä johdonmukaisemmin hän perustelee mielipiteensä ja mitä paremmin hän pystyy arvioimaan asian merkityksen. Nyt kyseessä olevissa päätöksissä on todettu yhteydenpitorajoitusten olevan lasten edun mukaisia ilman, että olisi mitenkään perusteltu millä tavalla lasten etu päätöksen kautta toteutuu.
Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että huostassapidon aikana turvataan lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet. Yksi osatekijä valitettavan tilanteen muodostumisessa Annun ja lasten suhteen on ollut se, ettei sosiaaliviranomainen ole pitänyt huolta lasten ja äidin riittävistä tapaamisista, eikä ole pyrkinyt mitenkään estämään lasten vieraantumista tai jopa aktiivista vieraannuttamista.
Lasten pahoinvoinnille on etsitty syitä menneisyydestä, eikä ole osattu ottaa huomioon, että itse tilanne, jossa lapset on erotettu väkivaltaisesti äidistään, on omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja mitä tahansa oirehtimista.
Realistista olisi ottaa huomioon, että myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä, on erilaisia ristiriitoja ja elämän tuomia vaikeuksia. Sijaisperhettä ei ole välttämättä riittävästi valmennettu ja tuettu tehtävässä, vaikka tehtävä on erityisen vaativa. Kun sijaisperheen toimeentulo suurelta osin perustuu sijaislapsista saatuihin tuloihin, saattaa perheen sisällä ja etenkin suhteessa biologiseen vanhempaan syntyä erityisen vaikeita konflikteja. Sijaisperheen intressissä voi olla estää huostaanoton purku, koska se tarkoittaisi myös taloudellisia menetyksiä.
Tavallisissa avioerotilanteen jälkeisissä tapaamisriidoissa sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet sen lähtökohdan, että jos lapsi ei halua tavata muualla asuvaa vanhempaansa on kyse luona pitävän vanhemman lapseen kohdistamasta manipulaatiosta ja siitä, että hän ei itse tue tapaamisia, jolloin lapsikin vastustaa niitä. Näihin lähtökohtiin verraten tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kun on kyse huostaan otetusta lapsesta. Mikä tahansa lapsen oire tai tapaavan vanhemman käyttäytyminen, tai sijaisperheelle aiheutuva ylimääräinen vaiva on peruste tapaamisten kieltämiselle ja rajoittamiselle. Tulee ottaa huomioon, että myös sijaisvanhemmat voivat omalta osaltaan olla estämässä lasten ja vanhemman tapaamisia, tai tartuttaa tapaamisten aiheuttaman ahdistuksensa lapsiin.
Tapaamisten rajoittamisen syynä ei saisi ainakaan olla pelko siitä, että lapset alkavat kertoa kauhutarinoidensa olevan keksittyjä. Mielenkiintoista on, että lapset eivät halua tavata isosiskoaan, äitiään eivätkä isovanhempiaan. Juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa sijaisvanhemmatkaan eivät halua olla tekemisissä. Lapsen oma tahto on kaksiteräinen miekka. Tärkeitä lapsen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja ei voi sysätä lapsen omalle vastuulle ja itse päätettäviksi. On hienoa, että lapsen omaa tahtoa kuunnellaan ja otetaan huomioon ratkaisuja tehtäessä. Mutta tietävätkö asioista päättävät viranomaiset tarpeeksi siitä, miten lapsen oma tahto on muodostunut, osaako lapsi ajatella omaa parastaan ja ratkaisujen vaikutusta myös tulevaisuuden kannalta.
Niina Berg
***
Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä
On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos
Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi
Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi
- Märta Tikkanen
Tätä helvettiä on nyt kestänyt jo niin pitkään, että mahtaako kukaan asiaan osallinen enää tulla ennalleen, epäilen. Minunkin ruusuinen maailmankuvani on muuttunut ja kokenut kovan kolauksen. Ahdistun suunnattomasti, jos erehdyn miettimään Annun kohtaloa omalle kohdalleni. En kestä edes ajatusta ja joudun pyyhkimään sen pois mielestäni, ajatuskin tuntuu liian tuskalliselta. Siksi olen usein peloissani Annun jaksamisesta, koska tämä kaikki todella tapahtuu juuri hänelle ja hänen lapsilleen.
Äidille on tuskallista luopua lapsistaan. Annu on murheellinen, koska on menettänyt pienemmät lapsensa kokonaan, eikä voi olla oikea äiti edes A:lle. Ei siihen pysty pleksilasin takaa tavaten lasta 40 minuuttia kerrallaan joka toinen viikko. A tarvitsisi äidin tukea ja ehdotonta rakkautta. Kaikki teini-ikäiset tarvitsevat vaikka eivät sitä myönnäkään. Kasvukipuilut ja monet pelot rasittavat jo ilman mitään ylimääräisiä vastoinkäymisiäkin.
Äitiys vankilan muurien takaa on mahdotonta. Miten voisi olla huolehtiva, rakastava, turvallinen ja rajat pitävä äiti, kun ei ole mitään yhteyttä lapsiin tai jos tapaa lastaan joka toinen viikko 40 minuuttia valvotusti pleksilasin läpi. Äitiys vankilasta käsin on pelkkää huolestumista, ahdistusta ja ikävän tukahduttamista. Tapaamisissa ei ole mitään yksityisyyttä. Lapsi ei voi kertoa arkoja asioitaan, koska valvovat silmät ja korvat tarkkailevat jokaista ilmettä, elettä ja sanavalintaa. Tilanne on niin kaukana normaalista kohtaamisesta äidin ja lapsen välillä kuin mahdollista. Lapsi on oppinut pelkäämään poliiseja, hänen sanomisiaan vääristellään, etsitään piilomerkityksiä, salakieltä ja salamerkkejä, luetaan päiväkirjat, paljastetaan kaikki henkilökohtainen, kaikenlaisia vääriä tietoja ja omituisia luuloja käytetään lasta ja äitiä vastaan.
Kesällä 2012 A odotti oikeuden päätöksen tuloa seuraten puhelimensa kautta uutisia. Sitten se tuli. Tyttöä otti päähän, mutta minkäs voit. Annu pääsi käymään kesällä A:n rippijuhlissa ja sain halata tytärtään. Liikuttavaa ja järkyttävää yhtä aikaa. Seuraavan kerran äidin ja lapsen tapaamiset ilman pleksilasia ovat onnistuneet tänä vuonna 2014.
Perustuslaki edellyttää, että kaikessa julkisessa toiminnassa noudatetaan tarkoin lakia. Henkilö, joka pitää valtion tai kunnan viranomaisen päätöstä itseään koskevassa asiassa lainvastaisena, voi pääsääntöisesti valittaa siitä.
Annu ja lasten isovanhemmat halusivat keskustella sijaishoidon sosiaaliviranomaisten kanssa nuorempien lasten sijaishoitopaikan vaihtamisesta ja lasten tapaamisista, joita ei enää pitkään aikaan ollut järjestetty. Annu oli tehnyt sijoituspaikan vaihtamista koskevan kirjallisen vaatimuksen jo vuotta aikaisemmin, mutta siihen hän ei koskaan saanut mitään vastausta. Lasten tapaamisten toivottiin olevan valvottuja ainakin aluksi, ei lasten turvallisuuden vuoksi vaan aikuisten, koska lapset olivat aiemmin kertoneet ikäviä tarinoita, jotka eivät pitäneet paikkaansa.
Lopulta neuvottelu sosiaaliviranomaisen kanssa saatiin järjestettyä tammikuussa 2013. Neuvottelussa Annu ja isovanhemmat kertoivat mielipiteitään ja näkemyksiään lasten asioista ja sijoituspaikasta. Heillä oli esittää myös kahden asiantuntijan lausunto lasten tilanteesta ja suositeltavista toimista. He toivoivat sijoituspaikan vaihtamista, jotta voisivat alkaa taas pikku hiljaa tavata lapsia ja tutustua lapsiin uudelleen. Nykyisen sijaisperheen kanssa tapaamiset eivät onnistuneet.
Kuukauden kuluttua neuvottelusta helmikuussa 2013 Annulle ja isovanhemmille tuli postia, jossa oli sosiaalitoimen päätökset täydellisestä yhteydenpidon rajoittamisesta suhteessa kolmeen nuorimpaan lapseen. Päätös kieltää lasten tapaamiset, kirjeiden lähettämisen, puhelut ja kaikenlaisen kontaktin ottamisen lapsiin. Rajoitusajaksi oli määrätty vuosi – eli pisin mahdollinen aika.
Rajoituksen määrääminen tuntui erikoiselta, kun mitään tapaamisia lasten kanssa ei ollut järjestetty noin puoleentoista vuoteen. Nyt se haluttiin estää virallisella päätöksellä vain siksi, että äiti ja isovanhemmat olivat ilmaisseet halunsa olla yhteydessä näihin heille tärkeisiin lapsiin.
Oliko yhteydenpidon rajoituspäätös viranomaisen lapsellinen kosto siitä, että nämä ihmiset vaativat lasten sijoituspaikan muuttamista ja kritisoivat sosiaalityöntekijöitä? Vai oliko se tapa välttyä vastaamasta kysymykseen pitäisikö lasten sijoituspaikkaa vaihtaa? Päätöstä on vaikea ymmärtää. Miksi isovanhemmat eivät saisi lähettää edes syntymäpäiväkortteja lapsenlapsilleen? Isovanhempia ei ole syytetty tai epäilty mistään lapsiin kohdistuneista rikoksista. Heidän syntinsä voi olla ainoastaan se, että he pitävät yhteyttä tyttäreensä, ja että heidän mielestään tytär on syytön.
Rajoituspäätöksistä voi valittaa hallinto-oikeuteen ja niin tehtiinkin. Kun vuoden kestävästä rajoituksesta oli kulunut 9 kuukautta marraskuussa 2013, antoi hallinto-oikeus ratkaisunsa. Hallinto-oikeus totesi, että asiassa oli tapahtunut menettelyvirhe, mutta muuten päätökset olivat lapsen edun mukaisia. Lapsen etua ei mitenkään ollut perusteltu päätöksessä. Lapsen etu on käsitteenä epämääräinen, eikä sille löydy muuta virallista määrittelyä kuin Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1 §, joka hyvin yleisellä lapsen oikeuksien julistuksen tasolla toivottaa lapselle kaikkea hyvää ja kaunista. Tällainen epämääräinen määrittely antaa viranomaiselle rajoittamattomat tulkintaoikeudet perheen oikeuksien kustannuksella.
Lapsen etu ei välttämättä ole yhtä lapsen tahdon kanssa, vaan lapsen toiveet ja mielipide ainoastaan vaikuttavat lapsen edun arviointiin. Sitä enemmän lapsen mielipiteelle on annettava painoarvoa, mitä varttuneemmasta lapsesta on kysymys, mitä johdonmukaisemmin hän perustelee mielipiteensä ja mitä paremmin hän pystyy arvioimaan asian merkityksen. Nyt kyseessä olevissa päätöksissä on todettu yhteydenpitorajoitusten olevan lasten edun mukaisia ilman, että olisi mitenkään perusteltu millä tavalla lasten etu päätöksen kautta toteutuu.
Viranomainen on velvoitettu tekemään parhaansa, että huostassapidon aikana turvataan lapsen läheiset, jatkuvat ihmissuhteet. Yksi osatekijä valitettavan tilanteen muodostumisessa Annun ja lasten suhteen on ollut se, ettei sosiaaliviranomainen ole pitänyt huolta lasten ja äidin riittävistä tapaamisista, eikä ole pyrkinyt mitenkään estämään lasten vieraantumista tai jopa aktiivista vieraannuttamista.
Lasten pahoinvoinnille on etsitty syitä menneisyydestä, eikä ole osattu ottaa huomioon, että itse tilanne, jossa lapset on erotettu väkivaltaisesti äidistään, on omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja mitä tahansa oirehtimista.
Realistista olisi ottaa huomioon, että myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä, on erilaisia ristiriitoja ja elämän tuomia vaikeuksia. Sijaisperhettä ei ole välttämättä riittävästi valmennettu ja tuettu tehtävässä, vaikka tehtävä on erityisen vaativa. Kun sijaisperheen toimeentulo suurelta osin perustuu sijaislapsista saatuihin tuloihin, saattaa perheen sisällä ja etenkin suhteessa biologiseen vanhempaan syntyä erityisen vaikeita konflikteja. Sijaisperheen intressissä voi olla estää huostaanoton purku, koska se tarkoittaisi myös taloudellisia menetyksiä.
Tavallisissa avioerotilanteen jälkeisissä tapaamisriidoissa sosiaalityöntekijät ovat omaksuneet sen lähtökohdan, että jos lapsi ei halua tavata muualla asuvaa vanhempaansa on kyse luona pitävän vanhemman lapseen kohdistamasta manipulaatiosta ja siitä, että hän ei itse tue tapaamisia, jolloin lapsikin vastustaa niitä. Näihin lähtökohtiin verraten tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kun on kyse huostaan otetusta lapsesta. Mikä tahansa lapsen oire tai tapaavan vanhemman käyttäytyminen, tai sijaisperheelle aiheutuva ylimääräinen vaiva on peruste tapaamisten kieltämiselle ja rajoittamiselle. Tulee ottaa huomioon, että myös sijaisvanhemmat voivat omalta osaltaan olla estämässä lasten ja vanhemman tapaamisia, tai tartuttaa tapaamisten aiheuttaman ahdistuksensa lapsiin.
Tapaamisten rajoittamisen syynä ei saisi ainakaan olla pelko siitä, että lapset alkavat kertoa kauhutarinoidensa olevan keksittyjä. Mielenkiintoista on, että lapset eivät halua tavata isosiskoaan, äitiään eivätkä isovanhempiaan. Juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa sijaisvanhemmatkaan eivät halua olla tekemisissä. Lapsen oma tahto on kaksiteräinen miekka. Tärkeitä lapsen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja ei voi sysätä lapsen omalle vastuulle ja itse päätettäviksi. On hienoa, että lapsen omaa tahtoa kuunnellaan ja otetaan huomioon ratkaisuja tehtäessä. Mutta tietävätkö asioista päättävät viranomaiset tarpeeksi siitä, miten lapsen oma tahto on muodostunut, osaako lapsi ajatella omaa parastaan ja ratkaisujen vaikutusta myös tulevaisuuden kannalta.
Niina Berg
***
Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä
On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos
Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi
Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi
- Märta Tikkanen
RSS Feed
