Lokakuun liike julkaisee turkulaisen lakinaisen Niina Bergin kesäjatkiksen "Seitsemänkymmentä kertaa seitsemän". Nyt vuorossa on kolmas osa.
Annu ja lapset
Pientenlasten vastaanottokodissa asuessaan lapset eivät osoittaneet mitään pelkoja äitiään kohtaan vaan päinvastoin ikävöivät tätä kovasti. Annu halusi, että lapset muuttavat hänen veljensä luo asumaan, kunnes hän vapautuu vankilasta. Se tuntui silloin hyvältä vaihtoehdolta. Annu luuli, että hänet pian vapautetaan, sijoitus ei kestäisi siis kovin kauan. Veli ja veljen vaimo eivät tunteneet lapsia hyvin entuudestaan, mutta olivat sukua ja siksi paikka tuntui oikealta. Neljän lapsen sijoittaminen samaan paikkaan ei olisi muuten onnistunut Turussa vaan lasten olisi pitänyt muuttaa satojen kilometrien päähän. Ammatti-ihmiset antoivat lausuntonsa ja vastustivat lasten muuttoa sukulaisiin varoitellen vaaroista, jotka sittemmin ovat käyneet julmasti toteen.
Sijaisperheet koostuvat ihmisistä ja sossutkin tekevät virheitä ja siksi on otettava huomioon se mahdollisuus, etteivät lapsen olosuhteet sijaisperheessä aina vastaa hänen tarpeitaan, tai toisinaan jopa vaarantavat hänen terveen kehityksensä. Sijaisperheessä asuminen voi katkaista lapsen kaikki yhteydet hänelle tärkeisiin ja läheisiin ihmisiin. Lapsi voidaan eristää täydellisesti aiemmasta elämästään tarpeettomien yhteydenpitokieltojen ja perusteettomien tapaamisrajoitusten kautta.
Viranomaiset kuitenkin lähtevät puolustamaan virheellisiä interventioita ja esittävät, että lapsen oma perhe aiheuttaa kaikki lapsen ongelmat. Tarkasteltaessa lapsen oirehtimista tulisi ottaa huomioon, että monet lapsen vaikeudet johtuvat hänen erottamisestaan omasta perheestään ja tutusta ympäristöstä. Myös sijaisperheissä, kuten kaikissa muissakin perheissä on erilaisia parisuhteen ristiriitoja ja erilaisia elämän tuomia vaikeuksia. Eivät nämäkään perheet ole immuuneja elämän vaikeuksille, vaikka perheet olisi kuinka hyvin valikoitu, mitä ne eivät ole.
Kesällä 2011 A kävi usein kotona ja vietti viikonloppuja äidin kanssa. A:n oli tarkoitus muuttaa syksyllä takaisin kotiin. Äiti ja tytär jo kinastelivat huoneen sisustuksestakin melko normaaliin äiti-tytär -tyyliin. Suhde pienempiin lapsiin olikin paljon hankalampi. Voisi kai sanoa, ettei mitään suhdetta enää ollut. Sijaisvanhemmille ei millään tahtonut sopia tapaamiset lasten ja äidin välillä. Pienemmät lapset olivat vieraantuneet äidistä. He eivät halunneet tavata edes vanhoja hyviä kavereitaan, mikä oli hiukan outoa. Kaverit odottivat heitä innolla leikkimään, mutta he kulkivat ohi täysin välinpitämättöminä ja sanoivat, etteivät tarvitse vanhoja kavereita enää. Heillä oli jo uudet kaverit.
Pienemmät lapset kävivät äidin luona pikaisesti 1.8.2011. He eivät puhuneet mitään, olivat vaivautuneita, etenkin yksi lapsi oli kovin levoton. Lapset eivät halunneet syödä edes äidin tarjoamaa jäätelöä, kyselivät vain, että joko kohta lähdetään. Vierailusta jäi Annulle todella omituinen ja paha olo. Jälkeenpäin tiedämme, että tuona aamuna lasten eno oli käynyt Porissa viemässä syyttäjälle ja kumppaneille lasten videoituja haastatteluja, joita he, siis sijaisvanhemmat, olivat kuvanneet.
Annu sai pian tietää, että pienemmät lapset olivat alkaneet puhella omituisia juttuja. Yritimme miettiä, mistä se johtuu. Ajattelimme, että he ovat alkaneet uskoa äidin olevan murhaaja ja pelkäsivät kotiin paluuta. Annu ei saanut veljeään kiinni, veli ei vastannut puhelimeen. Minua alkoi epäilyttää. Annu luotti veljeensä ja uskoi, että asialle on jokin luonnollinen selitys. Isoäitikään ei saanut yhteyttä poikaansa. Annu ajatteli, että poliisi oli varmasti kieltänyt yhteydenpidon.
Syyskuussa A vietiin koulusta kesken tunnin tutkimuksiin ja kuulusteluihin. Poikani kertoi, että kaksi isoa miestä oli hakenut A:n koulusta. Poliisi vei A:n tietokoneen, päiväkirjat ja muita tavaroita. Annulta oli kotietsinnässä viety puhelin, tietokone ja muuta tavaraa. Lainasin Annulle puhelinta ja tietokonetta, että hän sai soitettua ja laitettua viestiä asianajajalleen ja A:n sosiaalityöntekijälle. Ainut mitä saatiin selville, oli että A oli viety jonnekin ”turvaan”. Myöhemmin A kertoi puhelimessa äidille, että pienet ovat puhuneet jotain ihan hulluja juttuja, niin hulluja, ettei hän edes halunnut puhua niistä. Annu oli huolesta sekaisin. En osannut auttaa mitenkään. Kaikki tuntui ihmeelliseltä ja epätodelliselta. Silloin ymmärsin, mitä Annu tarkoitti sillä, että hänellä on usein tunne kuin katselisi jotenkin ulkopuolelta sitä, mitä hänelle tapahtuu, muuten ei meinaa jaksaa kestää.
Kahden miehen matkaan
Annun piti tulla tiistaina 13.9.2011 aamulla yhdeksältä meille kahville, olimme sopineet siitä maanantaina aamulla, mutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Se ei ollut yhtään Annun tapaista, joten menin katsomaan. Asunto oli hiljainen ja vaikutti tyhjältä. Paha aavistus hiipi ja kurkkua alkoi kuristaa. Uskottelin itselleni, että Annu nukkuu sikeästi loputtoman unettomuutensa jälkeen. Olin levoton koko päivän ja ihmettelin lasten kuullen, että missähän Annu on, kun ei tullut kahville. Tytär kertoi nähneensä Annun lähteneen edellisenä päivänä kahden miehen kanssa. Kysyin olivatko miehet poliiseja. Tyttö sanoi, että ei niillä ollut poliisin vaatteita, mutta paha aavistus sai varmistuksen.
Keskiviikkona tai torstaina asiasta kerrottiinkin uutisissa ja perjantaina toimittajat tulivat meidän ovelle ja kyselivät kaikenlaista. Kerroin, miten järkyttynyt oli ja ihmettelin, eikö tämä piina lopu koskaan. Kerroin, että lasten jutut eivät pidä paikkaansa. Iltalehti kirjoitti ”Naapuri puolustaa Aueria”. Seuraavalla viikolla Annu kävi poliisien kanssa asunnolla. Yritin mennä kysymään hänen vointiaan, mutta poliisi sanoi jyrkästi, ettei Anneli saa nyt puhua kenenkään kanssa.
Poliisit kävivät useasti koluamassa asunnolla. Kävin kerran soittamassa ovikelloa, kun näin asunnossa valon ja ajattelin, että Annun vanhemmat olisivat käymässä, mutta poliisi avasi oven. Asianajajan mukaan tuolle päivälle ei ollut ilmoitettu mistään kotietsinnästä. Tapasin muutaman kerran Annun vanhemmat. He olivat aika poissa tolaltaan ja kertoivat, että jutut eivät pidä paikkaansa, he tietävät sen varmaksi. Tiesin sen jo minäkin.
Kun selvisi, että asiaan oli sotkettu muitakin lapsia, ihmettelin, eikö asiassa ole ketään normaalijärjellä varustettua henkilöä mukana. Lasten vanhemmat eivät voineet ymmärtää, miksi he ja heidän lapsensa joutuivat mukaan tähän sekasotkuun. Yksi vanhempi luuli poliisin ilmoituksen olevan todella huonoa pilaa.
Niina Berg
***
Niin kuin ne, jotka antavat anteeksi seitsemän kertaa
ja seitsemänkymmentä kertaa seitsemän
annan myös minä
On vain yksi kerta
jota en voi antaa anteeksi
ensimmäinen kerta
ensimmäinen petos
Sen kerran jälkeen
annan anteeksi kuinka monta petosta tahansa
ne ovat minulle yhdentekeviä
ne eivät koske minua
ja voin mielelläni sanoa
että olen unohtanut ne ja antanut anteeksi
Mutta ensimmäinen petos
oli liikaa
sitä ei voi antaa anteeksi
- Märta Tikkanen
Aikaisemmat "70x7" osat:
Anneli Auer -kesäjatkis osa II: "70 x 7"
Anneli Auer -kesäjatkis osa I: "70 x 7"
RSS Feed