Suomen korkeimman oikeuden ex-presidentti Pauliine Koskelo jätettyään tammikuussa 2016 KKO:n presidentin tehtävät moitti vuorostaan Suomen oikeusjärjestelmää Strasbourgista käsin siirryttään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomariksi:
”Epäkohdat pahenevat vuodesta toiseen”
Koskelo toi esille Helsingin Sanomien Julkaisussa: KKO:n entinen presidentti Pauliine Koskelo: Oikeusvaltio on Suomessa uhattuna (HS 10.1.2016) näkemyksenään, että useat hallitukset ovat suhtautuneet välinpitämättömästi oikeusvaltion periaatteisiin.
Pohdittavaksemme tahdon nyt nostaa kissana pöydälle, miksei kymmenen vuotta korkeimman oikeuden presidenttinä toiminut Koskelo sitten itse toiminnallaan vaikuttanut oikeusjärjestelmämme siivoamiseen johtamalla korkeimman oikeuden tuomaristoa antamaan valituslupaa niissä monissa tapauksissa, joissa loukattiin käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioissa ja oikeudenkulun toteuttamisessa asianomaisten oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin? Miksi valituslupaa hakeneista vanhemmista lapsensa oikeusturvan puolesta, joutuivat 98%:sti pettymään ja havaitsemaan, ettei edes korkein oikeus suostu toteuttamaan tuota oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin?
Onko resurssipula todella selitys sille, että kun havaitaan selkeästi, ettei oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ole toteutettu, korkein oikeus ei anna valistuslupaa ja onko tämä edes toimintana oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä toteuttavaa toimintaa korkeimmalta oikeudeltakaan?
Mielestäni on helppoa arvostella muita kaukaa jälkikäteen, varsinkin, jos on päässyt tuomarin asemaan EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta paljon vaikeampaa on pohtia mitä itse olisi voinut tehdä toisin omalla presidenttiyskaudellaan.
Jo 1960-luvulla KOM-teatteri kertoi: "Laki on kaikille sama ja tuomiot jokaiselle erivät." Tämän huomaa nykyisin annettujen päiväsakkojen määrästä. Tavallinen kansa saa paljon korkeampia sakkotuomioita, kuin viranomaiset ja lapsioikeudenkäynneissä ei kunnioiteta lapsia siinä määrin kuin pitäisi. Hyvänä esimerkkinä voi pitää Stubbin päälle kolajuomaa kaataneen tuomiota, jossa hän sai tästä yksittäisestä teosta 35 päiväsakkoa ja sitten jos vertaatte tätä 9kk lasta nälässä pitänyttä sijaisperhettä, he saivat vain 50 päiväsakkoa. Lapsen kuukausia kestänyt väärin kohtelu ei saa oikeustuomioistuimilta suhteessa samaa vastinetta suhteessa mitä Stubb saa kostuneen pukunsa ja loukatun ylpeytensä kohdalla.
Vuonna 2013 oli selkeästi tiedossa, ettei viranomaisten valheellisiin valan alla annettuihin lausuntoihin ole mitään keinoa saada oikeudenmukaista oikaisua. Jopa valtiomme asianajajat osasivat kaikki sanoa ääneen rikoksesta asiakkailleen, jossa viranomainen valheellisella ja totuutta vääristelevillä lausunnolla johdattelee toista viranomaiste eli tuomaria: "Poliisi ei tutki, koska syyttäjä ei syytä, sillä tuomarimme eivät tule tuomitsemaan. Osoittaessasi tavallisena kansalaisena järjestelmämme ongelmia, tulet tästä itse tuomituksi ja saat elämääsi vain lisää ongelmia." Tämä sama asia jatkuu yhä ja kun maassamme vakavasti loukataan ihmisten oikeutta perhe-elämän kunnioitukseen ja yksityisyytensä kunnioittamiseen, ei mikään taho puutu tähän, sillä viranomaiskoneistomme pelaa sokeaa peliään kuunnellen vain toisiaan ja mitätöiden kansan.
Kansa maksaa tuon koneiston palkan veroillaan, mutta ei saa palkaksi antamastaan raholituksesta viranomaisten elämän toteuttamiseen tarvitsemaansa aitoa välittävää ja arvostavaa ja kunnioittavaa palvelua. Viranomaiset väittävät monia asioita tutkimatta ja tutustumatta todella asianomaisten tuomaan kantaan ja rakentavat toimintansa subjetiivisille uskomuksilleen. Jopa poliisi vähättelee viranomaisten rikoksia, vaikka viranomaisen uhkailut ylittävät törkeän kotirauhan häirinnänkin monessa tilanteessa. Lastensuojelulle on annettu monen viranomaisen toimesta aivan liikaa valtaa ja oikeudenmukaisuutta ei ole.
Suomalaista oikeusjärjestelmää pidetään vanhanaikaisena, liian kalliina ja jopa huonoa teatteriesitystä muistuttavana tavallisen kansan pohdinnoissa. Tuomareiden antamia tuomioita pidetään joko typerinä, joissa on havaittu kyvyttömyyttä ymmärtää ja tuntea ihmisyyttä, liian vähäisinä, jossa havaitaan ymmärtämättömyys muunmuassa väkivallan uhrin elämän kokonaisvaltaiseen muutokseen esim. raiskauksen kokemuksen jälkeen tai lapsiemme kehitystarpeiden vaatimuksiin ja tuomarit nähdään asenttuneen henkilökohtaisesti asemaan, kuin he olisivat meidän ihmisten yläpuolella, sen sijaan että he olisivat meidän rinnalla samanarvoisina tukemassa meitä kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa. Tuomarit vaikuttavat yksinvaltialta, joilla ei ole suhdetta kansaan. Käräjäoikeuden tuomioiden kohdalla on tullut miltei tavaksi valittaa hovioikeuteen, sillä niihin ollaan tyytymättömiä ja valittamatta kenties jättävät ne köyhät, jotka eivät saa oikeusapua 100%:sti tai niissä tilanteissa, joissa asianajajat tuovat esille kantanaan: "Teidän ei kannata valittaa, sillä vaikka tuomio ei ole oikeudenmukainen, muutoksen saatuanne, saatatte joutua silti maksamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut ja näissä tilnanteissa ei oikeusjärjestelmämme ole vuosikausii toteuttanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä."
Asianajajien pätevyys ei riitä valittamiseen, sillä struktuuriton järjestelmämme ei kouluta heitä tukemaan päämiehiään. Tuomarit ja asianajajat tuhoavat yhteistyössään toimimattomalla toiminnallaan oikeusturvaamme, koska eivät enää saa otetta oikeudenmukaisuudesta ja me maksamme tästä.
Ihmisten perus- ja ihmisoikeudet eivät siis toteudu ja koko tämän toimimattoman järjestelmän ylläpito on maksanut viimeisen kymmenekin vuoden aikana maallemme valtavasti. Sillä ovat tienanneet tuon järjestelmän palkoilliset.
Voisimme myös miettiä kysymystä siitä, miksi Suomen oikeusjärjestelmä on kaatunut nenälleen ja vain näennäisesti voi käyttää sanaa oikeus toimintanimikkeessään pohtien asianajajia ja eri asianajajatoimistojen edustajia. Uusia muotisuuntauksia palveluntarjoajien nettisivuille on syntynyt ja mm. vieraannuttamista ja vainoamista väitetään osaavan käsitellä eri asianajaja toimistoissa, mutta samaisen toimiston keulakuvaedustajat saattavat tulla ensimmäiseen valmistavaan istuntoon täysin valmistautumatta väittäen, että ei ole saanut vastapuolen todisteista osaa ja he saattavat kyseisessä istunnossa vasta löytää paperipinonsa seasta kyseiset asiakirjat. Kukaan ei puutu asianajajien välinpitämättömyyteen. Ovatko asianajatkaan todella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin puolella, sillä mitä sekavampi oikeudenkäyntipalveluja tarjoava järjestelmämme on, sitä enemmän on näitä turhia oikeudenkäyntejä ja turhia valitusoikeudenkäyntejä ? Asianajajien etu on, että Suomen oikeusjärjestelmää ei siivota, sillä se tuottaa lisää töitä heille, jota voi toteuttaa näennäisesti tietämättömän asiakkaan rahakukkaron kustannuksella tai valtion kassaa tyhjentämällä.
Osa asianajajista provosoi huolto-oikeutta pohtivia vanhempia asiakkaakseen ja toteaa, me käytämme kaikkea mitä toinen vanhempi sanoo, häntä vastaan. Heille uudet asiakkaat ovat tulonlähde.
Monet ovat näistä "julkkis"tuomareista ja asianajajista mediassa valmiita kertomaan epäkohdista oikeusjärjestelmässämme, mutta ovatko he sitten itse todella olleet valmiita tekemään jokaisen maksavan asiakkaansa kohdalla kaikkensa, että tuomaristo kykenee tuomitsemaan oikeudenmukaisesti. Kohtaavatko asianajajat asiakkaitaan todella ja valmennetaanko asiakkaat oikeudenkäyntiin tarvittavalla tavalla, jotta asianomistajat ja syytetyt tietävät miten heidän tulisi ilmaista itseään, jotta tuomarikin ymmärtäisi mistä on kyse, eikä oletuksilleen rakentaisi näkemyksiään. Ja kuinka kalliiksi asianajajat tulevat? Kaikilla ei ole varaa tavata tarpeeksi asianajajansa, sillä jokainen tapaaminen, puhelu ja sähköposti maksaa. Yksi asianajajan vastaus mailiisi, joka sisältää kolme lausetta ja hänen nimensä lopussa voi kustantaa sinulle 27 euroa.
Mikä johtaa siihen, että käräjäoikeuksien tuomarit eivät osaa toteuttaa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä? Onko kyse todella vain määrärahoista ja leikkauksista? Entäpä koulutuksen taso? Onko kukaan koskaan tutkinut, että vastaako tuomareidemme tahi asianajajiemme koulutus niitä tarpeita, joita virka edellyttää heille? Entäpä mielenterveys asiat, tutkitaanko maassamme tuomareiden mielenterveyttä ja persoonallisuutta tarpeeksi ja tehdäänkö heille todelliset soveltuvuustestit? Eihän narsisti kykene mitenkään ymmärtämään muita todella ja näin ollen tuomitsemaan muiden elämää.
On tutkittu fakta, ettei sosiaalityössä toteudu moniammatillinen yhteistyö. Tätä ei oltu ikinä ymmärretty tarjota koulutuksessa. Opetussuunnitelmaa suunnitelleet olivat olettaneet, että että ihminen tietää ja osaa tutkimatta ja tutkimuksia opiskelematta jopa yliopistossa. Onko meidän asianajajien ja tuomareiden kolutuksessa sama tilanne? Osataanko siellä oikeuden maailmassa todella moniammatillinen yhtistyö, koska syksyllä 2015 Turun Yliopiston tiedotustilaisuudessa osattiin myös kritisoida hallinto-oikeutta siitä, ettei sillä ole taitoa selvittää tarkasti onko vanhemman mahdollinen masennus todella haavoittavaa lapselle ja kumpi on lapselle haitallisempaa kasvaminen laitoksessa etäällä biologisesta perheestään vai kasvaa kotona vanhempiensa kanssa moninaisten inhimillisten haasteiden maailmassa? Lisäksi moitittiin kuntien sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntijoita, joiden toiminnassa oli havaittu selkeä halu opettaa sosiaalivirkailijat kirjoittamaan ympäripyöreää lakijargonia, sen sijaan että sosiaalivirkailijoiden kirjaukset todella kertoisivat ihmisläheisesti ihmisistä.
Sosiaalityö siinä missä oikeustiede, lääketiede, eettinen moraalifilosofia tahi psykiatria, ovat kaikki kehittyviä tieteenaloaja niin kauan kuin niiden tutkivaa toimintaa edustava taho ylläpitää ymmärrystään kehittyvinä oppijoina ja tutkijoina. Heti kun nämä tahot olettavat olevansa valmiita tai tietävänsä totuuden, he kadottavat suhteensa kehitykseen ja loettavat tutkivan kehittymisen.
1960-luvulla uskottiin, etteivät persoonallisuushäiriöiset kykene parantumaan ja että heidän hoitonsa on erittäin vaikeaa, vaatii laitoshoitoa ja että he ovat vaaraksi mm. lapsilleen ja yhteiskunnalle. Yhä useat asianajat sekä tuomarit uskovat tuohon puolivuosisataa vanhaan näkemykseen, sillä eivät ole pysyneet mukana psykiatrian tieteen kehityksessä. Jotkut asianajajat eivät siis kykene edustamaan persoonallisuushäiriödiagnoosin saanutta, sillä hän ei tiedä mistä tuossa diagnoosissa on kyse, eikä ole valmis edes kuulemaan mahdollista asiakasta ja oppimaan uutta tietoa. Asianajajatkaan eivät tahdo tutustua asiakkaisiinsa, jotka ovat oman hoitonsa asiantuntijoita. Tuomari voi säikähtää pelkkää diagnoosin olevaisuutta, varsinkin jos tuomarin säikahdystä on tukemassa sosiaalitoimen säikähtänyt edustaja ja psykiatrian lausunto, jossa todetaan ettei pitäisi olla sen suurempaa huolta jää huomiotta tuomariston epäloogisen tunnesidonnaisen ajattelun takia. Huoli menee järjen edelle. Tärkeäähän ei ole tutkia mitä sairauksia kukakin sairastaa huolto-oikeudenkäynneissä, vaan tärkeää olisi tutkia todella kyetäänkö perheissä vastaamaan lapsien kehitystarpeisiin ja tuomioita suunnitellessa myös kyetä pohtimaan moniammatillisessa työryhmässä millaisin sosiaalityön keinoin voidaan humaanilla asenteella tukea perheitä, joissa kenties ei vielä täysin kyetä tarvittavalla tavalla huomioimaan lapsien tarpeita. Tuomiot eivät saisi olla muodoltaan sosiaalituen toteuttamista estäviä ja vieraannuttavia.
Kun masennukjsesta, ahdistuksesta ja kaksisuuntaisesta mielialanhäiriöstä on tullut tuttua, niihin jo osataan vähän suhtautua ilman pelkoa ja ymmärtäen niitä, mutta persoonallisuushäiriödiagnooseihin suhtaudutaan yhä, kuin kyseessä olisi valtava lapsen kehitystä vaarantava tekijä suoraan, jos jollakulla on diagnoosi. Samalla unohtuu, että lääkärit tekevät vääriä diagnooseja, psykiatria ei ole niin kehittynyttä, että täysin varmaan johtopäätelmään voisi päästä, vaan diagnoosi on hoidollista suuntaa antava määritelmä. Persoonallisuus häiriönen ei ole välttämättä häiriössä koko ajan. Hänellä voi olla masennuksen hetkia tai ahdistuksen hetkiä, joita laukaisee aiemmin koetun traumaattisen koemuksen kaltainen tilanne. Persoonallisuushäiriöinen voi olla muuten ihan normaali ihminen ja diagnoosikin voi olla väärä ja tehty ilman tarvittavaa kliinistä tutkimusta ja näin olen diagnoosi voi olla vain lääkärin mututunne.
Millä tavalla hallitus kykenisi myöskään korjaamaan tätä suurta ongelmaa, jossa monien tieteiden kehittyessä ne eivät ole kehittyneet yhdessä, kun ei sen edustajilla ole koulutusta tällaisen monta vuosikymmentä väärään suuntaan vieneen toiminnan havaitsemiseen tarkasti edes? Kataisen hallituskaudella 2013 tahdottiin uudistaa raittiuslaki ja tutkimuksissa havaittiin, etteivät kunnat olleet toteuttaneet edes tuon vanhentuneen lain velvotteita. Viranomaiskoneistomme toteuttaa siis monelta osin löyhästi toimintaansa suhteessa kirjoitettuun lakiin. Pohtiko kukaan sitä tosiseikkaa, että havaittiin, ettei viranomaiskoneistomme kunnioita lakejamme ja toteuta sen mukaan toimintaansa? Saavatko kunnat asukkaisiinsa lähestymiskiellon, kun toimivat lakiemme vastaisesti tai mitään sanktiota? Mitä auttaa lakiemme uudistaminen ja kehittäminen, jos vanhentunutta lakiakaan ei viitsitty toteuttaa? Miksi siis osoittaa syyttävällä sormella hallitusta, joka ei voi tehdä muiden viranomaisten puolesta heidän tehtäväänsä?
Tieteen kehitys ja ammattitaito tieteen edustajien kohdalla on sidonnaista valtioihin. Kun Suomessa ei vieraannuttamista vielä nähdä psykiatriassa niin, että mielenterveyssairausluokituksiin olisi kirjattu PAS eli parential alienation syndrome eli vierannuttamissyndroomaa, vieraannuttamisen uhrit saattavat saada vääriä diagnooseja ja täysin vääränlaista hoitoa tilanteessaan. Lisäksi PAS on saanut etuliitteen Suomessakin kansan suussa ja nykyisin puhutaan myös viranomais-PAS:sta, jolla tarkoitetaan viranomaiskoneiston päätäntävallan väärinkäyttöä menetelmin, joka vieraannuttaa lapsia biologisista vanhemmistaan sekä muista tärkeistä kiintymyssuhteistaan. Viranomaiskoneiston toteuttamaan rakenteelliseen väkivaltaan ei ole olemassa mitään tukimuotoa. Ongelmana on, etteivät eri viranomaiskoneistojen edustajat uskalla ottaa enää edes kantaa toistensa toimintaan. Psykiatria ei tahdo havaita sosiaalitoimen virheitä, jotka ovat aiheuttaneet potilaalle mielenterveysongelmia ja keskustella avoimesti sosiaalityön kriisistä ja pohtia keinoja kriisin katkaisemiseksi, jotta moniammatillinen yhteistyö toteutuisi asiakkaiden edun mukaisesti ja toisaalla oikeustuomioistuimet eivät enää edes tiedä millä taholla on kompetenssia eli tietotaitoa lasua mihinkin asiaan mitäkin ja oikeustuomioistuimet eivät tutki eri lausuntojen taustoja tarkasti ja pohdi näiden lausuntojen todistusarvoa. Edes oikeuspsykiatriaan ei voi täysin luottaa ja se myöntää itsekin tämän kertomalla, että koettaa kouluttaa työntekijöitään paremmiksi. He sentään koettavat muuttaa tilannetta.
”Epäkohdat pahenevat vuodesta toiseen”
Koskelo toi esille Helsingin Sanomien Julkaisussa: KKO:n entinen presidentti Pauliine Koskelo: Oikeusvaltio on Suomessa uhattuna (HS 10.1.2016) näkemyksenään, että useat hallitukset ovat suhtautuneet välinpitämättömästi oikeusvaltion periaatteisiin.
Pohdittavaksemme tahdon nyt nostaa kissana pöydälle, miksei kymmenen vuotta korkeimman oikeuden presidenttinä toiminut Koskelo sitten itse toiminnallaan vaikuttanut oikeusjärjestelmämme siivoamiseen johtamalla korkeimman oikeuden tuomaristoa antamaan valituslupaa niissä monissa tapauksissa, joissa loukattiin käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioissa ja oikeudenkulun toteuttamisessa asianomaisten oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin? Miksi valituslupaa hakeneista vanhemmista lapsensa oikeusturvan puolesta, joutuivat 98%:sti pettymään ja havaitsemaan, ettei edes korkein oikeus suostu toteuttamaan tuota oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin?
Onko resurssipula todella selitys sille, että kun havaitaan selkeästi, ettei oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ole toteutettu, korkein oikeus ei anna valistuslupaa ja onko tämä edes toimintana oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä toteuttavaa toimintaa korkeimmalta oikeudeltakaan?
Mielestäni on helppoa arvostella muita kaukaa jälkikäteen, varsinkin, jos on päässyt tuomarin asemaan EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen, mutta paljon vaikeampaa on pohtia mitä itse olisi voinut tehdä toisin omalla presidenttiyskaudellaan.
Jo 1960-luvulla KOM-teatteri kertoi: "Laki on kaikille sama ja tuomiot jokaiselle erivät." Tämän huomaa nykyisin annettujen päiväsakkojen määrästä. Tavallinen kansa saa paljon korkeampia sakkotuomioita, kuin viranomaiset ja lapsioikeudenkäynneissä ei kunnioiteta lapsia siinä määrin kuin pitäisi. Hyvänä esimerkkinä voi pitää Stubbin päälle kolajuomaa kaataneen tuomiota, jossa hän sai tästä yksittäisestä teosta 35 päiväsakkoa ja sitten jos vertaatte tätä 9kk lasta nälässä pitänyttä sijaisperhettä, he saivat vain 50 päiväsakkoa. Lapsen kuukausia kestänyt väärin kohtelu ei saa oikeustuomioistuimilta suhteessa samaa vastinetta suhteessa mitä Stubb saa kostuneen pukunsa ja loukatun ylpeytensä kohdalla.
Vuonna 2013 oli selkeästi tiedossa, ettei viranomaisten valheellisiin valan alla annettuihin lausuntoihin ole mitään keinoa saada oikeudenmukaista oikaisua. Jopa valtiomme asianajajat osasivat kaikki sanoa ääneen rikoksesta asiakkailleen, jossa viranomainen valheellisella ja totuutta vääristelevillä lausunnolla johdattelee toista viranomaiste eli tuomaria: "Poliisi ei tutki, koska syyttäjä ei syytä, sillä tuomarimme eivät tule tuomitsemaan. Osoittaessasi tavallisena kansalaisena järjestelmämme ongelmia, tulet tästä itse tuomituksi ja saat elämääsi vain lisää ongelmia." Tämä sama asia jatkuu yhä ja kun maassamme vakavasti loukataan ihmisten oikeutta perhe-elämän kunnioitukseen ja yksityisyytensä kunnioittamiseen, ei mikään taho puutu tähän, sillä viranomaiskoneistomme pelaa sokeaa peliään kuunnellen vain toisiaan ja mitätöiden kansan.
Kansa maksaa tuon koneiston palkan veroillaan, mutta ei saa palkaksi antamastaan raholituksesta viranomaisten elämän toteuttamiseen tarvitsemaansa aitoa välittävää ja arvostavaa ja kunnioittavaa palvelua. Viranomaiset väittävät monia asioita tutkimatta ja tutustumatta todella asianomaisten tuomaan kantaan ja rakentavat toimintansa subjetiivisille uskomuksilleen. Jopa poliisi vähättelee viranomaisten rikoksia, vaikka viranomaisen uhkailut ylittävät törkeän kotirauhan häirinnänkin monessa tilanteessa. Lastensuojelulle on annettu monen viranomaisen toimesta aivan liikaa valtaa ja oikeudenmukaisuutta ei ole.
Suomalaista oikeusjärjestelmää pidetään vanhanaikaisena, liian kalliina ja jopa huonoa teatteriesitystä muistuttavana tavallisen kansan pohdinnoissa. Tuomareiden antamia tuomioita pidetään joko typerinä, joissa on havaittu kyvyttömyyttä ymmärtää ja tuntea ihmisyyttä, liian vähäisinä, jossa havaitaan ymmärtämättömyys muunmuassa väkivallan uhrin elämän kokonaisvaltaiseen muutokseen esim. raiskauksen kokemuksen jälkeen tai lapsiemme kehitystarpeiden vaatimuksiin ja tuomarit nähdään asenttuneen henkilökohtaisesti asemaan, kuin he olisivat meidän ihmisten yläpuolella, sen sijaan että he olisivat meidän rinnalla samanarvoisina tukemassa meitä kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa. Tuomarit vaikuttavat yksinvaltialta, joilla ei ole suhdetta kansaan. Käräjäoikeuden tuomioiden kohdalla on tullut miltei tavaksi valittaa hovioikeuteen, sillä niihin ollaan tyytymättömiä ja valittamatta kenties jättävät ne köyhät, jotka eivät saa oikeusapua 100%:sti tai niissä tilanteissa, joissa asianajajat tuovat esille kantanaan: "Teidän ei kannata valittaa, sillä vaikka tuomio ei ole oikeudenmukainen, muutoksen saatuanne, saatatte joutua silti maksamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut ja näissä tilnanteissa ei oikeusjärjestelmämme ole vuosikausii toteuttanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä."
Asianajajien pätevyys ei riitä valittamiseen, sillä struktuuriton järjestelmämme ei kouluta heitä tukemaan päämiehiään. Tuomarit ja asianajajat tuhoavat yhteistyössään toimimattomalla toiminnallaan oikeusturvaamme, koska eivät enää saa otetta oikeudenmukaisuudesta ja me maksamme tästä.
Ihmisten perus- ja ihmisoikeudet eivät siis toteudu ja koko tämän toimimattoman järjestelmän ylläpito on maksanut viimeisen kymmenekin vuoden aikana maallemme valtavasti. Sillä ovat tienanneet tuon järjestelmän palkoilliset.
Voisimme myös miettiä kysymystä siitä, miksi Suomen oikeusjärjestelmä on kaatunut nenälleen ja vain näennäisesti voi käyttää sanaa oikeus toimintanimikkeessään pohtien asianajajia ja eri asianajajatoimistojen edustajia. Uusia muotisuuntauksia palveluntarjoajien nettisivuille on syntynyt ja mm. vieraannuttamista ja vainoamista väitetään osaavan käsitellä eri asianajaja toimistoissa, mutta samaisen toimiston keulakuvaedustajat saattavat tulla ensimmäiseen valmistavaan istuntoon täysin valmistautumatta väittäen, että ei ole saanut vastapuolen todisteista osaa ja he saattavat kyseisessä istunnossa vasta löytää paperipinonsa seasta kyseiset asiakirjat. Kukaan ei puutu asianajajien välinpitämättömyyteen. Ovatko asianajatkaan todella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin puolella, sillä mitä sekavampi oikeudenkäyntipalveluja tarjoava järjestelmämme on, sitä enemmän on näitä turhia oikeudenkäyntejä ja turhia valitusoikeudenkäyntejä ? Asianajajien etu on, että Suomen oikeusjärjestelmää ei siivota, sillä se tuottaa lisää töitä heille, jota voi toteuttaa näennäisesti tietämättömän asiakkaan rahakukkaron kustannuksella tai valtion kassaa tyhjentämällä.
Osa asianajajista provosoi huolto-oikeutta pohtivia vanhempia asiakkaakseen ja toteaa, me käytämme kaikkea mitä toinen vanhempi sanoo, häntä vastaan. Heille uudet asiakkaat ovat tulonlähde.
Monet ovat näistä "julkkis"tuomareista ja asianajajista mediassa valmiita kertomaan epäkohdista oikeusjärjestelmässämme, mutta ovatko he sitten itse todella olleet valmiita tekemään jokaisen maksavan asiakkaansa kohdalla kaikkensa, että tuomaristo kykenee tuomitsemaan oikeudenmukaisesti. Kohtaavatko asianajajat asiakkaitaan todella ja valmennetaanko asiakkaat oikeudenkäyntiin tarvittavalla tavalla, jotta asianomistajat ja syytetyt tietävät miten heidän tulisi ilmaista itseään, jotta tuomarikin ymmärtäisi mistä on kyse, eikä oletuksilleen rakentaisi näkemyksiään. Ja kuinka kalliiksi asianajajat tulevat? Kaikilla ei ole varaa tavata tarpeeksi asianajajansa, sillä jokainen tapaaminen, puhelu ja sähköposti maksaa. Yksi asianajajan vastaus mailiisi, joka sisältää kolme lausetta ja hänen nimensä lopussa voi kustantaa sinulle 27 euroa.
Mikä johtaa siihen, että käräjäoikeuksien tuomarit eivät osaa toteuttaa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä? Onko kyse todella vain määrärahoista ja leikkauksista? Entäpä koulutuksen taso? Onko kukaan koskaan tutkinut, että vastaako tuomareidemme tahi asianajajiemme koulutus niitä tarpeita, joita virka edellyttää heille? Entäpä mielenterveys asiat, tutkitaanko maassamme tuomareiden mielenterveyttä ja persoonallisuutta tarpeeksi ja tehdäänkö heille todelliset soveltuvuustestit? Eihän narsisti kykene mitenkään ymmärtämään muita todella ja näin ollen tuomitsemaan muiden elämää.
On tutkittu fakta, ettei sosiaalityössä toteudu moniammatillinen yhteistyö. Tätä ei oltu ikinä ymmärretty tarjota koulutuksessa. Opetussuunnitelmaa suunnitelleet olivat olettaneet, että että ihminen tietää ja osaa tutkimatta ja tutkimuksia opiskelematta jopa yliopistossa. Onko meidän asianajajien ja tuomareiden kolutuksessa sama tilanne? Osataanko siellä oikeuden maailmassa todella moniammatillinen yhtistyö, koska syksyllä 2015 Turun Yliopiston tiedotustilaisuudessa osattiin myös kritisoida hallinto-oikeutta siitä, ettei sillä ole taitoa selvittää tarkasti onko vanhemman mahdollinen masennus todella haavoittavaa lapselle ja kumpi on lapselle haitallisempaa kasvaminen laitoksessa etäällä biologisesta perheestään vai kasvaa kotona vanhempiensa kanssa moninaisten inhimillisten haasteiden maailmassa? Lisäksi moitittiin kuntien sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntijoita, joiden toiminnassa oli havaittu selkeä halu opettaa sosiaalivirkailijat kirjoittamaan ympäripyöreää lakijargonia, sen sijaan että sosiaalivirkailijoiden kirjaukset todella kertoisivat ihmisläheisesti ihmisistä.
Sosiaalityö siinä missä oikeustiede, lääketiede, eettinen moraalifilosofia tahi psykiatria, ovat kaikki kehittyviä tieteenaloaja niin kauan kuin niiden tutkivaa toimintaa edustava taho ylläpitää ymmärrystään kehittyvinä oppijoina ja tutkijoina. Heti kun nämä tahot olettavat olevansa valmiita tai tietävänsä totuuden, he kadottavat suhteensa kehitykseen ja loettavat tutkivan kehittymisen.
1960-luvulla uskottiin, etteivät persoonallisuushäiriöiset kykene parantumaan ja että heidän hoitonsa on erittäin vaikeaa, vaatii laitoshoitoa ja että he ovat vaaraksi mm. lapsilleen ja yhteiskunnalle. Yhä useat asianajat sekä tuomarit uskovat tuohon puolivuosisataa vanhaan näkemykseen, sillä eivät ole pysyneet mukana psykiatrian tieteen kehityksessä. Jotkut asianajajat eivät siis kykene edustamaan persoonallisuushäiriödiagnoosin saanutta, sillä hän ei tiedä mistä tuossa diagnoosissa on kyse, eikä ole valmis edes kuulemaan mahdollista asiakasta ja oppimaan uutta tietoa. Asianajajatkaan eivät tahdo tutustua asiakkaisiinsa, jotka ovat oman hoitonsa asiantuntijoita. Tuomari voi säikähtää pelkkää diagnoosin olevaisuutta, varsinkin jos tuomarin säikahdystä on tukemassa sosiaalitoimen säikähtänyt edustaja ja psykiatrian lausunto, jossa todetaan ettei pitäisi olla sen suurempaa huolta jää huomiotta tuomariston epäloogisen tunnesidonnaisen ajattelun takia. Huoli menee järjen edelle. Tärkeäähän ei ole tutkia mitä sairauksia kukakin sairastaa huolto-oikeudenkäynneissä, vaan tärkeää olisi tutkia todella kyetäänkö perheissä vastaamaan lapsien kehitystarpeisiin ja tuomioita suunnitellessa myös kyetä pohtimaan moniammatillisessa työryhmässä millaisin sosiaalityön keinoin voidaan humaanilla asenteella tukea perheitä, joissa kenties ei vielä täysin kyetä tarvittavalla tavalla huomioimaan lapsien tarpeita. Tuomiot eivät saisi olla muodoltaan sosiaalituen toteuttamista estäviä ja vieraannuttavia.
Kun masennukjsesta, ahdistuksesta ja kaksisuuntaisesta mielialanhäiriöstä on tullut tuttua, niihin jo osataan vähän suhtautua ilman pelkoa ja ymmärtäen niitä, mutta persoonallisuushäiriödiagnooseihin suhtaudutaan yhä, kuin kyseessä olisi valtava lapsen kehitystä vaarantava tekijä suoraan, jos jollakulla on diagnoosi. Samalla unohtuu, että lääkärit tekevät vääriä diagnooseja, psykiatria ei ole niin kehittynyttä, että täysin varmaan johtopäätelmään voisi päästä, vaan diagnoosi on hoidollista suuntaa antava määritelmä. Persoonallisuus häiriönen ei ole välttämättä häiriössä koko ajan. Hänellä voi olla masennuksen hetkia tai ahdistuksen hetkiä, joita laukaisee aiemmin koetun traumaattisen koemuksen kaltainen tilanne. Persoonallisuushäiriöinen voi olla muuten ihan normaali ihminen ja diagnoosikin voi olla väärä ja tehty ilman tarvittavaa kliinistä tutkimusta ja näin olen diagnoosi voi olla vain lääkärin mututunne.
Millä tavalla hallitus kykenisi myöskään korjaamaan tätä suurta ongelmaa, jossa monien tieteiden kehittyessä ne eivät ole kehittyneet yhdessä, kun ei sen edustajilla ole koulutusta tällaisen monta vuosikymmentä väärään suuntaan vieneen toiminnan havaitsemiseen tarkasti edes? Kataisen hallituskaudella 2013 tahdottiin uudistaa raittiuslaki ja tutkimuksissa havaittiin, etteivät kunnat olleet toteuttaneet edes tuon vanhentuneen lain velvotteita. Viranomaiskoneistomme toteuttaa siis monelta osin löyhästi toimintaansa suhteessa kirjoitettuun lakiin. Pohtiko kukaan sitä tosiseikkaa, että havaittiin, ettei viranomaiskoneistomme kunnioita lakejamme ja toteuta sen mukaan toimintaansa? Saavatko kunnat asukkaisiinsa lähestymiskiellon, kun toimivat lakiemme vastaisesti tai mitään sanktiota? Mitä auttaa lakiemme uudistaminen ja kehittäminen, jos vanhentunutta lakiakaan ei viitsitty toteuttaa? Miksi siis osoittaa syyttävällä sormella hallitusta, joka ei voi tehdä muiden viranomaisten puolesta heidän tehtäväänsä?
Tieteen kehitys ja ammattitaito tieteen edustajien kohdalla on sidonnaista valtioihin. Kun Suomessa ei vieraannuttamista vielä nähdä psykiatriassa niin, että mielenterveyssairausluokituksiin olisi kirjattu PAS eli parential alienation syndrome eli vierannuttamissyndroomaa, vieraannuttamisen uhrit saattavat saada vääriä diagnooseja ja täysin vääränlaista hoitoa tilanteessaan. Lisäksi PAS on saanut etuliitteen Suomessakin kansan suussa ja nykyisin puhutaan myös viranomais-PAS:sta, jolla tarkoitetaan viranomaiskoneiston päätäntävallan väärinkäyttöä menetelmin, joka vieraannuttaa lapsia biologisista vanhemmistaan sekä muista tärkeistä kiintymyssuhteistaan. Viranomaiskoneiston toteuttamaan rakenteelliseen väkivaltaan ei ole olemassa mitään tukimuotoa. Ongelmana on, etteivät eri viranomaiskoneistojen edustajat uskalla ottaa enää edes kantaa toistensa toimintaan. Psykiatria ei tahdo havaita sosiaalitoimen virheitä, jotka ovat aiheuttaneet potilaalle mielenterveysongelmia ja keskustella avoimesti sosiaalityön kriisistä ja pohtia keinoja kriisin katkaisemiseksi, jotta moniammatillinen yhteistyö toteutuisi asiakkaiden edun mukaisesti ja toisaalla oikeustuomioistuimet eivät enää edes tiedä millä taholla on kompetenssia eli tietotaitoa lasua mihinkin asiaan mitäkin ja oikeustuomioistuimet eivät tutki eri lausuntojen taustoja tarkasti ja pohdi näiden lausuntojen todistusarvoa. Edes oikeuspsykiatriaan ei voi täysin luottaa ja se myöntää itsekin tämän kertomalla, että koettaa kouluttaa työntekijöitään paremmiksi. He sentään koettavat muuttaa tilannetta.
Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti tahtoisi valituslupamenettelyn myös huostaanotto-oikeudenkäynteihin. Näin tahdotaan taasen vaikeuttaa lapsen oikeutta oikeudenkäytiin itseään koskevissa oikeudellisissa prosesseissa. Hallinto-oikeuksia on kritisoitu siitä, etteivät ne todella tutki lastensuojelun kirjausten ja lausuntojen todistusarvoa ja todenmukaisuutta, vaikka sosiaalityöntekijöiden omissakin tutkimuksissa on havaittu, etteivät nämä kirjaukset ole objektiivisen tutkimuksen kuvausta ja perustu aidoille ihmisten kohtaamiselle. On havaittu olevaski sosiaalituyöntekijän oletuksille perustuva mielikuvitusrikas subjetiivinen näkems, joka ei kohtaa kuitenkaan todellisuutta ja on jopa epäuskottava. Hallinto-oikeuksissa istuu asiantuntijoita tuomareiden rinnalla, mutta ovatko nämä asiantuntijat todella myöskään asiantuntijoita, kun pohdimme sitä tosiseikkaa, etteivät useat tieteet kehittyneetkään yhteistyössä ja moniammatillista yhteistyötä ei koulutettu? Nämä asiantuntijoiksi nostetut vaikuttavat nyt tuon nimikkeensä vuoksi paljon nykyhetkeemme ja tällä myös tulevaisuuteemme. Uskaltavatko asiantuntijakaan sanoa suoraan ääneen tuomaristolle, että sosiaalitoimi ei nyt tuo esille todistetta sille, että heidän väitteensä olisivat objektiivisen tutkimuksen tulos ja kohtaisivat juuri käsitellyn perheen tilannetta? Ja mikä on suhde valtion tuomarin ja valtion asianajajan eli kunnan oman asianajan ja kunnan tuomarin välillä?
Vaikka katastrofipsykologinen näkökulma rantautuikin Suomeen jo vuonna 1991, ymmmärtääkö tuomaristomme sekä asianajajat todella mitä on kriisi tai psykiatrinen hoitotahokaan puhumattakaan sosiaalitoimesta? Kuinka moni kriisin uhri on diagnosoitu persoonallisuushäiriöseksi jo kriisin alkuvaiheessa kriisioireilun vuoksi mitään sen tarkemmin tutkimatta, vaikka kriisissä ei saisi ketään diagnosoida? Kuinka moni kriisi on syntynyt sosiaalitoimen toiminnan takia ja kuinka monessa tapauksessa sitä on sventänyt oikeusjärjestelmämme? Sosiaalitoimen virkailijoillehan ei kouluteta edes kriisin perusteiden ymmärtämistä ja he eivät osaa siis tukea kriisireagoivaa tätä validoiden, jotta luottamussuhde syntyisi ja kriisireagointi madaltuisi turvantunteen kautta. Sosiaalitoimi siis syventää jopa kriisiä ja tuomari tuomitseekin kriisin uhrit epävakaiksi hulluiksi tai ainakin kenties ehkä mahdollisesti lapsille vaaralliksi, jotka oireilevat sosiaalitoimen aiheuttamaan kriisiin sosiaalitoimen kanssa käydyissä tilanteissa, eikä suinkaan lapsen kanssa käydyssä sosiaalisessa suhteessa. Vastoin katastrofipsykologista näkemystä kriisioireilu siis patologisoidaan niiden viranomaisten toimesta, joilla ei pitäsi olla mitään oikeutta edes ajatella tulkitsevia ajatuksia kenenkään mielenterveydestä siinä mielessä, että voisi väittää olevansa totuutta kuvaavan tiedon lähde, kun koulusta ei ole kyseiseen asiaan.
Väkivaltatyössä ei myöskään anneta syventävää koulutusta terveydenhoidollisessa sekä sosiaalialan koulutuksessa. Itseasiassa noilla aloilla koulutus ei ole pakollinen tähän yhteiskuntaamme kuormittavaan seikkaan ollenkaan. Psykiatrian erikoislääkäri ei välttämättä osaa tunnistaa lähisuhdeväkivallan muotoja tai viranomaisten toteuttaman henkisen väkivallan muotoja eli raneteellista väkivaltaa eikä edes välttämättä tutki potilaan tilannetta tuolta kannalta eli ihmiskoikeuksia kunniottavalta kannalta ja ei välttämättä osaa antaa tukea ja neuvoa sairaanhoitajaa tai psykologia yksilötyössä tukemaan väkivallan uhria oikein menetelmin.
Tuomaristokaan ei välttämättä osaa havaita milloin oikeussalissa asianajajat retorisin kysymyksin, jotka sisältävät vastapuolta mustamaalaavan väitteen, jolle ei ole mitään todistetta, kohdistavat henkistä väkivaltaa vastapuolta kohtaan ja ei siis myöskään osaa rajata asianajajia. Asianajajatkaan eivät uskalla huomauttaa vastapuolen asianajajan kadotettua oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin hyvän maun rajat tuomaristolle tästä, jos tuomaristo ei huomaa itse tapahtunutta, ja palvelusta maksava tavallinen kansalainen joutuu itse huomauttamaan moisesta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jos kykenee tuohon jopa pelkoa ja ahdistusta aiheuttavassa tilanteessa. Asianajajat pelkäävät tuomariston edessä maineensa puolesta, eivätkä tahdo hypätä näiden varpaille, sillä tuomariston kykyyn oikeudenmukaiseen ajatteluun ja tasa-arvon ymmärtämisen ei luoteta. Moraalittomat asianajajat käyttävät suvereenisti tätä tietoa tuomaston pätemättömyydestä hyväksi oikeussaleissa. Oikeusjärjestelmässämme siis on myös eräänlainen narsistinen liittoutumisen peli menossa, jossa hyväksytyksitulemisen keinoin hinnalla millä hyvänsä pelataan ihmisten elämällä julmaa peliä.
Monisyltäinen lakimme on niin sekava ja kummallinen, että sitä toteuttava tuomaristo sen subjektiivisesti tulkiten tekee tuomioita vain henkilökohtaisen suhteensa kautta. Tuomarin tulkinta laista määrää sen mitä lakikohtaa milloinkin painotetaan ja tuomarin tulkinta siitä miten hän tutkii totuuden olevaisuutta ja kuinka hän tulkitsee annettua tietoa yhdessä todistamattomien väitteiden kanssa muovaa tuomiot ja jokainen tuomari yksilönä kirjoittaa salissaan aivan omanlaista historiaa, joka ei välttämättä kohtaa viereisen salin näkemystä tai mikä kamalempaa, itse totuutta. Tuomio voi perustua tuomarin mielikuvitukselle, oletuksille, luuloille ja niistä syntyneille huolille tai vastavuoroisesti vähättelevälle näkemykselle ja asianomaisen elämänkertomuksen mitätöinnille tai sen korostamiselle, vaikka kertomukselle ei ole mitään näyttöä ja vastanäyttöäkin olisi. Tuomari voi päättää minkä asiantuntijalausunnon hän nostaa jalustalle aivan vapaasti ja korkein oikeus ei välttämättä anna valituslupaa, vaikka valittaja todistaisikin toiminnan lakiemme vastaiseksi tai nykytieteen valossa tietämättömyyttä osoittavaksi järjettömäksi valinnaksi. Ja sitten väitetään, että vika on resurssipulasta, vaikka kyse on oikeasti ammattitaidon puutteesta ja haluttomuudesta muuttaa tilannetta sellaiseksi, että resurssimme eivät hukkuisi epäoikeudenmukaisten oikeudenkäyntien toteutumiseen. Kukaan ei halua toiminallaan siivota tätä järjetöntä tilannetta.
Tietämätön sosiaalivirkailija ei kaikesta tiedottamisesta huolimatta tiedä, ettei oikeusvaltioksi itseään kutsuva valtiomme ole ollut vuosiin kykenevä oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja sysää lapsiasiat tuomareiden vastuulle. Tuomaristo ei luota itseensä ja kysyy sosiaalitoimen kantaa ja ei välitä onko kannan taakse tehty asianmukaista tutkimusta.
Oikeusministeriö tahtoo nyt kirjoittaa uudelleen lapsioikeudenkäyntejä koskevaa lakia ja tahtoo näin saavuttaa lapsiemme perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen. Jos tämänhetkisenkään lainkaan valossa eivät tuomarimme osaa toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin velvoitetta, miten lakimuutos opettaisi heille tämän? Jos mustaa valkoisella ei saa nytkään tuomaristoa toteuttamaan tuota mustaa niin, että elämäämme helpottuisivat, miten uudelleen muokattu musta valkoisella mitään muuttaisi? Kysehän on luetun ymmärtämisestä ja jos tätä ei nyt hallita, miten sitä osattaisiin tulevassakaan? Kuka opettaisi kädestä pitäen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamista tuomaristolle ja asianajillemme? Tarvitseeko oikeustuomioistuimet suoraa työhönohjausta mitä sosiaalitoimikaan ei osaa vielä käyttää?
Täällä Mieron tiellä olen päivä päivältä ennemmän isäni kanssa samaa mieltä siitä, ettei valtamedian julkaisemat artikkelit kerro mitään todella mielenkiintoista maailmasta. Toisaalta nyt tahtoisin haastaa teatteritieteiden opiskelijat sekä muiden taiteiden osa-alueiden opiskelijat näyttämään moniammatillisen yhteistyön toimivuutensa ja käyttämään eduksemme tätä järkyttävää tilannetta. Kuvataiteilijat menkää oikeussaleihin piirtämään krokii-piirroksia (Croquis - ranskan sanasta croquer 'piirtää pikaisesti') tylsistyneistä tuomareista, jotka eivät todella tahdo tutkia totuuden olevaisuutta, dramaturgit seuratkaa oikeudenkäyntejä ja kirjoittakaa näistä ihmisten kohtaloista näytelmiä ja näyttelijät kohdatkaa ihmisiä, kokemusasiantuntijoita, ja kertokaa tarinamme. Tehkää se tyylillä ja annetaan takaisin vastaisku vakavamieliseen sokeaan tuomiovaltaan ja viranomaiskoneiston epäammatilliseen toimimattomaan moniammatilliseen "yhteistyöhön", joka on korottanut itsensä asemaan, johon sillä ei olisi oikeutta pätemättömyytensä takia. Ottakaa aseeksenne sana ja taito heijastaa olevaa ja tuoda sen monet puolet ja vaikutukset esille. Kohdatkaa se kuten kohdattiin keskiajan ja renesanssin älyttömyys ja tuokaa nauru keskuuteemme. Synnyttäkää takaisin karnevaalitunnelma kääntäen pääleallaan sekasortoon uppoava valtiomme hölmöily kansan järjen nauruksi ja tiputetaan nämä jumalina itseään pitävät jalustaltaan takaisin keskuuteemme tuoden heidän sankariutensa todellinen puvustus esille. Avatkaa heille ja meille esirippunne vastaten tarpeisiimme, jotta tulevassa lapsiemme lapsilla edes olisi oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Vaikka katastrofipsykologinen näkökulma rantautuikin Suomeen jo vuonna 1991, ymmmärtääkö tuomaristomme sekä asianajajat todella mitä on kriisi tai psykiatrinen hoitotahokaan puhumattakaan sosiaalitoimesta? Kuinka moni kriisin uhri on diagnosoitu persoonallisuushäiriöseksi jo kriisin alkuvaiheessa kriisioireilun vuoksi mitään sen tarkemmin tutkimatta, vaikka kriisissä ei saisi ketään diagnosoida? Kuinka moni kriisi on syntynyt sosiaalitoimen toiminnan takia ja kuinka monessa tapauksessa sitä on sventänyt oikeusjärjestelmämme? Sosiaalitoimen virkailijoillehan ei kouluteta edes kriisin perusteiden ymmärtämistä ja he eivät osaa siis tukea kriisireagoivaa tätä validoiden, jotta luottamussuhde syntyisi ja kriisireagointi madaltuisi turvantunteen kautta. Sosiaalitoimi siis syventää jopa kriisiä ja tuomari tuomitseekin kriisin uhrit epävakaiksi hulluiksi tai ainakin kenties ehkä mahdollisesti lapsille vaaralliksi, jotka oireilevat sosiaalitoimen aiheuttamaan kriisiin sosiaalitoimen kanssa käydyissä tilanteissa, eikä suinkaan lapsen kanssa käydyssä sosiaalisessa suhteessa. Vastoin katastrofipsykologista näkemystä kriisioireilu siis patologisoidaan niiden viranomaisten toimesta, joilla ei pitäsi olla mitään oikeutta edes ajatella tulkitsevia ajatuksia kenenkään mielenterveydestä siinä mielessä, että voisi väittää olevansa totuutta kuvaavan tiedon lähde, kun koulusta ei ole kyseiseen asiaan.
Väkivaltatyössä ei myöskään anneta syventävää koulutusta terveydenhoidollisessa sekä sosiaalialan koulutuksessa. Itseasiassa noilla aloilla koulutus ei ole pakollinen tähän yhteiskuntaamme kuormittavaan seikkaan ollenkaan. Psykiatrian erikoislääkäri ei välttämättä osaa tunnistaa lähisuhdeväkivallan muotoja tai viranomaisten toteuttaman henkisen väkivallan muotoja eli raneteellista väkivaltaa eikä edes välttämättä tutki potilaan tilannetta tuolta kannalta eli ihmiskoikeuksia kunniottavalta kannalta ja ei välttämättä osaa antaa tukea ja neuvoa sairaanhoitajaa tai psykologia yksilötyössä tukemaan väkivallan uhria oikein menetelmin.
Tuomaristokaan ei välttämättä osaa havaita milloin oikeussalissa asianajajat retorisin kysymyksin, jotka sisältävät vastapuolta mustamaalaavan väitteen, jolle ei ole mitään todistetta, kohdistavat henkistä väkivaltaa vastapuolta kohtaan ja ei siis myöskään osaa rajata asianajajia. Asianajajatkaan eivät uskalla huomauttaa vastapuolen asianajajan kadotettua oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin hyvän maun rajat tuomaristolle tästä, jos tuomaristo ei huomaa itse tapahtunutta, ja palvelusta maksava tavallinen kansalainen joutuu itse huomauttamaan moisesta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jos kykenee tuohon jopa pelkoa ja ahdistusta aiheuttavassa tilanteessa. Asianajajat pelkäävät tuomariston edessä maineensa puolesta, eivätkä tahdo hypätä näiden varpaille, sillä tuomariston kykyyn oikeudenmukaiseen ajatteluun ja tasa-arvon ymmärtämisen ei luoteta. Moraalittomat asianajajat käyttävät suvereenisti tätä tietoa tuomaston pätemättömyydestä hyväksi oikeussaleissa. Oikeusjärjestelmässämme siis on myös eräänlainen narsistinen liittoutumisen peli menossa, jossa hyväksytyksitulemisen keinoin hinnalla millä hyvänsä pelataan ihmisten elämällä julmaa peliä.
Monisyltäinen lakimme on niin sekava ja kummallinen, että sitä toteuttava tuomaristo sen subjektiivisesti tulkiten tekee tuomioita vain henkilökohtaisen suhteensa kautta. Tuomarin tulkinta laista määrää sen mitä lakikohtaa milloinkin painotetaan ja tuomarin tulkinta siitä miten hän tutkii totuuden olevaisuutta ja kuinka hän tulkitsee annettua tietoa yhdessä todistamattomien väitteiden kanssa muovaa tuomiot ja jokainen tuomari yksilönä kirjoittaa salissaan aivan omanlaista historiaa, joka ei välttämättä kohtaa viereisen salin näkemystä tai mikä kamalempaa, itse totuutta. Tuomio voi perustua tuomarin mielikuvitukselle, oletuksille, luuloille ja niistä syntyneille huolille tai vastavuoroisesti vähättelevälle näkemykselle ja asianomaisen elämänkertomuksen mitätöinnille tai sen korostamiselle, vaikka kertomukselle ei ole mitään näyttöä ja vastanäyttöäkin olisi. Tuomari voi päättää minkä asiantuntijalausunnon hän nostaa jalustalle aivan vapaasti ja korkein oikeus ei välttämättä anna valituslupaa, vaikka valittaja todistaisikin toiminnan lakiemme vastaiseksi tai nykytieteen valossa tietämättömyyttä osoittavaksi järjettömäksi valinnaksi. Ja sitten väitetään, että vika on resurssipulasta, vaikka kyse on oikeasti ammattitaidon puutteesta ja haluttomuudesta muuttaa tilannetta sellaiseksi, että resurssimme eivät hukkuisi epäoikeudenmukaisten oikeudenkäyntien toteutumiseen. Kukaan ei halua toiminallaan siivota tätä järjetöntä tilannetta.
Tietämätön sosiaalivirkailija ei kaikesta tiedottamisesta huolimatta tiedä, ettei oikeusvaltioksi itseään kutsuva valtiomme ole ollut vuosiin kykenevä oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja sysää lapsiasiat tuomareiden vastuulle. Tuomaristo ei luota itseensä ja kysyy sosiaalitoimen kantaa ja ei välitä onko kannan taakse tehty asianmukaista tutkimusta.
Oikeusministeriö tahtoo nyt kirjoittaa uudelleen lapsioikeudenkäyntejä koskevaa lakia ja tahtoo näin saavuttaa lapsiemme perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen. Jos tämänhetkisenkään lainkaan valossa eivät tuomarimme osaa toteuttaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin velvoitetta, miten lakimuutos opettaisi heille tämän? Jos mustaa valkoisella ei saa nytkään tuomaristoa toteuttamaan tuota mustaa niin, että elämäämme helpottuisivat, miten uudelleen muokattu musta valkoisella mitään muuttaisi? Kysehän on luetun ymmärtämisestä ja jos tätä ei nyt hallita, miten sitä osattaisiin tulevassakaan? Kuka opettaisi kädestä pitäen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamista tuomaristolle ja asianajillemme? Tarvitseeko oikeustuomioistuimet suoraa työhönohjausta mitä sosiaalitoimikaan ei osaa vielä käyttää?
Täällä Mieron tiellä olen päivä päivältä ennemmän isäni kanssa samaa mieltä siitä, ettei valtamedian julkaisemat artikkelit kerro mitään todella mielenkiintoista maailmasta. Toisaalta nyt tahtoisin haastaa teatteritieteiden opiskelijat sekä muiden taiteiden osa-alueiden opiskelijat näyttämään moniammatillisen yhteistyön toimivuutensa ja käyttämään eduksemme tätä järkyttävää tilannetta. Kuvataiteilijat menkää oikeussaleihin piirtämään krokii-piirroksia (Croquis - ranskan sanasta croquer 'piirtää pikaisesti') tylsistyneistä tuomareista, jotka eivät todella tahdo tutkia totuuden olevaisuutta, dramaturgit seuratkaa oikeudenkäyntejä ja kirjoittakaa näistä ihmisten kohtaloista näytelmiä ja näyttelijät kohdatkaa ihmisiä, kokemusasiantuntijoita, ja kertokaa tarinamme. Tehkää se tyylillä ja annetaan takaisin vastaisku vakavamieliseen sokeaan tuomiovaltaan ja viranomaiskoneiston epäammatilliseen toimimattomaan moniammatilliseen "yhteistyöhön", joka on korottanut itsensä asemaan, johon sillä ei olisi oikeutta pätemättömyytensä takia. Ottakaa aseeksenne sana ja taito heijastaa olevaa ja tuoda sen monet puolet ja vaikutukset esille. Kohdatkaa se kuten kohdattiin keskiajan ja renesanssin älyttömyys ja tuokaa nauru keskuuteemme. Synnyttäkää takaisin karnevaalitunnelma kääntäen pääleallaan sekasortoon uppoava valtiomme hölmöily kansan järjen nauruksi ja tiputetaan nämä jumalina itseään pitävät jalustaltaan takaisin keskuuteemme tuoden heidän sankariutensa todellinen puvustus esille. Avatkaa heille ja meille esirippunne vastaten tarpeisiimme, jotta tulevassa lapsiemme lapsilla edes olisi oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Tuokaa commedia dell'arte takaisin iloksemme tämän päivän tarnoilla ja herättäkää myös Pulcinella henkiin.
Siirretään teatteri sinne missä sen kuuluu olla ja tehdään oikeussaleista taasen oikeussaleja. En tosin tiedä miten tämän toteuttaisimme, mutta nauretaan edes sitten naurettavuudelle ja tuodaan Ihmemaan Herttakuningatar monimuotoisesti näkyville.
HS 10.1.2016 - KKO:n entinen presidentti Pauliine Koskelo: Oikeusvaltio on Suomessa uhattuna:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1452314660283
IS 10.1.2016 - HS: Korkeimman oikeuden ex-presidentti puhuu suunsa puhtaaksi: ”Epäkohdat pahenevat vuodesta toiseen”:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001063677.html
Pauliine Koskelo (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pauliine_Koskelo
Jyrki Virolainen, professori (emeritus) - Koskelo sekoili taas:
http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/…/935-koskelo-sekoili-ta…
Vieraannuttamisesta:
https://scholar.google.fi/scholar…
http://www.ess.fi/…/vieraannuttaminen-vanhemmasta-on-henkis…
http://www.uusperheneuvoja.fi/…/Toivonen-P%C3%A4ivi_Vieraan…
Täältä voitte allekirjoittaa vetoomuksen YK:lle vieraannuttamista vastaan, joka tukee myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista:
https://www.change.org/p/united-nations-secretary-general-g…
Commedia dell’arte
(wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Commedia_dell%E2%80%99arte
Mikko Kanninen:
http://mikkokanninen.com/new/fi/commediadelarte.html
Siirretään teatteri sinne missä sen kuuluu olla ja tehdään oikeussaleista taasen oikeussaleja. En tosin tiedä miten tämän toteuttaisimme, mutta nauretaan edes sitten naurettavuudelle ja tuodaan Ihmemaan Herttakuningatar monimuotoisesti näkyville.
HS 10.1.2016 - KKO:n entinen presidentti Pauliine Koskelo: Oikeusvaltio on Suomessa uhattuna:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1452314660283
IS 10.1.2016 - HS: Korkeimman oikeuden ex-presidentti puhuu suunsa puhtaaksi: ”Epäkohdat pahenevat vuodesta toiseen”:
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001063677.html
Pauliine Koskelo (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pauliine_Koskelo
Jyrki Virolainen, professori (emeritus) - Koskelo sekoili taas:
http://jyrkivirolainen.blogspot.fi/…/935-koskelo-sekoili-ta…
Vieraannuttamisesta:
https://scholar.google.fi/scholar…
http://www.ess.fi/…/vieraannuttaminen-vanhemmasta-on-henkis…
http://www.uusperheneuvoja.fi/…/Toivonen-P%C3%A4ivi_Vieraan…
Täältä voitte allekirjoittaa vetoomuksen YK:lle vieraannuttamista vastaan, joka tukee myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista:
https://www.change.org/p/united-nations-secretary-general-g…
Commedia dell’arte
(wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Commedia_dell%E2%80%99arte
Mikko Kanninen:
http://mikkokanninen.com/new/fi/commediadelarte.html
RSS Feed
