Facebook -ryhmän Sosiaalityön arjessa tehdään hyvää työtä ylläpito poisti Mieron julkisesta ryhmästään perustelematta ollenkaan toimintaansa.
Tuossa muutama viikko sitten vihjaistiin minulle ryhmästä, josta kiinnostuin. Nimi on vetävä ja minusta erittäin tärkeä juuri sen voimaannuuttavuuden takia. Kaikkihan tietävät, että sosiaalityön arjessa tehdään paljon virheitä ja loukataan vanhusten, lasten ja heidän perheidensä perus- ja ihmisoikeuksia, mutta eihän työjäljen tarvitse jäädä olevalle tasolle. Lisäksi kaikki tietävät, että sosiaalityön arjessa tehdään myös varmasti paljon hyvää ja vaikuttajia on työkentällä, joilla on tuo mallikas ote työhönsä. Olin todella kiinnostunut aidosti ja tahdoin mukaan keskusteluun.
Ehdin laittaa seinälle muutaman julkaisunkin, joista tykkäsivät osa ryhmäläisistä ja keskusteluakin vähäsen syntyi. Paljoakaan ei ryhmässä keskustella.
Mutta mutta..
Kun liityin arkaan aiheeseen keskustelussa, joka oli julkaistu 25.3.16, ei ylläpito pitänytkään eriävästä näkemyksestäni. Marika Pohjasmäki oli pohtinut näin:
"Onko teistä sosiaalityöntekijät kirjoiteltu netin keskustelupalstoilla, blogeissa tms.nimellä esimerkiksi huostaanottotapausten kohdalla? Oletteko koskaan ryhtyneet toimenpiteisiin vai paremmin vain antaneet olla kuuluen ammatin varjopuoliin?"
Tuossa muutama viikko sitten vihjaistiin minulle ryhmästä, josta kiinnostuin. Nimi on vetävä ja minusta erittäin tärkeä juuri sen voimaannuuttavuuden takia. Kaikkihan tietävät, että sosiaalityön arjessa tehdään paljon virheitä ja loukataan vanhusten, lasten ja heidän perheidensä perus- ja ihmisoikeuksia, mutta eihän työjäljen tarvitse jäädä olevalle tasolle. Lisäksi kaikki tietävät, että sosiaalityön arjessa tehdään myös varmasti paljon hyvää ja vaikuttajia on työkentällä, joilla on tuo mallikas ote työhönsä. Olin todella kiinnostunut aidosti ja tahdoin mukaan keskusteluun.
Ehdin laittaa seinälle muutaman julkaisunkin, joista tykkäsivät osa ryhmäläisistä ja keskusteluakin vähäsen syntyi. Paljoakaan ei ryhmässä keskustella.
Mutta mutta..
Kun liityin arkaan aiheeseen keskustelussa, joka oli julkaistu 25.3.16, ei ylläpito pitänytkään eriävästä näkemyksestäni. Marika Pohjasmäki oli pohtinut näin:
"Onko teistä sosiaalityöntekijät kirjoiteltu netin keskustelupalstoilla, blogeissa tms.nimellä esimerkiksi huostaanottotapausten kohdalla? Oletteko koskaan ryhtyneet toimenpiteisiin vai paremmin vain antaneet olla kuuluen ammatin varjopuoliin?"
Otin kantaa keskusteluun ja toin esille näkemyksenäni, etten kannata ajatusta viedä vanhempia oikeustaisteluihin vaikkapa muutaman vihaisen sanan tai nimittelyn takia, varsinkin jos selkeä syy-yhteys on vanhemman negatiiviselle ilmaisulle havaittavissa sosiaalitoimen työskentelyyn.
Annoin esimerkin, kuinka isä jota syytetään lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä lastensuojelun toimesta menettää vaimonsa kanssa kaikki lapset huostaan ja vuoden päästä selviää poliisin esitutkinnassa, ettei mitään viitteitä seksuaaliselle hyväksikäytölle ollut.
Ei ole ihme, jos vanhempi tuossa vaiheessa saattaa sanoa muutaman suomalaisen voimasanan höystämänä näkemyksensä sosiaalivirkailiajasta, joka ei viitsinyt ennen huoltaan todella tutkia oliko huolelle aihetta itse. Myös totesin, että missään nimessä sosiaalityöntekijöitä ei saisi uhkailla vaikkapa väkivallalla, vaan työrauha pitäisi olla. Mainitsin myös sosiaalityön kovan luokan konkarit, jotka eivät vähästä säikähdä ja hätkähdä, vaan ymmärtävät inhimillistä ihmistä ja hakevat lasten etua.
Kerroin ystävästäni, jolla on oma lastensuojelulaitos eli hän on laitoksen johtaja. Hän on johtajana aina hakemassa lasten etua ja hänellä on oma ammatillisesti pätevä moniammatillinen työryhmä, joka hakee koko ajan omissa tutkimuksissaan lapsen etua. Kerroin kuinka tämä johtaja jopa on korottanut työvälineenään ääntä lapsen vastuusosiaalivirkailijalle, joka ei uskonut hänen ammattitaitoaan lasten asioissa, kun hän totesi mikä on hänen luonaan asuvan lapsen etu. Tuossa tilanteessa oli vastuusosiaalityöntekijä todennut, ettei ystäväni olisi mukamas ammattitaitoinen ja tehnyt hänestä valituksen, mikä ei tietenkään mennyt läpi, sillä ystäväni haki lapsen etua ja sosiaalivirkailija omaa etuaan loukkaannnuttuaan äänen korottamisesta tilanteessa, jossa hän ei kuunnellut kokenutta ammattikasvattajaa.
Jostain syystä ryhmän ylläpito poisti kommentin, jossa olin erimieltä siitä onko vanhemmuutta tukevaa lähteä viemään vanhempia oikeuteen loukatun ylpeyden takia, mutta jätti erillisen kommentin, jossa toin esille, että sosiaalityöntekijöillä tulisi olla työrauha.
Miettikää miltä näyttää keskustelu, kun sitä tutkiva koettaa löytää objektiivisuuden eriävistä näkemyksistä, kun ylläpito poistaa kommentteja puhtaasti oman subjektiivisen mielipiteensä pohjana.
Keskustelussa huomasin muutenkin kankeutta sosiaalityön arjessa. Mahdolliset nuoret virkailijat loukkaantuivat ajatuksestani, että sosiaalityössä on kovanluokan konkareita. Heille ajatus siitä, että he eivät ehkä kuulu tuohon konkareiden ryhmään oli liikaa ja he kokivat sen alentavana ja loukkaantuivat syvästi, toivat esille masentunutta ajatusmaailmaa, arvottivat negatiivisesti ajatukseni ja ilmoittivat etteivät tahdo enää osallistua edes keskusteluun. On erittäin kummallista, että sosiaalityön hyvään arkeen ei kuulu kunnioittaa kokemusasiantuntevuutta ja ei ymmärretä, että aito avoin keskustelu johtaa todella eriävien näkemysten kohtaamiseen. Konkarithan ovat kokemusasiantuntijoita, jotka ovat työstään reflektoiden oppineet. Nähtävästi nämä 2-12 vuotta alalla työskennelleet olettavat, että tuo aika riittää ammatillisessa kokemuksessa syvän rintaäänen saavuttamiseen, vaikka syksyllä 2015 ilmoitti Turun yliopisto, että moniammatillinen yhteistyö ei sosiaalihuollon kentällä toteudu. Jotkut konkareista ovat tämän havainneet ja alkaneet kouluttamaan itse itseään syventäen tietotaitojaan, jotta moniammatillinen yhteistyö toteutuisi. Toiset tahtovat saada konkarin kunnian tekemättä tämän eteen mitään. Sosiaalityön kentällä siis eivät osa valmistuneista työntekijöistä tahdo olla noviisin eli oppijan asemassa.
Kommentoinnissa myös oli havaittavissa wanhojen fraasien toistamista, kuin paikalla olisi ollut lauma opetettuja papukaijoja. Tai ainakin yksi tai kaksi. Kerran se oli yksi, jota sitten toinen tuli puollustamaan ja tämän puolesta puhumaan. Esimerkiksi sama wanha näkemys, jota Outi Harju-Koskelin tuo Pro Gardussaan esille, että sosiaalityöntekijät on leimattu huonoiksi, jaksettiin yhä toistaa ja sen tuomaa mielipahaa sosiaalityötä kommentoinutta kansaa sormella syyttävästi osoittaa.
Tästä on selkeästi havaittavissa sosiaalityön kriisin olevuus ja kuinka katastrofipsykologinen näkökulma ei ole hallussa ja kuinka sosiaalihuollon kentällä ei johtotaho ole ymmärtänyt antaa alaisilleen tarvittavaa kriisiapua sosiaalityön kriisiin. Surullista on, että tätä havaintoa tai näkökulmaa ei saa tuoda Sosiaalityön arjessa tehdään hyvää - FBryhmässä esille, sillä sitten on jo henkilökohtaisesti loukkaantuneita sosiaalivirkailijoita valittamassa kuinka heitä on loukattu syvästi. Ja ylläpito poistaa keskustelua.
Katastrofipsykologinen näkökulmahan toteaa kriisistä: "Traumaattiseen tapahtumaan liittyy melkein aina pyrkimys kieltää tapahtunut. Terveeseen käsittelyprosessiin kuitenkin kuuluu, että vähitellen tapahtunut muuttuu todeksi. - - - Tätä kutsutaan totuuden kohtaamiseksi. Sitä ei aina tapahdu. Tällöin juututaan kiinni syyttämiseen ja syyllisten etsimiseen ja ajatellaan, että syyllisten saaminen vastuuseen helpottaisi omaa oloa. - - - Kun totuutta ei pystytä psykologisesti hyväksymään se johtaa katkeruuteen ja vihaan. Jotkut tahtovat toimia aktiivisesti, jolloin epäoikeudenmukaisuuden kokemus kanavoituu poliisitutkintaan ja syyteharkintaan kohdistuvaan tyytymättömyyteen. Vaaditaan lisää poliisin tutkimuksia ja viedään itse asia oikeuteen." (Salli Saari, Kuin salama kirkkaalta taivaalta, s. 81)
Miksi sosiaalityöntekijöistä osa ei osaa keskustella asioista asioina, vaan vie keskustelun henkilökohtaisuuksiin, syyllistyy ja syyttää vastakommentoijaa syyllistämisestä ja loukkaantuu verisesti? Eikö koulutukseen kuulu tieto, että asiat voivat riidellä, mielipiteissä voi ja saa olla eriäväisyyksiä eli näkökulmia ja ihmisten ei pitäisi riidellä? Eikö näitä perusteita opeteta sosiaalityössä sen valmiuksia antavan koulutuksen yhteydessä? Eikö tätä seikkaa opeteta työyhteisössä johtajien johtamana?
Uutena "muotioikkuna" eli kriisioireiluna sosiaalityössä on työntekijöiden halu viedä vanhempia oikeuteen. Esimerkiksi entinen Vuosaaren lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä Jenni Weck-Näse tahtoi ottaa lapsen moniammatillisessa työryhmässä käsittelyyn halunsa viedä lapsen äidin kunnainsa loukkaamisesta oikeuteen, sillä äiti oli tuonut eriävän näkemyksensä sosiaalityön työpöydälle lastensuojelun toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta ja pyytänyt mm. Weck-Näselle ammatillisesti pätevää työhönohjausta, mikä on sosiaalityöntekijän ammatillinen etu. Tämä kaiketi oli loukannut Weck-Näseä, jonka ammattiylpeys ei kaiketi kestänyt vanhemman esittämää kritiikkiä hänen ja hänen alaisen yksipuoliseen työoteesen, jossa sosiaalityöntekijän subjektiivinen näkemys ilman asianmukaista tutkintaa johdatteli työtä. Menkää ja tietäkää, sillä avoin kirjaaminenkaan ei kuultunut sosiaalityöntekijöiden työnjälkeen ja äiti ei koskaan saanut tietää miksi häntä tahdottiin viedä oikeuteen ja mitä vastasi sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntija Karri Välimäki tähän asiaan moniammatillisessa työryhmässä. Lastensuojelun johtaja Sisko Lounatvuori ei suostunut ikinä vastaamaan äidin kyselyyn asiasta, vaikka kyllähän äidin olisi pitänyt saada tietää itseään koskevassa asiassa mitä lastensuojelu suunnittelee, sillä kyllähän avohuollon toiminnan tulisi olla avointa ja keskustelevaa.
Arvatkaa oliko äiti järkyttynyt itse tuossa tilanteessa? Oliko äiti kauhuissaan, peloissaan, kriisissä ja kuormittunut ja arvatkaa saiko äiti tuolloin vanhemmuuteensa ammatillisesti pätevää kriisiapua lastensuojelusta. Arvatkaa oliko työnjälki ammatillisesti pätevää palvelutyötä.
Sosiaalityön kentässä ajatellaan myös, että vanhemmuuden tukeminen on mielipideasia ja kiinni täysin sosiaalityöntekijän subjektiivisesta halusta. Jos sosiaalivirkailija tahtookin ruveta kriisissään oikeustaisteluihin asiakasta vastaan eli lasta, koska tahtoo taistella tämän vanhempia vastaan, kirjoittaa siitä naisten lehdet innoissaan sankaritarinoita ja työntekijän esimies ei puutu mitenkään asiaan.
Sosiaalityöntekijä voi vaatia itselleen korvauksia pahasti sanotusta lauseesta, jonka kuuli itse, jopa yli 1000 euroa. Sosiaalityöntekijä koki luonnollisesti pahaa mieltä, kun hänelle sanottiin pahasti, mutta humaani ymmärtävä anteeksiannon taito ei välttämättä kuulukkaan sitten ammatilliseen osaamiseen. Lisäksi sitä henkilökohtaisessa kriisissä ei näytetä ymmärtävän, että tunne on tunne ja se tosiaan kestää vain sekunnin kymmenesosan ja sen jälkeen tunteidensäätelytaidon omaava aikuinen osaa kyllä päästää tunteesta irti. Kriisissä se ei tietenkään ole itsestään selvää ja henkilökohtaisen kriisinsä uhria tulee ymmärtää ja osata myös auttaa. Miksi sosiaalialalla esimiestaho ei osaa tuossa tilanteessa kohdata alaistaan ja tarjota ammatillisesti pätevää kriisiapua.
Jos ravintola-alalla alkaisivat tarjoilijat viemään oikeuteen asiakkaitaan, jotka selvinpäin ja humaltuneena päästävät suustaan suodattamattakin ajatuksiaan, jotka toisinaan ovat erittäin loukkaavia, täyttävät kunnian loukkaamisen tai seksuaalisen häirinnän määritelmän, olisi Suomen käräjäoikeus täytetty pelkästään näillä käsittelyillä aivan varmasti. Jos ravintola-alalla tarjoilija alkaisi suunnittelmaan asiaakkaan oikeuteen viemistä, esimies kohtasi alaisensa, pitäisi henkilökohtaisen palaverin ja tarjoaisi alaiselleen apuaan: "Olisikohan kuitenkin hyvä, jos kävisit työterveydessä juttelemassa tuosta kokemuksestasi. Se ei ollut kiva kokemus, mutta ammattiimme kuuluu ymmärtää asiakaitamme ja kohdata heidät kaikesta huolimatta kunnioittaen ja tarkoituksemme on pytkiä palvelemaan kaikkia tässä ja nyt ja löytää keino siihen."
Sosiaalityöhän ei ole kovin iäkäs ala. Sen voisi määritellä olevan varmaankin murrosiässä. Niinhän ne murkutkin ilmoittavat vanhemmilleen: "Olet aivan paska, paska, paska paska! Vihaan sinua!" ja sitten paiskovat ovia ja polttavat siltoja ja luuhaavat kaveriporukassaan hyväksyen vain porukan näkemykset todellisuuteensa totuudeksi. Miksi sosiaalityön koulutuskentässä ei käydä vakavaa keskustelua alan nuoruudesta ja alan osallisuudesta tutkiviin tieteisiin ollen yksi tutkiva tiede, joka kehittyy? Jos koulutuksessa painotettaisiin, että ala on kehitysvaiheessa, ei työmaailmassa olisi niin suuri järkytys havaita, että kansa nurisee, kun "keitossa on hius".
Ravintola-ala on yksi maailman vanhimmista aloista. Se on niin tarkkaan tutkittu ja valvottu, ettei tarjoilijalla ole mitään kohtaa mitä töissä ei vahdittaisi ja valvottaisi. Kynsilakkaa ei saisi käytää, meikissäkin pitää olla tarkka, keittiössä ei saisi pitää koruja, vaatteet on määritelty tarkkaan mitä saa pitää ja missä ja kengillekin on omat säännöt missä niillä saa kulkea. Aivan kaikelle on tarkka sääntö ja tarkka perustelu ja kyse ei todellakaan ole pelkästään etiketistä, vaan kyse on hygieniasta. Ravintola-alalla pitää osata kriisityön alkeita, sillä ravintola voi syttyä palamaan, kokin veitsi voi livetä niin, että verta lentää ja tarjoilija voi liukastua, kaatua, lyödä päänsä, asiakas voi tukehtua tai saada sairaskohtauksen ja pelastustyötä tulee osata hakea ja ensiapua antaa. Asiakasta täytyy osata tukea jopa tekemään valintoja tilauksensa suhteen. Lisäksi asiakaspalvelun kaksi tärkeää sääntöä ovat: "Asiakas on aina oikeassa (jopa kun on väärässä < johdattele hänet oikeaan, kuin se olisi hänen tahto)" ja "Ota anna oikealta, tarjoa aina vasemmalta."
Sosiaalityö yhä etsii struktuuriaan ja oikeanlaista moniammatillista yhteistyötä. Ravintola-alalla moniammatillinen yhteistyö on niin kehittynyttä, että ei ole enää mitään asiaa mitä ei voisi tehdä, kunhan vain osaa toteuttaa sen tarkoin laadittujen sääntöjen mukaisesti. Ravintola-alaa ei voi toteuttaa, jos ei osaa sääntöjä ja jos ei toimi niiden mukaan. Ravintola suljetaan, jos ei toimita sääntöjen mukaan. Lakia ei saa rikkoa. Se olisikin päivä, kun vaikkapa Vuosaaren lastensuojelu suljettaisiin, koska siellä ei toimita joidenkin sääntöjen ja lakien mukaan.
Kuitenkin kaikesta edellisestä huolimatta eräs kommentoija Sosiaalityön arjessa tehdään hyvää - FB-ryhmässä oli sitä mieltä, että sosiaalityön arjessa tehdään pelkästään hyvää ja sosiaaliala ei todellakaan ole kriisissä eli kärsimystä aiheuttavassa muutostilassa. Jokainen pitkään ravintola-alalla työskennellyt ja uusia ravintoloita avaamassa ollut, tietää millaisesta kriisistä on kyse, kun avataan ravintola. Se ei ole herkkua. Toiset tarjoilijoista kestää tämän kärsimystä aiheuttavan muutostilan ja toiset joutuvat jatkamaan eteenpäin työmarkkinoilla etsien uutta työnantajaa ja alkua. Työryhmä kuitenkin pyrkii aina pitämään työryhmän kasassa ja koettaa kaikin tavoin saada muutoksen toteutumaan kaikkien prosessiin osallistuneiden eduksi, jotta asiakas on tyytyväinen. Esimiestaho jopa ilmoittaa projektin alussa, että haaste tulee olemaan korkea.
Eikö sosiaalityön koulutuksen kentäällä kerrota valmiudet koulutuksessaan työhönsä saavalle opiskelijalle, että haasteet työssä tulevat olemaan kovat ja tarkkana pitää olla kuin porkkana, jos tahtoo saada aikaan hyvää työnjälkeä ja kehittyä ammatillisesti? Eikö muutosvaiheen olevaisuudesta tiedoteta koulutuksessa, vaikka valtamediakin siitä kertoo ihan koko ajan?
Ryhmässä oli myös erittäin hedelmällinen keskustelu, jossa olin erään keskustelijan kanssa erimieltä. Lopputulos oli, että toinen meistä totesi lähteneensä keskustelussa lapasistaan ja toinen totesi keskustelun olleen silti antoisaa. Molemmille jäi positiivinen mieli, sillä molemmat keskustelivat asiasta ja keskustelu ei mennyt henkilökohtaiseen riitelyyn tai mielten pahottamisiin omassa kokemuksessa ja näin myös kyettiin löytämään yhtenäistä näkemystä, kun tunteille ei annettu liikaa tilaa kaikessa epäloogisuudessaan.
Keskusteluun ei siis tarvittu tuota ulkopuolista ammatillisesti pätevää työhönohjausta, joka katsoo tilannetta objektiivisesti, koska molemmat kesksutelijat pyrkivät pysymään objektiivisuudessa kaiken subjektiivisuutensa kanssa.
Annoin esimerkin, kuinka isä jota syytetään lapsensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä lastensuojelun toimesta menettää vaimonsa kanssa kaikki lapset huostaan ja vuoden päästä selviää poliisin esitutkinnassa, ettei mitään viitteitä seksuaaliselle hyväksikäytölle ollut.
Ei ole ihme, jos vanhempi tuossa vaiheessa saattaa sanoa muutaman suomalaisen voimasanan höystämänä näkemyksensä sosiaalivirkailiajasta, joka ei viitsinyt ennen huoltaan todella tutkia oliko huolelle aihetta itse. Myös totesin, että missään nimessä sosiaalityöntekijöitä ei saisi uhkailla vaikkapa väkivallalla, vaan työrauha pitäisi olla. Mainitsin myös sosiaalityön kovan luokan konkarit, jotka eivät vähästä säikähdä ja hätkähdä, vaan ymmärtävät inhimillistä ihmistä ja hakevat lasten etua.
Kerroin ystävästäni, jolla on oma lastensuojelulaitos eli hän on laitoksen johtaja. Hän on johtajana aina hakemassa lasten etua ja hänellä on oma ammatillisesti pätevä moniammatillinen työryhmä, joka hakee koko ajan omissa tutkimuksissaan lapsen etua. Kerroin kuinka tämä johtaja jopa on korottanut työvälineenään ääntä lapsen vastuusosiaalivirkailijalle, joka ei uskonut hänen ammattitaitoaan lasten asioissa, kun hän totesi mikä on hänen luonaan asuvan lapsen etu. Tuossa tilanteessa oli vastuusosiaalityöntekijä todennut, ettei ystäväni olisi mukamas ammattitaitoinen ja tehnyt hänestä valituksen, mikä ei tietenkään mennyt läpi, sillä ystäväni haki lapsen etua ja sosiaalivirkailija omaa etuaan loukkaannnuttuaan äänen korottamisesta tilanteessa, jossa hän ei kuunnellut kokenutta ammattikasvattajaa.
Jostain syystä ryhmän ylläpito poisti kommentin, jossa olin erimieltä siitä onko vanhemmuutta tukevaa lähteä viemään vanhempia oikeuteen loukatun ylpeyden takia, mutta jätti erillisen kommentin, jossa toin esille, että sosiaalityöntekijöillä tulisi olla työrauha.
Miettikää miltä näyttää keskustelu, kun sitä tutkiva koettaa löytää objektiivisuuden eriävistä näkemyksistä, kun ylläpito poistaa kommentteja puhtaasti oman subjektiivisen mielipiteensä pohjana.
Keskustelussa huomasin muutenkin kankeutta sosiaalityön arjessa. Mahdolliset nuoret virkailijat loukkaantuivat ajatuksestani, että sosiaalityössä on kovanluokan konkareita. Heille ajatus siitä, että he eivät ehkä kuulu tuohon konkareiden ryhmään oli liikaa ja he kokivat sen alentavana ja loukkaantuivat syvästi, toivat esille masentunutta ajatusmaailmaa, arvottivat negatiivisesti ajatukseni ja ilmoittivat etteivät tahdo enää osallistua edes keskusteluun. On erittäin kummallista, että sosiaalityön hyvään arkeen ei kuulu kunnioittaa kokemusasiantuntevuutta ja ei ymmärretä, että aito avoin keskustelu johtaa todella eriävien näkemysten kohtaamiseen. Konkarithan ovat kokemusasiantuntijoita, jotka ovat työstään reflektoiden oppineet. Nähtävästi nämä 2-12 vuotta alalla työskennelleet olettavat, että tuo aika riittää ammatillisessa kokemuksessa syvän rintaäänen saavuttamiseen, vaikka syksyllä 2015 ilmoitti Turun yliopisto, että moniammatillinen yhteistyö ei sosiaalihuollon kentällä toteudu. Jotkut konkareista ovat tämän havainneet ja alkaneet kouluttamaan itse itseään syventäen tietotaitojaan, jotta moniammatillinen yhteistyö toteutuisi. Toiset tahtovat saada konkarin kunnian tekemättä tämän eteen mitään. Sosiaalityön kentällä siis eivät osa valmistuneista työntekijöistä tahdo olla noviisin eli oppijan asemassa.
Kommentoinnissa myös oli havaittavissa wanhojen fraasien toistamista, kuin paikalla olisi ollut lauma opetettuja papukaijoja. Tai ainakin yksi tai kaksi. Kerran se oli yksi, jota sitten toinen tuli puollustamaan ja tämän puolesta puhumaan. Esimerkiksi sama wanha näkemys, jota Outi Harju-Koskelin tuo Pro Gardussaan esille, että sosiaalityöntekijät on leimattu huonoiksi, jaksettiin yhä toistaa ja sen tuomaa mielipahaa sosiaalityötä kommentoinutta kansaa sormella syyttävästi osoittaa.
Tästä on selkeästi havaittavissa sosiaalityön kriisin olevuus ja kuinka katastrofipsykologinen näkökulma ei ole hallussa ja kuinka sosiaalihuollon kentällä ei johtotaho ole ymmärtänyt antaa alaisilleen tarvittavaa kriisiapua sosiaalityön kriisiin. Surullista on, että tätä havaintoa tai näkökulmaa ei saa tuoda Sosiaalityön arjessa tehdään hyvää - FBryhmässä esille, sillä sitten on jo henkilökohtaisesti loukkaantuneita sosiaalivirkailijoita valittamassa kuinka heitä on loukattu syvästi. Ja ylläpito poistaa keskustelua.
Katastrofipsykologinen näkökulmahan toteaa kriisistä: "Traumaattiseen tapahtumaan liittyy melkein aina pyrkimys kieltää tapahtunut. Terveeseen käsittelyprosessiin kuitenkin kuuluu, että vähitellen tapahtunut muuttuu todeksi. - - - Tätä kutsutaan totuuden kohtaamiseksi. Sitä ei aina tapahdu. Tällöin juututaan kiinni syyttämiseen ja syyllisten etsimiseen ja ajatellaan, että syyllisten saaminen vastuuseen helpottaisi omaa oloa. - - - Kun totuutta ei pystytä psykologisesti hyväksymään se johtaa katkeruuteen ja vihaan. Jotkut tahtovat toimia aktiivisesti, jolloin epäoikeudenmukaisuuden kokemus kanavoituu poliisitutkintaan ja syyteharkintaan kohdistuvaan tyytymättömyyteen. Vaaditaan lisää poliisin tutkimuksia ja viedään itse asia oikeuteen." (Salli Saari, Kuin salama kirkkaalta taivaalta, s. 81)
Miksi sosiaalityöntekijöistä osa ei osaa keskustella asioista asioina, vaan vie keskustelun henkilökohtaisuuksiin, syyllistyy ja syyttää vastakommentoijaa syyllistämisestä ja loukkaantuu verisesti? Eikö koulutukseen kuulu tieto, että asiat voivat riidellä, mielipiteissä voi ja saa olla eriäväisyyksiä eli näkökulmia ja ihmisten ei pitäisi riidellä? Eikö näitä perusteita opeteta sosiaalityössä sen valmiuksia antavan koulutuksen yhteydessä? Eikö tätä seikkaa opeteta työyhteisössä johtajien johtamana?
Uutena "muotioikkuna" eli kriisioireiluna sosiaalityössä on työntekijöiden halu viedä vanhempia oikeuteen. Esimerkiksi entinen Vuosaaren lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä Jenni Weck-Näse tahtoi ottaa lapsen moniammatillisessa työryhmässä käsittelyyn halunsa viedä lapsen äidin kunnainsa loukkaamisesta oikeuteen, sillä äiti oli tuonut eriävän näkemyksensä sosiaalityön työpöydälle lastensuojelun toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta ja pyytänyt mm. Weck-Näselle ammatillisesti pätevää työhönohjausta, mikä on sosiaalityöntekijän ammatillinen etu. Tämä kaiketi oli loukannut Weck-Näseä, jonka ammattiylpeys ei kaiketi kestänyt vanhemman esittämää kritiikkiä hänen ja hänen alaisen yksipuoliseen työoteesen, jossa sosiaalityöntekijän subjektiivinen näkemys ilman asianmukaista tutkintaa johdatteli työtä. Menkää ja tietäkää, sillä avoin kirjaaminenkaan ei kuultunut sosiaalityöntekijöiden työnjälkeen ja äiti ei koskaan saanut tietää miksi häntä tahdottiin viedä oikeuteen ja mitä vastasi sosiaali- ja terveysviraston lakiasiantuntija Karri Välimäki tähän asiaan moniammatillisessa työryhmässä. Lastensuojelun johtaja Sisko Lounatvuori ei suostunut ikinä vastaamaan äidin kyselyyn asiasta, vaikka kyllähän äidin olisi pitänyt saada tietää itseään koskevassa asiassa mitä lastensuojelu suunnittelee, sillä kyllähän avohuollon toiminnan tulisi olla avointa ja keskustelevaa.
Arvatkaa oliko äiti järkyttynyt itse tuossa tilanteessa? Oliko äiti kauhuissaan, peloissaan, kriisissä ja kuormittunut ja arvatkaa saiko äiti tuolloin vanhemmuuteensa ammatillisesti pätevää kriisiapua lastensuojelusta. Arvatkaa oliko työnjälki ammatillisesti pätevää palvelutyötä.
Sosiaalityön kentässä ajatellaan myös, että vanhemmuuden tukeminen on mielipideasia ja kiinni täysin sosiaalityöntekijän subjektiivisesta halusta. Jos sosiaalivirkailija tahtookin ruveta kriisissään oikeustaisteluihin asiakasta vastaan eli lasta, koska tahtoo taistella tämän vanhempia vastaan, kirjoittaa siitä naisten lehdet innoissaan sankaritarinoita ja työntekijän esimies ei puutu mitenkään asiaan.
Sosiaalityöntekijä voi vaatia itselleen korvauksia pahasti sanotusta lauseesta, jonka kuuli itse, jopa yli 1000 euroa. Sosiaalityöntekijä koki luonnollisesti pahaa mieltä, kun hänelle sanottiin pahasti, mutta humaani ymmärtävä anteeksiannon taito ei välttämättä kuulukkaan sitten ammatilliseen osaamiseen. Lisäksi sitä henkilökohtaisessa kriisissä ei näytetä ymmärtävän, että tunne on tunne ja se tosiaan kestää vain sekunnin kymmenesosan ja sen jälkeen tunteidensäätelytaidon omaava aikuinen osaa kyllä päästää tunteesta irti. Kriisissä se ei tietenkään ole itsestään selvää ja henkilökohtaisen kriisinsä uhria tulee ymmärtää ja osata myös auttaa. Miksi sosiaalialalla esimiestaho ei osaa tuossa tilanteessa kohdata alaistaan ja tarjota ammatillisesti pätevää kriisiapua.
Jos ravintola-alalla alkaisivat tarjoilijat viemään oikeuteen asiakkaitaan, jotka selvinpäin ja humaltuneena päästävät suustaan suodattamattakin ajatuksiaan, jotka toisinaan ovat erittäin loukkaavia, täyttävät kunnian loukkaamisen tai seksuaalisen häirinnän määritelmän, olisi Suomen käräjäoikeus täytetty pelkästään näillä käsittelyillä aivan varmasti. Jos ravintola-alalla tarjoilija alkaisi suunnittelmaan asiaakkaan oikeuteen viemistä, esimies kohtasi alaisensa, pitäisi henkilökohtaisen palaverin ja tarjoaisi alaiselleen apuaan: "Olisikohan kuitenkin hyvä, jos kävisit työterveydessä juttelemassa tuosta kokemuksestasi. Se ei ollut kiva kokemus, mutta ammattiimme kuuluu ymmärtää asiakaitamme ja kohdata heidät kaikesta huolimatta kunnioittaen ja tarkoituksemme on pytkiä palvelemaan kaikkia tässä ja nyt ja löytää keino siihen."
Sosiaalityöhän ei ole kovin iäkäs ala. Sen voisi määritellä olevan varmaankin murrosiässä. Niinhän ne murkutkin ilmoittavat vanhemmilleen: "Olet aivan paska, paska, paska paska! Vihaan sinua!" ja sitten paiskovat ovia ja polttavat siltoja ja luuhaavat kaveriporukassaan hyväksyen vain porukan näkemykset todellisuuteensa totuudeksi. Miksi sosiaalityön koulutuskentässä ei käydä vakavaa keskustelua alan nuoruudesta ja alan osallisuudesta tutkiviin tieteisiin ollen yksi tutkiva tiede, joka kehittyy? Jos koulutuksessa painotettaisiin, että ala on kehitysvaiheessa, ei työmaailmassa olisi niin suuri järkytys havaita, että kansa nurisee, kun "keitossa on hius".
Ravintola-ala on yksi maailman vanhimmista aloista. Se on niin tarkkaan tutkittu ja valvottu, ettei tarjoilijalla ole mitään kohtaa mitä töissä ei vahdittaisi ja valvottaisi. Kynsilakkaa ei saisi käytää, meikissäkin pitää olla tarkka, keittiössä ei saisi pitää koruja, vaatteet on määritelty tarkkaan mitä saa pitää ja missä ja kengillekin on omat säännöt missä niillä saa kulkea. Aivan kaikelle on tarkka sääntö ja tarkka perustelu ja kyse ei todellakaan ole pelkästään etiketistä, vaan kyse on hygieniasta. Ravintola-alalla pitää osata kriisityön alkeita, sillä ravintola voi syttyä palamaan, kokin veitsi voi livetä niin, että verta lentää ja tarjoilija voi liukastua, kaatua, lyödä päänsä, asiakas voi tukehtua tai saada sairaskohtauksen ja pelastustyötä tulee osata hakea ja ensiapua antaa. Asiakasta täytyy osata tukea jopa tekemään valintoja tilauksensa suhteen. Lisäksi asiakaspalvelun kaksi tärkeää sääntöä ovat: "Asiakas on aina oikeassa (jopa kun on väärässä < johdattele hänet oikeaan, kuin se olisi hänen tahto)" ja "Ota anna oikealta, tarjoa aina vasemmalta."
Sosiaalityö yhä etsii struktuuriaan ja oikeanlaista moniammatillista yhteistyötä. Ravintola-alalla moniammatillinen yhteistyö on niin kehittynyttä, että ei ole enää mitään asiaa mitä ei voisi tehdä, kunhan vain osaa toteuttaa sen tarkoin laadittujen sääntöjen mukaisesti. Ravintola-alaa ei voi toteuttaa, jos ei osaa sääntöjä ja jos ei toimi niiden mukaan. Ravintola suljetaan, jos ei toimita sääntöjen mukaan. Lakia ei saa rikkoa. Se olisikin päivä, kun vaikkapa Vuosaaren lastensuojelu suljettaisiin, koska siellä ei toimita joidenkin sääntöjen ja lakien mukaan.
Kuitenkin kaikesta edellisestä huolimatta eräs kommentoija Sosiaalityön arjessa tehdään hyvää - FB-ryhmässä oli sitä mieltä, että sosiaalityön arjessa tehdään pelkästään hyvää ja sosiaaliala ei todellakaan ole kriisissä eli kärsimystä aiheuttavassa muutostilassa. Jokainen pitkään ravintola-alalla työskennellyt ja uusia ravintoloita avaamassa ollut, tietää millaisesta kriisistä on kyse, kun avataan ravintola. Se ei ole herkkua. Toiset tarjoilijoista kestää tämän kärsimystä aiheuttavan muutostilan ja toiset joutuvat jatkamaan eteenpäin työmarkkinoilla etsien uutta työnantajaa ja alkua. Työryhmä kuitenkin pyrkii aina pitämään työryhmän kasassa ja koettaa kaikin tavoin saada muutoksen toteutumaan kaikkien prosessiin osallistuneiden eduksi, jotta asiakas on tyytyväinen. Esimiestaho jopa ilmoittaa projektin alussa, että haaste tulee olemaan korkea.
Eikö sosiaalityön koulutuksen kentäällä kerrota valmiudet koulutuksessaan työhönsä saavalle opiskelijalle, että haasteet työssä tulevat olemaan kovat ja tarkkana pitää olla kuin porkkana, jos tahtoo saada aikaan hyvää työnjälkeä ja kehittyä ammatillisesti? Eikö muutosvaiheen olevaisuudesta tiedoteta koulutuksessa, vaikka valtamediakin siitä kertoo ihan koko ajan?
Ryhmässä oli myös erittäin hedelmällinen keskustelu, jossa olin erään keskustelijan kanssa erimieltä. Lopputulos oli, että toinen meistä totesi lähteneensä keskustelussa lapasistaan ja toinen totesi keskustelun olleen silti antoisaa. Molemmille jäi positiivinen mieli, sillä molemmat keskustelivat asiasta ja keskustelu ei mennyt henkilökohtaiseen riitelyyn tai mielten pahottamisiin omassa kokemuksessa ja näin myös kyettiin löytämään yhtenäistä näkemystä, kun tunteille ei annettu liikaa tilaa kaikessa epäloogisuudessaan.
Keskusteluun ei siis tarvittu tuota ulkopuolista ammatillisesti pätevää työhönohjausta, joka katsoo tilannetta objektiivisesti, koska molemmat kesksutelijat pyrkivät pysymään objektiivisuudessa kaiken subjektiivisuutensa kanssa.
Sosiaalityön arjessa tehdään hyvää FB-ryhmän ylläpitäjän Petra Malinin kanssa kävin keskustelua, jossa totesin:
"Säännöt lukevat mutta tuon säännön tulkitseminen näkyy olevan sitten yksin yp:n vallassa. Jos on aikaa lukea ja poistaa (kommentteja) miksi ei ole aikaa perustella. Perusteluhan on yksi taito mitä viranomaisen tulee reflektoiden opetella koko ajan.
"Säännöt lukevat mutta tuon säännön tulkitseminen näkyy olevan sitten yksin yp:n vallassa. Jos on aikaa lukea ja poistaa (kommentteja) miksi ei ole aikaa perustella. Perusteluhan on yksi taito mitä viranomaisen tulee reflektoiden opetella koko ajan.
Muutenhan sääntöihin vedoten voi tehdä mitä vain vaikk säännöt eivät mitenkään kohtaisi poistamaanne kommenttia.Tällöin ei sitten synny objektiivista reflektoivaa keskustelua.
Esim. poistitte erään kommentin, joka ei täyttänyt tuota sääntöä, jonka perusteella näin voitte toimia, mutta jonka voi retoorisin keinoin koettaa saada näyttämään sen täyttämistä. Kommentoija ei saanut perustelua ja toiminta sitten näyttikin mielivallalta tässä ryhmässä.
Ajattelin vain, että kun se on sitten niin läpinäkyvää, että sosiaalityötä arvostelevat saavat siitä sitten yhden leimaamiskeinon ja näytön, että arkeen liittyy muutakin kuin vain hyvää.
Suosittelen, että poistaessanne mielipiteitä, perustelette yv:nä toimintanne, jotta voitte saada vastakommentin ja näin ollen teette avointa reflektoivaa työtä. Mielipiteenoikeutta ei saisi rajoittaa ilman perusteltua syytä tässäkään ryhmässä miu mielestä. Muuten tietoisuus dialektiikan ymmärtämisessä ei kehity.
Ja samalla noi keskusteluketjut näyttävät ylläpidon subjektiivisen viestin viejiltä eikä objektiiviselta keskustelun kuvaukselta."
Ylläpitäjä sai muutaman häntä kehuvan kommentin joiltakin ryhmäläisiltä joissa taasen luotiin kuvaa, että olisin henkilökohtaisesti kritisoinut ylläpitäjää ihmisenä huonon työn toteuttajaksi. Tämän jälkeen minut poistettiin ryhmästä.
Ryhmän perustamisesta kuvataan mm. näin sivuilla:
"Ryhmän tarkoitus on ensisijaisesti keskustella sosiaalityöstä yleisellä tasolla, sen positiivisista puolista, toki siihen liittyvistä hankaluuksista, haasteista ja eettisistä ongelmistakin. "
Kuitenkin selkeästi eriävä näkemys, joka havaitsee hankaluuksia, haasteita ja eettisiä ongelmia sosiaalivirkailijan kannassa, ei ollutkaan ryhmässä sopivaa ja kommentteja poistettiin täysin vapaasti. Ryhmän keskustelua tutkiva ei siis mitenkään voi pitää ryhmän antamaa viestiä objektiivisena.
Lisäksi minua ihmetyttää kovasti sosiaalityön arki, jossa humaani ajattelu ei ole mitenkään edes tuolla tavalla nimetyssä ryhmässä hallussa. Jokainenhan tietää, että jos joku tekee virheen, siitä pitäisi kyetä keskustella tämän kanssa sosiaalipedagogiikan RATKES:n malleja käyttäen eheyttävässä ja voimannuttavassa mielessä, sen sijaan, että syrjäyttäisimme ihmisiä, joiden jostakin toiminnosta emme pidä. Mutta kuitenkin FB-ryhmässä, joka ilmoittaa tekevänsä sosiaalityössään hyvää, humaanin ajattelun alkeet, mielipiteenvapaudenoikeus, taito keskustella eriävistä näkemyksistä niitä tutkien ja näkemysten syntyä ja niiden mahdollista vaikutusta pohtien eivät ole hallussa.
Kiitän ryhmän ylläpitoa mielenkiintoisesta kohtaamisesta. Havaitsin, että ryhmässänne tehdään myös hyvää, vaikkakin joissakin kohtaan ollaan vielä mielestäni kovin naiveja ja keskustelussa herkkähipiäisiä. Pidän erikoisena halua pitää julkisena ryhmää, kuin esillä, jossa kuitenkin on hyvin tarkasti ajatuksena, että ryhmän tarkoitus ei ole antaa objektiivista kuvaa sosiaalityökentän haasteista, vaan olla eräänlainen vertaistukiryhmä, jossa osa totuudesta jätetään tietoisesti huomioimatta vain koska totuudesta ei tykätä.
Kovan luokan ammattilaisten, konkareiden, innovatiiviset kannanotot havaitsikin heti ryhmässä. Harmi, ettei heidän ääni ole ryhmässä kovin näkyvänä.
Täällä Mieron tiellä muistutan, että vaikka negatiivisia tunteita syntyy, voi niistä päästää irti ja pohtia asiaa myös toisen kannalta tätä huomioiden ja tämän tunteet huomioiden. Eivät omat tunteet ole ainoa asia, mitä tulee huomioida vuorovaikutuksessa. Ei oma mielipide ole ainut mille täällä tulee rakentaa. Aito ihmissuhde syntyy muustakin kuin vain kehuista ja olalle taputtelusta. Elämä ei ole pelkkää liittoutumista ihmisiin, jotka ovat samaa mieltä. Eriäviä näkemyksiä esittävät eivät ole välttämättä suoraan pahoja tai huonoja tai kelpaamattomia. On aina hyvä pohtia mitä kolme muuta ajatusta on viestin takana, joka tuodaan esille. Syvä silmiin katsominen, aito välittäminen, vaikeista asiosta keskustellessa, johtaa aina jonkin näköiseen yhteistyöhön ja yhteisymmärrykseen. Jos näitä ei osaa toiminnassaan, sitä kulkee monen tärkeän opin ohitse elämässään syrjäyttäessään ihmisiä vaikutuspiiristään, vain koska ei pidä viestistä.
Sosiaalityö on selkeästi kriississä ja se tuntee voimakkaasti ja kärsii. Se ei kestä totuutta ja ei kykene sitä vielä kohtaamaan. Se tarvitsee voimaannuttavaa kriisityötä ja tukea, kuten murrosvaihetta läpikäyvät teini-ikäiset. Se tarvitsee tunteidensäätelykasvatusta sekä tietoisen ajattelun opetusta.
Hoviniiauksen tärkeänä sääntönä on, ettei katsetta saa laskea, sillä joku voi sivaltaa miekalla kaulasi katki. Tuo vanha oppi on hyvin raa'alta ihmiskunnan historian ajalta, jota seurasi myös sanonta: "Älä ammu viestin tuojaa." Näiden molempien oppien pohtiminen olisi eritäin tärkeää sosiaalityön arjessa, jossa tehdään myös erittäin paljon mahtavaa jälkeä.
Teatterin tekninen johtaja totesi kerran: "Ohjaaja, lavastaja, puvustaja, dramaturgi, teatterin johtaja ja käyttöpäällikkö riitelivät keskenään taitteellisista näkemyksistään ja budjetista. Sitten minun piti mennä kertomaan heille, kun olivat päässeet lopulta yhteisymmärrykseen, että tuo ei ole paloturvallinen ja sitä ei voi noin toteuttaa."
Kuviteltu ei välttämättä ole käytännössä mahdollista ja kuviteltua ei mahdollisesti koskaan tapahtunutkaan.
Salli Saari (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Salli_Saari
Katastrofipsykologiasta:
https://prezi.com/gcvcq_xy4tyz/copy-of-katastrofipsykologia/
https://prezi.com/oylilr3p5xpg/katastrofipsykologia/
http://ykl.kirjastot.fi/fi-FI/sanat/…
http://www.hs.fi/haku/?haku=Katastrofipsykologia
http://www.uta.fi/kirjasto/vaitokset/1999/3099.html
Esim. poistitte erään kommentin, joka ei täyttänyt tuota sääntöä, jonka perusteella näin voitte toimia, mutta jonka voi retoorisin keinoin koettaa saada näyttämään sen täyttämistä. Kommentoija ei saanut perustelua ja toiminta sitten näyttikin mielivallalta tässä ryhmässä.
Ajattelin vain, että kun se on sitten niin läpinäkyvää, että sosiaalityötä arvostelevat saavat siitä sitten yhden leimaamiskeinon ja näytön, että arkeen liittyy muutakin kuin vain hyvää.
Suosittelen, että poistaessanne mielipiteitä, perustelette yv:nä toimintanne, jotta voitte saada vastakommentin ja näin ollen teette avointa reflektoivaa työtä. Mielipiteenoikeutta ei saisi rajoittaa ilman perusteltua syytä tässäkään ryhmässä miu mielestä. Muuten tietoisuus dialektiikan ymmärtämisessä ei kehity.
Ja samalla noi keskusteluketjut näyttävät ylläpidon subjektiivisen viestin viejiltä eikä objektiiviselta keskustelun kuvaukselta."
Ylläpitäjä sai muutaman häntä kehuvan kommentin joiltakin ryhmäläisiltä joissa taasen luotiin kuvaa, että olisin henkilökohtaisesti kritisoinut ylläpitäjää ihmisenä huonon työn toteuttajaksi. Tämän jälkeen minut poistettiin ryhmästä.
Ryhmän perustamisesta kuvataan mm. näin sivuilla:
"Ryhmän tarkoitus on ensisijaisesti keskustella sosiaalityöstä yleisellä tasolla, sen positiivisista puolista, toki siihen liittyvistä hankaluuksista, haasteista ja eettisistä ongelmistakin. "
Kuitenkin selkeästi eriävä näkemys, joka havaitsee hankaluuksia, haasteita ja eettisiä ongelmia sosiaalivirkailijan kannassa, ei ollutkaan ryhmässä sopivaa ja kommentteja poistettiin täysin vapaasti. Ryhmän keskustelua tutkiva ei siis mitenkään voi pitää ryhmän antamaa viestiä objektiivisena.
Lisäksi minua ihmetyttää kovasti sosiaalityön arki, jossa humaani ajattelu ei ole mitenkään edes tuolla tavalla nimetyssä ryhmässä hallussa. Jokainenhan tietää, että jos joku tekee virheen, siitä pitäisi kyetä keskustella tämän kanssa sosiaalipedagogiikan RATKES:n malleja käyttäen eheyttävässä ja voimannuttavassa mielessä, sen sijaan, että syrjäyttäisimme ihmisiä, joiden jostakin toiminnosta emme pidä. Mutta kuitenkin FB-ryhmässä, joka ilmoittaa tekevänsä sosiaalityössään hyvää, humaanin ajattelun alkeet, mielipiteenvapaudenoikeus, taito keskustella eriävistä näkemyksistä niitä tutkien ja näkemysten syntyä ja niiden mahdollista vaikutusta pohtien eivät ole hallussa.
Kiitän ryhmän ylläpitoa mielenkiintoisesta kohtaamisesta. Havaitsin, että ryhmässänne tehdään myös hyvää, vaikkakin joissakin kohtaan ollaan vielä mielestäni kovin naiveja ja keskustelussa herkkähipiäisiä. Pidän erikoisena halua pitää julkisena ryhmää, kuin esillä, jossa kuitenkin on hyvin tarkasti ajatuksena, että ryhmän tarkoitus ei ole antaa objektiivista kuvaa sosiaalityökentän haasteista, vaan olla eräänlainen vertaistukiryhmä, jossa osa totuudesta jätetään tietoisesti huomioimatta vain koska totuudesta ei tykätä.
Kovan luokan ammattilaisten, konkareiden, innovatiiviset kannanotot havaitsikin heti ryhmässä. Harmi, ettei heidän ääni ole ryhmässä kovin näkyvänä.
Täällä Mieron tiellä muistutan, että vaikka negatiivisia tunteita syntyy, voi niistä päästää irti ja pohtia asiaa myös toisen kannalta tätä huomioiden ja tämän tunteet huomioiden. Eivät omat tunteet ole ainoa asia, mitä tulee huomioida vuorovaikutuksessa. Ei oma mielipide ole ainut mille täällä tulee rakentaa. Aito ihmissuhde syntyy muustakin kuin vain kehuista ja olalle taputtelusta. Elämä ei ole pelkkää liittoutumista ihmisiin, jotka ovat samaa mieltä. Eriäviä näkemyksiä esittävät eivät ole välttämättä suoraan pahoja tai huonoja tai kelpaamattomia. On aina hyvä pohtia mitä kolme muuta ajatusta on viestin takana, joka tuodaan esille. Syvä silmiin katsominen, aito välittäminen, vaikeista asiosta keskustellessa, johtaa aina jonkin näköiseen yhteistyöhön ja yhteisymmärrykseen. Jos näitä ei osaa toiminnassaan, sitä kulkee monen tärkeän opin ohitse elämässään syrjäyttäessään ihmisiä vaikutuspiiristään, vain koska ei pidä viestistä.
Sosiaalityö on selkeästi kriississä ja se tuntee voimakkaasti ja kärsii. Se ei kestä totuutta ja ei kykene sitä vielä kohtaamaan. Se tarvitsee voimaannuttavaa kriisityötä ja tukea, kuten murrosvaihetta läpikäyvät teini-ikäiset. Se tarvitsee tunteidensäätelykasvatusta sekä tietoisen ajattelun opetusta.
Hoviniiauksen tärkeänä sääntönä on, ettei katsetta saa laskea, sillä joku voi sivaltaa miekalla kaulasi katki. Tuo vanha oppi on hyvin raa'alta ihmiskunnan historian ajalta, jota seurasi myös sanonta: "Älä ammu viestin tuojaa." Näiden molempien oppien pohtiminen olisi eritäin tärkeää sosiaalityön arjessa, jossa tehdään myös erittäin paljon mahtavaa jälkeä.
Teatterin tekninen johtaja totesi kerran: "Ohjaaja, lavastaja, puvustaja, dramaturgi, teatterin johtaja ja käyttöpäällikkö riitelivät keskenään taitteellisista näkemyksistään ja budjetista. Sitten minun piti mennä kertomaan heille, kun olivat päässeet lopulta yhteisymmärrykseen, että tuo ei ole paloturvallinen ja sitä ei voi noin toteuttaa."
Kuviteltu ei välttämättä ole käytännössä mahdollista ja kuviteltua ei mahdollisesti koskaan tapahtunutkaan.
Salli Saari (wiki):
https://fi.wikipedia.org/wiki/Salli_Saari
Katastrofipsykologiasta:
https://prezi.com/gcvcq_xy4tyz/copy-of-katastrofipsykologia/
https://prezi.com/oylilr3p5xpg/katastrofipsykologia/
http://ykl.kirjastot.fi/fi-FI/sanat/…
http://www.hs.fi/haku/?haku=Katastrofipsykologia
http://www.uta.fi/kirjasto/vaitokset/1999/3099.html
RSS Feed
