Olen tässä pohtinut sosiaalivirkailijoiden aivan järjetöntä käytöstä, josta kokoajan valtamediassakin alkaa tihkumaan tietoa. Jo pelkästään 8-vuotiaan Eerikan kuolema viisi vuotta sitten toi esille, kuinka valvonta olisi tarpeen, mutta siltikään valtiomme päättäjät eivät havahtuneet. Kuinka monta viranomaista sulkikaan silmänsä tuon vakavan tarpeen edessä. Aivan valtava määrä ihmisiä tahtoo yhä luottaa sokeasti järjestelmään, jonka toimivuudesta ei ole todella objektiivisia tutkimuksia paljoakaan ja josta tehdyt tutkimukset eivät ole tuoneet esille monessakaan tilanteessa luottamusta herättävää johtopäätelmää.
Katselin Armanin doggaria, jossa käsiteltiin mielenterveysongelmia. Asiantuntija kertoi mielenterveydenongelmat saavan alkusynnyn useimmiten lapsuuden traumoista ja tulevan laukaistuksi haastavista olosuhteista.
Minkälaisissa olosuhteissa työskentelevät meidän sosiaalivirkailijat lastensuojelussa? Haastavissa.
Meillähän ei tutkita soveltuvuustestein lastensuojelun sosiaalivirkailijan soveltuvuutta työhönsä, kun tämä saa ammatillisen pätevyyden kouultuksen loppuun suoritettuaan. Kukaan ei siis tiedä jo pelkästään opiskelun ollessa toisille erittäin haastavaa, onko valmistumisen jälkeen kyseinen henkilö enää oikeastaan työkykyinen tai todella soveltuva. Onko kyseisellä henkilöllä mielenterveysongelmia? Kukaan ei tutki myöskään työhön hakeutuvien taustoja ja onko heillä kenties omassa lapsuudessaan voimakkaita traumaattisia kokemuksia, joka olisi mm. luonut toimintamotiivin pelastaa muut lapset samankaltaiselta kohtelulta. Eli kukaan ei tutki, kuinka suuri prosentuaalinen mahdollisuus on kyseisellä henkilöllä sairastua mielenterveysongelmiin, jos ottaa vastaan erittäin haastavan työtehtävän. Jos on vakavia traumaattisia kokemuksia lapsuudessa, on suurempi riski sairastua mielenterveydeltään aikuisiällä.
Kukaan ei tutki todella eläkeikää lähestyvän sosiaalivirkailijan toimintakykyä haastavassa työssään.
Syksyllä 2013 Anne-Elena Vatjus totesi eräälle äidille, joka kertoi huolistaan koskien lapsen isää ja haastavasta olosuhteestaan Vatjukselle :"Oma on syysi, kun teit sille miehelle lapsen tarkistamatta kuka hän on!"
Jokainen järkevä ihminen tietää, että on mahdotonta arvioida todella rakastumisen tilassa toista ihmistä ja kukaan meistä ei voi ennustaa millaiseksi muuttuu parisuhteen aikana partnerimme. Elämä on ihmissuhteissa eräällä tavalla heittäytymistä, toivoa ja uskoa sekä kaikille meille pettymystä. Kuitenkaan ammatillisesti pätevä sosiaalivirkailija ei vastaa avunpyyntöön piiloagressiolla, syyttäen apua pyytävää ongelmastaan.
Vatjuksen käytös toikin siis esille hänen mielentilaansa ja kykyään käsitellä asemassaan haastavia asioita vanhemman vanhemmuuden tukijana. Hyökkäävä syyllistäminen ei ole vanhemman vanhemmuutta tukevaa. Silti Vatjus sai toimia työssään, vaikka hän käyttäytyi näin vanhempaa kohtaan ja toisti käytöstään useasti, sillä kognitio on kierre, joka laittaa meidät toimimaan toistuvasti samalla tavalla, jos meillä ei ole menttoria, joka auttaa rikkomaan tuon kierteen ja tuomaan siihen uusia reaktiotapoja.
Koska valvontaa ei ollut, paikkaa johon äiti voisi akuutisti viedä asian eteenpäin kertoen miten Vatjus oli vastannut hänen avunpyyntöihinsä, ei äidillä ollut muuta toimintakeinoa, kuin vain alistua saamaansa kohteluun, jota nykyisin itseään sosiaali- ja terveysvirastoksi kutsuva lastensuojelun johtaja Nummikoski pitää näkemyksenään pyrkimykseksi kunnioittaa äidin vanhemmuutta.
Kukaan ei valvo myöskään sitä millainen ihminen pääsee lastensuojelun johtajaksi ja itseään sosiaali- ja terveysvirastoksi kutsuvan johtajan kohdalla ei ole tahoa, jonne voisi tuoda esille, että kyseisen henkilön todellisuuden taju lastensuojelun johtoasemassa on tainnut hieman heikentyä.
Lastensuojelutyö on erittäin traumaattista. Nuoret sosiaalivirkailijat keskittyvät usein kuvaamaan sitä, kuinka hirveää on heille mennä kotiin, jossa kaikki on sekaisin ja likaista, lapset eivät ole saaneet ruokaa vuorokausiin ja vaipat ovat palaneet kiinni lapsen ihoon. Hirveää se on varmasti.
Kun työ on todella traumaattista ja haastavaa useissa tilanteissa, vaikuttaa se luonnollisesti voimakkaasti aivokemian tuotantoon. Tämä taas vaikuttaa mielenterveyteen pitkällä aikavälillä.
Jokainen meistä on persoonallinen yksilö, täysin erilainen toisistamme, ja me kaikki reagoimme aivokemiallisiin reaktioihin monella tavoin samankaltaisesti ja silti yksilöllisen persoonallisesti. Meillä on jokaisella on erilainen kyky hallita emootioitamme ja tunteitamme ja tätä kautta ajatuksiamme. Pitkällä aikavälillä jokin hyvin samankaltainen tilanne voi toisessa saada aikaan luonnollisen masennustilan, toiselle tämän lisäksi vakavaa ahdistusta, kolmannelle jopa psykoottista oireilua, neljännelle traumaperäisen dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireiluja ja jopa aikaan useita toisistaan voimakkaasti erilaisia persoonia, voimakasta impulsiivisuutta sekä aggressiivisuutta, pipolaarisuutta, maanisuutta, skitsofreniaa ja niin edelleen ja kaikkea edellistä eri asteisina sekä monia muita mielentiloja, joita en nyt maininnut.
Kukaan ei kuitenkaan viikottain tai itseasiassa päivittäin valvo, kuinka toimintakykyisiä ovat sosiaalivirkailijat lasten asioissa todella. Työntekijällä on mahdollisuus purkaa rankkoja kokemuksia työterveydelle, kun tätä tarvitsee omasta kokemuksesta tai kun esimies suosittelee tukeutumaan tuen piiriin, mutta esimerkiksi psykoottinen ei koe olevansa sairas ja lievä psykoosi voi jäädä työryhmässäkin huomioimatta, sillä huolivoitteisessa työssä työtoverin voimakas (tosin aiheeton) huoli jonkun lapsen olosuhteista voi saada koko työryhmän uskomaan, että lapsesta tulee olla huolissaan.
Kertoihan vs. sos. Laura Lainekin syksyllä 2014 äidille, että koko Vuosaaren lastensuojelun 12-päinen työryhmä on 100%:sen varma, että äiti käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväksi eli on homoseksuaalinen pedofiili-insesti. Laine ei ollut suorittanut mitään tutkimusta väitteensä taakse, mutta oli saanut huolessaan koko Vuosaaren lastensuojelun olemaan VARMA. Äiti ei käyttänyt tuolloin seitsenvuotista tytärtään seksuaalisesti hyväksi.
En väitä Laineen olleen psykoosissa, mutta ainakin hän on tyhmä, ei tiedä miten asioita pitäisi tutkia, ennen kuin esittää väittämiä, pitää itseään silti äärettömän viisaana ja on valmis fallisesti kävelemään ihmisten ylitse, joita aiheettomasti syyttää vakavasta vaarallisuudesta lapselle ja joita leimaa tällaisella leimalla. En omaa kompetenssia määritellä Laineen mielenterveyttä, mutta kognition tasosta ja ammatillisesta pätevyydestä voidaan havaita tapahtumaketjun perusteella jo jotain.
Edellisestä onkin hyvä hypätä tutkinnallisen ammattitaidon valvonnallisesta tarpeesta sosiaalivirkailijoille. Poliisi tutkii vain rikoksia ja koettaa ehkäistä rikoksia. Sosiaalityö tutkii sitten niitä jäljelle jääviä ongelmia. Vai tutkiiko todella?
Tutkintatavat ovat kuitenkin loppupeleissä aivan samoille perusteille perustuvia ja niiden tarkoitus on aina saada aikaan yhteiskunnan rauha ja parempi olosuhde kaikille tuen keinoin. Mutta jos sosiaalivirkailija mitään tutkimatta väittää vanhemman olevan "kuin nisti, jonka kotona ei ole lapselle arvattavuutta," kuten väitti vs. sos. Anitta Jokinen äidistä, jolla ei ollut päihderiippuvuutta tai mielenterveysongelmaa, joka olisi tehnyt hänestä nistin lailla arvaamattoman lapselle, ei tutkintatapojen olevaisuutta sosiaalityön koulutuspohjassa ole sitten itse työssä huomioitu.
Jonkun siis pitäisi valvoa sosiaalityön tutkimustyötä ja sitä toteutetaanko tutkimusta ollenkaan.
Muutenhan meillä on kohta listalla paljonkin kuolleita lapsia sekä mielenterveydellään oireilevia lapsia ja vanhempia, kun sosiaalityö muuttuukin tukevasta haastavaksi ja haavoittavaksi.
Yhteiskunnallemme näin siis valtavan kalliiksi, kun traumatisoituneet sosiaalivirkailijat alentuneessa kognitiossa toimii perheitä traumatisoivasti tukemisen sijaan.
Olihan joku sosiaalivirkailija todennut, ettei häntä kiinnosta, jos hänen vastuullaan oleva lapsi makaisi kuolleena katuojassa ja Eerikasta huolissaan ollut äiti määriteltiin lastensuojelun toimesta äitiä todella kohtaamatta suoraan hulluksi.
Kuinka useasti sosiaalivirkailijoille tulee kertoa, etteivät he voi määritellä kenenkään mielenterveyttä, toisen tai omaansa tai työtoverinsakaan ja että heidän tehtävänsä on työssään välittää, vaikka ei jaksaisi tai viitsisi tai huvittaisi tai osaisi?
Täällä Mieron tiellä totean, että Teidän arvoisat lukijat olisi hyvä ottaa puheeksi tämä ajatusketjuni, jos tunnette päättäjiä tai ihan muutenkin sosiaalisessa verkostossanne. Ei leimataksenne sosiaalityötä toimimattomaksi, vaan tuodaksenne esille tuen ja valvonnan tarpeen sosiaalityöhön. Ongelmat ovat usein korjattavissa ja humaani ajattelu rakentavassa mielessä auttaa enemmän kuin lastensuojelun itse usein käyttämä syyttävä ja hyökkäävä asenne.
Keskustelulla, pohtimani maininnalla, voi olla sellainen vaikutus, että se herättää kuulijassa kiinnostusta ja hän saattaa alkaa tutkimaan mainitsemiani seikkoja laajemmin. Tämä voi lisätä tämän vakavan asian tietämystä ja ehkä, tosiaan ehkä, mahdollisesti 200-500 vuoden kuluttua olemme voineet saavuttaa kaikille turvallisemma olosuhteen viranomaislaitokseen, joka määrittää itsensä meitä suojelevaksi.
Mielestäni sosiaali- ja terveysviraston ja kunnan ulkopuolinen valvova taho, viraston sisällä, lastensuojelullista työtä tukevana olisi erityisesti sosiaalityöntekijöiden etu. Luulisi kuitenkin, että vain harva heistä todella on sosiopaatti tai psykopaatti, joka pukeutui nk. lampaan vaatteisiin sutena, vahingoittaaksen lapsia ja näiden vanhempia heidän edun vastaisella toimínnalla. Eikö siis sosiaalivirkailijakin toivoisi, että joku valvoisi, ohjaisi, olisi menttori, työn toteutumisen aikana? Jos esim. oikeusministeriön alaisuuteen luotaisiin virkoja jokaiseen lastensuojelun yksikköön, joiden työtehtävänä olisi tutkia työn oikeudenmukaisuutta ja tutkimuksen laatua sosiaalityössä ja jos sosiaali- ja terveysministeriöön perustettaisiin Valviran kanssa yhteistyössä erillinen moniammatillinen työryhmä, johon voisi valvova viranomainen viedä case-menetelmällä tarkemmin arvioitavaksi työn laatua tarvittaessa moniongelmaisen perheen kohdalla, eikö tämä loisi voimakasta lisäturvaa meille.
Nythän käytännössä sosiaalivirkailija voi väittää pelkkää väittämäänsä objektiiviseksi tutkimukseksi ja kukaan ei tätä valvo, vaan koko työryhmä saattaa tykätessään työkaveristaan ja luottaessaan tähän, uskoa väittämiin. Harhainen sosiaalivirkailija voi tuhota pienen lapsen lapsuuden vakavasti. Lastensuojelutyöntekijät tutkitusti jäävät usein sairaslomalle mielenterveyssyistä ja silti saavat jatkaa lomalta palattuaan työssään, vaikka heidän ajattelunsa taso olisi mielenterveydellisen tilan vuoksi vakavasti laskenut.
Hyvä ammatillisesti pätevä tuki ennaltaehkäisisi sosiaalivirkailijoiden sairastumista, jos työryhmässä olisi päivittäin psykoterapeutti valvomassa työn järkevyyttä ja sosiaalivirkailijan ajattelutapojen viisautta. Tämä henkilö voisi osallistua työryhmän ryhmäpalavereihin ja niiden perusteella myös katsoa sosiaalityöntekijän mahdollista tuen tarvetta mielensä toiminnalle.
Ja eiköhän tästä lopulta hyötyisi tuo tärkein, lastensuojelun asiakas, pieni meille tärkeä lapsi, jonka kuuluisi saada hyvää ja hellää huolenpitoa ja järkevä tuki.
Katselin Armanin doggaria, jossa käsiteltiin mielenterveysongelmia. Asiantuntija kertoi mielenterveydenongelmat saavan alkusynnyn useimmiten lapsuuden traumoista ja tulevan laukaistuksi haastavista olosuhteista.
Minkälaisissa olosuhteissa työskentelevät meidän sosiaalivirkailijat lastensuojelussa? Haastavissa.
Meillähän ei tutkita soveltuvuustestein lastensuojelun sosiaalivirkailijan soveltuvuutta työhönsä, kun tämä saa ammatillisen pätevyyden kouultuksen loppuun suoritettuaan. Kukaan ei siis tiedä jo pelkästään opiskelun ollessa toisille erittäin haastavaa, onko valmistumisen jälkeen kyseinen henkilö enää oikeastaan työkykyinen tai todella soveltuva. Onko kyseisellä henkilöllä mielenterveysongelmia? Kukaan ei tutki myöskään työhön hakeutuvien taustoja ja onko heillä kenties omassa lapsuudessaan voimakkaita traumaattisia kokemuksia, joka olisi mm. luonut toimintamotiivin pelastaa muut lapset samankaltaiselta kohtelulta. Eli kukaan ei tutki, kuinka suuri prosentuaalinen mahdollisuus on kyseisellä henkilöllä sairastua mielenterveysongelmiin, jos ottaa vastaan erittäin haastavan työtehtävän. Jos on vakavia traumaattisia kokemuksia lapsuudessa, on suurempi riski sairastua mielenterveydeltään aikuisiällä.
Kukaan ei tutki todella eläkeikää lähestyvän sosiaalivirkailijan toimintakykyä haastavassa työssään.
Syksyllä 2013 Anne-Elena Vatjus totesi eräälle äidille, joka kertoi huolistaan koskien lapsen isää ja haastavasta olosuhteestaan Vatjukselle :"Oma on syysi, kun teit sille miehelle lapsen tarkistamatta kuka hän on!"
Jokainen järkevä ihminen tietää, että on mahdotonta arvioida todella rakastumisen tilassa toista ihmistä ja kukaan meistä ei voi ennustaa millaiseksi muuttuu parisuhteen aikana partnerimme. Elämä on ihmissuhteissa eräällä tavalla heittäytymistä, toivoa ja uskoa sekä kaikille meille pettymystä. Kuitenkaan ammatillisesti pätevä sosiaalivirkailija ei vastaa avunpyyntöön piiloagressiolla, syyttäen apua pyytävää ongelmastaan.
Vatjuksen käytös toikin siis esille hänen mielentilaansa ja kykyään käsitellä asemassaan haastavia asioita vanhemman vanhemmuuden tukijana. Hyökkäävä syyllistäminen ei ole vanhemman vanhemmuutta tukevaa. Silti Vatjus sai toimia työssään, vaikka hän käyttäytyi näin vanhempaa kohtaan ja toisti käytöstään useasti, sillä kognitio on kierre, joka laittaa meidät toimimaan toistuvasti samalla tavalla, jos meillä ei ole menttoria, joka auttaa rikkomaan tuon kierteen ja tuomaan siihen uusia reaktiotapoja.
Koska valvontaa ei ollut, paikkaa johon äiti voisi akuutisti viedä asian eteenpäin kertoen miten Vatjus oli vastannut hänen avunpyyntöihinsä, ei äidillä ollut muuta toimintakeinoa, kuin vain alistua saamaansa kohteluun, jota nykyisin itseään sosiaali- ja terveysvirastoksi kutsuva lastensuojelun johtaja Nummikoski pitää näkemyksenään pyrkimykseksi kunnioittaa äidin vanhemmuutta.
Kukaan ei valvo myöskään sitä millainen ihminen pääsee lastensuojelun johtajaksi ja itseään sosiaali- ja terveysvirastoksi kutsuvan johtajan kohdalla ei ole tahoa, jonne voisi tuoda esille, että kyseisen henkilön todellisuuden taju lastensuojelun johtoasemassa on tainnut hieman heikentyä.
Lastensuojelutyö on erittäin traumaattista. Nuoret sosiaalivirkailijat keskittyvät usein kuvaamaan sitä, kuinka hirveää on heille mennä kotiin, jossa kaikki on sekaisin ja likaista, lapset eivät ole saaneet ruokaa vuorokausiin ja vaipat ovat palaneet kiinni lapsen ihoon. Hirveää se on varmasti.
Kun työ on todella traumaattista ja haastavaa useissa tilanteissa, vaikuttaa se luonnollisesti voimakkaasti aivokemian tuotantoon. Tämä taas vaikuttaa mielenterveyteen pitkällä aikavälillä.
Jokainen meistä on persoonallinen yksilö, täysin erilainen toisistamme, ja me kaikki reagoimme aivokemiallisiin reaktioihin monella tavoin samankaltaisesti ja silti yksilöllisen persoonallisesti. Meillä on jokaisella on erilainen kyky hallita emootioitamme ja tunteitamme ja tätä kautta ajatuksiamme. Pitkällä aikavälillä jokin hyvin samankaltainen tilanne voi toisessa saada aikaan luonnollisen masennustilan, toiselle tämän lisäksi vakavaa ahdistusta, kolmannelle jopa psykoottista oireilua, neljännelle traumaperäisen dissosiatiivisen identiteettihäiriön oireiluja ja jopa aikaan useita toisistaan voimakkaasti erilaisia persoonia, voimakasta impulsiivisuutta sekä aggressiivisuutta, pipolaarisuutta, maanisuutta, skitsofreniaa ja niin edelleen ja kaikkea edellistä eri asteisina sekä monia muita mielentiloja, joita en nyt maininnut.
Kukaan ei kuitenkaan viikottain tai itseasiassa päivittäin valvo, kuinka toimintakykyisiä ovat sosiaalivirkailijat lasten asioissa todella. Työntekijällä on mahdollisuus purkaa rankkoja kokemuksia työterveydelle, kun tätä tarvitsee omasta kokemuksesta tai kun esimies suosittelee tukeutumaan tuen piiriin, mutta esimerkiksi psykoottinen ei koe olevansa sairas ja lievä psykoosi voi jäädä työryhmässäkin huomioimatta, sillä huolivoitteisessa työssä työtoverin voimakas (tosin aiheeton) huoli jonkun lapsen olosuhteista voi saada koko työryhmän uskomaan, että lapsesta tulee olla huolissaan.
Kertoihan vs. sos. Laura Lainekin syksyllä 2014 äidille, että koko Vuosaaren lastensuojelun 12-päinen työryhmä on 100%:sen varma, että äiti käyttää tytärtään seksuaalisesti hyväksi eli on homoseksuaalinen pedofiili-insesti. Laine ei ollut suorittanut mitään tutkimusta väitteensä taakse, mutta oli saanut huolessaan koko Vuosaaren lastensuojelun olemaan VARMA. Äiti ei käyttänyt tuolloin seitsenvuotista tytärtään seksuaalisesti hyväksi.
En väitä Laineen olleen psykoosissa, mutta ainakin hän on tyhmä, ei tiedä miten asioita pitäisi tutkia, ennen kuin esittää väittämiä, pitää itseään silti äärettömän viisaana ja on valmis fallisesti kävelemään ihmisten ylitse, joita aiheettomasti syyttää vakavasta vaarallisuudesta lapselle ja joita leimaa tällaisella leimalla. En omaa kompetenssia määritellä Laineen mielenterveyttä, mutta kognition tasosta ja ammatillisesta pätevyydestä voidaan havaita tapahtumaketjun perusteella jo jotain.
Edellisestä onkin hyvä hypätä tutkinnallisen ammattitaidon valvonnallisesta tarpeesta sosiaalivirkailijoille. Poliisi tutkii vain rikoksia ja koettaa ehkäistä rikoksia. Sosiaalityö tutkii sitten niitä jäljelle jääviä ongelmia. Vai tutkiiko todella?
Tutkintatavat ovat kuitenkin loppupeleissä aivan samoille perusteille perustuvia ja niiden tarkoitus on aina saada aikaan yhteiskunnan rauha ja parempi olosuhde kaikille tuen keinoin. Mutta jos sosiaalivirkailija mitään tutkimatta väittää vanhemman olevan "kuin nisti, jonka kotona ei ole lapselle arvattavuutta," kuten väitti vs. sos. Anitta Jokinen äidistä, jolla ei ollut päihderiippuvuutta tai mielenterveysongelmaa, joka olisi tehnyt hänestä nistin lailla arvaamattoman lapselle, ei tutkintatapojen olevaisuutta sosiaalityön koulutuspohjassa ole sitten itse työssä huomioitu.
Jonkun siis pitäisi valvoa sosiaalityön tutkimustyötä ja sitä toteutetaanko tutkimusta ollenkaan.
Muutenhan meillä on kohta listalla paljonkin kuolleita lapsia sekä mielenterveydellään oireilevia lapsia ja vanhempia, kun sosiaalityö muuttuukin tukevasta haastavaksi ja haavoittavaksi.
Yhteiskunnallemme näin siis valtavan kalliiksi, kun traumatisoituneet sosiaalivirkailijat alentuneessa kognitiossa toimii perheitä traumatisoivasti tukemisen sijaan.
Olihan joku sosiaalivirkailija todennut, ettei häntä kiinnosta, jos hänen vastuullaan oleva lapsi makaisi kuolleena katuojassa ja Eerikasta huolissaan ollut äiti määriteltiin lastensuojelun toimesta äitiä todella kohtaamatta suoraan hulluksi.
Kuinka useasti sosiaalivirkailijoille tulee kertoa, etteivät he voi määritellä kenenkään mielenterveyttä, toisen tai omaansa tai työtoverinsakaan ja että heidän tehtävänsä on työssään välittää, vaikka ei jaksaisi tai viitsisi tai huvittaisi tai osaisi?
Täällä Mieron tiellä totean, että Teidän arvoisat lukijat olisi hyvä ottaa puheeksi tämä ajatusketjuni, jos tunnette päättäjiä tai ihan muutenkin sosiaalisessa verkostossanne. Ei leimataksenne sosiaalityötä toimimattomaksi, vaan tuodaksenne esille tuen ja valvonnan tarpeen sosiaalityöhön. Ongelmat ovat usein korjattavissa ja humaani ajattelu rakentavassa mielessä auttaa enemmän kuin lastensuojelun itse usein käyttämä syyttävä ja hyökkäävä asenne.
Keskustelulla, pohtimani maininnalla, voi olla sellainen vaikutus, että se herättää kuulijassa kiinnostusta ja hän saattaa alkaa tutkimaan mainitsemiani seikkoja laajemmin. Tämä voi lisätä tämän vakavan asian tietämystä ja ehkä, tosiaan ehkä, mahdollisesti 200-500 vuoden kuluttua olemme voineet saavuttaa kaikille turvallisemma olosuhteen viranomaislaitokseen, joka määrittää itsensä meitä suojelevaksi.
Mielestäni sosiaali- ja terveysviraston ja kunnan ulkopuolinen valvova taho, viraston sisällä, lastensuojelullista työtä tukevana olisi erityisesti sosiaalityöntekijöiden etu. Luulisi kuitenkin, että vain harva heistä todella on sosiopaatti tai psykopaatti, joka pukeutui nk. lampaan vaatteisiin sutena, vahingoittaaksen lapsia ja näiden vanhempia heidän edun vastaisella toimínnalla. Eikö siis sosiaalivirkailijakin toivoisi, että joku valvoisi, ohjaisi, olisi menttori, työn toteutumisen aikana? Jos esim. oikeusministeriön alaisuuteen luotaisiin virkoja jokaiseen lastensuojelun yksikköön, joiden työtehtävänä olisi tutkia työn oikeudenmukaisuutta ja tutkimuksen laatua sosiaalityössä ja jos sosiaali- ja terveysministeriöön perustettaisiin Valviran kanssa yhteistyössä erillinen moniammatillinen työryhmä, johon voisi valvova viranomainen viedä case-menetelmällä tarkemmin arvioitavaksi työn laatua tarvittaessa moniongelmaisen perheen kohdalla, eikö tämä loisi voimakasta lisäturvaa meille.
Nythän käytännössä sosiaalivirkailija voi väittää pelkkää väittämäänsä objektiiviseksi tutkimukseksi ja kukaan ei tätä valvo, vaan koko työryhmä saattaa tykätessään työkaveristaan ja luottaessaan tähän, uskoa väittämiin. Harhainen sosiaalivirkailija voi tuhota pienen lapsen lapsuuden vakavasti. Lastensuojelutyöntekijät tutkitusti jäävät usein sairaslomalle mielenterveyssyistä ja silti saavat jatkaa lomalta palattuaan työssään, vaikka heidän ajattelunsa taso olisi mielenterveydellisen tilan vuoksi vakavasti laskenut.
Hyvä ammatillisesti pätevä tuki ennaltaehkäisisi sosiaalivirkailijoiden sairastumista, jos työryhmässä olisi päivittäin psykoterapeutti valvomassa työn järkevyyttä ja sosiaalivirkailijan ajattelutapojen viisautta. Tämä henkilö voisi osallistua työryhmän ryhmäpalavereihin ja niiden perusteella myös katsoa sosiaalityöntekijän mahdollista tuen tarvetta mielensä toiminnalle.
Ja eiköhän tästä lopulta hyötyisi tuo tärkein, lastensuojelun asiakas, pieni meille tärkeä lapsi, jonka kuuluisi saada hyvää ja hellää huolenpitoa ja järkevä tuki.
RSS Feed
