Olen kirjoittanut lastemme suojelemisesta, joka takkuilee pahasti Helsingissä. Kuvausten kirjaaminen ei ole mukavaa puuhaa ajankuluna, mutta koen velvollisuudekseni saadessani hyvin läheltä tietoa sosiaalityön kangertelupisteistä, kertoa minkälaisia ongelmia joutuvat perheet käymään läpi haastavassa elämässämme, kun joutuvat turvautumaan viranomaiskoneistomme tuen piiriin.
Suomalaisuutta kehuttiin minulle lapsena paljon. Meidän perusopetus opettaa meidät luottamaan ja uskomaan järjestelmään mikä meille on luotu. On suuri pettymys, kun huomaakin siirtyvänsä avunantajan asemasta avun tarvitsijaksi, ettei apua ole saatavilla. Minua on huijattu.
Vuonna 2013 hätääntynyt äiti otti yhteyttä Helsingin lastensuojeluun. Hänen työterveyslääkärinsä oli puhunut hänelle narsismista, tehnyt lähetteen työterveyspsykologille ja todennut: "Ex-miehesi saattaa olla narsisti."
Äiti oli ollut vakavan henkisen väkivallan kohde jo usean vuoden ajan. Ulkoisesti hurmaava mies aina yleisönsä katsoessa toisaalle, oli satuttanut naista, ja sitten naisen katsoessa toisaalle, mies oli puhunut yleisölleen naisen uhrina hakien sääliä itselleen. Kotona nainen oli miehen näkemyksessä epäkelpo kaikin puolin ja syyllinen kaikkeen. Nainen, joka rakasti naivisti, jopa typerästi, kaikessa sokeudessaan, vaikka puolustautui verbaalisti, ei ymmärtänänyt, ettei sen kaltaisen miehen kanssa edes yrittämällä tule koskaan hyvää. Nainen ei tiennyt mitä on sosiopatia ja luuli, että kyseessä on vain tietämättömyys, joka olisi korjattavissa tietämyksen lisäämisellä, keskustelemalla ja "rakentavalla väittelyllä", koska itsekin eli vain sen tiedon valossa, jonka oli elämänsä varrella saanut.
Lastensuojelu ei tunnista narsismia, sosiopatiaa tai psykopatiaa, ja on helposti järkyttävien epätieteellisten toimintatapojensa vuoksi näiden erittäin mielyttäviltä vaikuttavien ihmisten vietävissä. Lastensuojelun ongelma ei suinkaan ole pelkästään se, ettei olisi tahtotilaa auttaa perheitä, vaan suurin ongelma on, että ei ole ammattitaitoa. Sitä ammattitaitoa, jota nykyinen lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski väittää alaisillaan olevan Helsingissä, ei vain ole. Sillä jos sosiaalityö, joka ammatillisena työnä voidaan määrittää tutkivaksi tieteeksi, joka myös on alati kehittyvässä tilassa ja jonka merkitys on tukea sosiaalisia suhteita ja saada niiden toimivuus yleistä ja yhteistä hyvää ja rauhaa ilmentäväksi, hyvinvointia saavuttavaksi, olisi tätä, se ei toimisi pelkän intuition varassa, uskoen uskomuksiaan tietämykseksi, pelkkää puhetta suoraan todisteeksi tai mielikuvituksen mieleen luomaa kuvaa ja tästä syntyneitä tunteita suoraan hyväksi perustaksi toimintamotiivina toimia, ilman että tarkistaisi tietolähteen todistusarvon.
Vakavissa eroriidoissa nähtävillä on aivan kamalia tarinoita. Toiset äidit eivät oikeasti ole äidillisiä äitejä, vaan lapsiinsa takertuvia, omistushimoisia, lapsia jatkeenaan pitäviä, jotka eron hetkellä tekevät kaikkensa, etteivät joutuisi hetkeksikään luopumaan ajasta lapsensa kanssa. He eivät ole valmiita jakamaan lasta lapsen isän kanssa ja kaikessa kyvyttömyydessään huomioimaan lapsen oikeuksia ja tarpeita tai isän oikeuksia ja tarpeita, käyttävät sitä helpointa ja törkeintä keinoa ja juoksevat Turvakotiin ja väittävät isää, joka ikinä ei ole väkivalloin ketään kohdellut, vaaralliseksi ja väkivaltaiseksi. Moni lastensuojelun tätönen on tästä riemastuneena vienyt lapselta isän, vaikka todellinen tuentarve olisi ollut katkaista väkivalta, jota äiti kohdisti lapseen ja isään. Lastensuojelu usein asettaa lapsen rakenteellisen väkivallan kohteeksi.
Helsinkiläisäiti on myös menettänyt lapsensa kanssa normaalin elämän, koska lapsen isä ja tämän johtava lääkäri puoliso sekä isän asianajaja tekivät kaikkensa mustamaalatakseen valheilla äidin. Lastensuojelu ei tutkinut mitään, vaan uskoi suoraan lapsen isää ja tämän puolisoa. Vaikka äiti kykeni vuosien aikana todistamaan valheet valheiksi, lastensuojelu ei ole kyennyt niitä aluksi tunnistamaan ja kun sitten viimein johtava sosiaalityöntekijä Sanna Teiro nämä lopulta tunnisti, ei hänkään kyennyt asemassaan sillä voimalla, joka tarvitaan vieraannutamistilanteessa ja rakenteellisen väkivallan tilanteessa, tunnustamaan. Teiro ei ollut hiljaa suinkaan, eikä toiminut vain intuition varassa, mutta hän ei uskonut voivansa tehdä mitään. Hänkin siis murtui väkivallan edessä.
Toisaalta aina on toivoa, sillä tarina Fenix-linnusta ei ole vain mielikuvitusta, vaan se on metafora ihmisen uusiutumiskyvystä. Teiro saattaa vahventua vielä. Aito tutkija luonnollisesti on myös herkkä itsessään, sillä tarkka tutkimus vaatii aistien herkkyyttä. Herkkyys, joka on ainut keino katkaista väkivallan kierre, valitettavasti saa meidät myös murtumaan sen edessä.
Teiron siirryttyä sosiaalityön päälliköksi vastaamaan Helsingin lastensuojelun avohuollosta, ei hän voinut enää tukea lasta ja lapselle piti löytää uusi vastuusosiaalivirkailija. Lapsen asioista vastaa nyt Maunulan lastensuojelun avohuollon johtava sosiaalityöntekijä Riikka Pyykönen.
Äiti tapasi Pyykösen, joka ei vastaa ikinä äidin yhteydenottopyyntöihin mitenkään 9.5. asiakkuuden siirtopalaverissa ja sai sittenkin kiireiseksi itsensä ilmoittaneen Pyykösen tapaamiseen 17.5. vielä ennen Pyykkösen lomaa ja kaikkien loma-aikaa, jolloin lastensuojelullinen prosessi aina katkeaa Helsingissä.
Puhetta oli äidin tukisuunnitelmasta ja äidin toiveista. Pyykönen ei ollut kyennyt viikossa sisäistämään lapsen asiakkuushistoriaa vuodesta 2013 saakka ja äiti sai havaita, että Pyykönen ei ollut kuunnellut häntä edes 9.5. ja Pyykösen esittävän kaikesta kerrotusta huolimatta useita vääristyneitä tietoja lapsen historiasta tietona. Äiti joutui oikaisemaan Pyyköstä, joka hyvin tomerasti jopa osasi väittää lapsen isän olleen aina lapsen lähihuoltaja, vaikka isälle huolto oli siirtynyt vasta vuoden 2014 lopulla, kun lastensuojelu tätä vaati, koska ei tahtonut tehdä äidin kanssa yhteistyötä, koska äiti oli kannellut heistä AVI:lle. Jokaisessa lastensuojelullisen prosessin asiakkuuden siirtotilanteessa piilee aina rikkinäisen puhelimen vaara.
Äiti toi heti alkuun esille, että toivoisi lastensuojelun toimivan hänen ja isän välillä. Äiti kertoi, että isän toimintatavat eivät ole viimeisten vuosien aikana äitiä ja lasta kohtaan lastensuojelun tuesta huolimatta muuttuneet ollenkaan ja kuvasi isän kohdistavan äitiin ja lapseen henkistä väkivaltaa joko suoraan tai välillisesti. Äiti kertoi, että äiti ei omalla toiminnallaan provosoi isää toimimaan haastavasti, vaan isän kohtelevan häntä suoraan ilkeästi ja jopa lapsen läsnäollessa. Isä siis kohdistaa äitiin ja lapseen henkistä väkivaltaa, jolle ei ole ymmärrettävää selitystä tilanteissa.
Pyykönen osasi hienosti todeta saman minkä äidille totesi jo vuonna 2013 Vuosaaren lastensuojelussa vs. sos. Anne-Elena Vatjus, että vanhempien tulisi kyetä toimimaan yhdessä. Äiti totesi tietävänsä tämän ja kuvasi Pyyköselle, kuinka lapsen isää oli koetettu vuosien ajan saada ymmärtämään tämä monen ihmisen toimesta, mutta isän vastaus oli ollut jo keväällä 2014: "Minähän en sille hullulle lasta anna." Isän linja on pysynyt ja isä yhä uskoo ja olettaa olevansa itse onnistunut, mahtava, hyvä, viisas ja kaikkien muiden toimivan väärin ja ajattelevan väärin, jos nämä eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä.
Väkivaltahan ei ole koskaan hyväksyttävää ja sitä tulee katkaista, mutta on se myös toisinaan ymmärrettävää, silloin kun ihminen jota kohdellaan väkivalloin, voimakkaassa tunteessa haastavassa olosuhteessa vastaakin jopa tiedostavan tahtonsa vastaisesti väkivallalla väkivaltaan ei niinkään itsepuolustukseksi tai kostoksi, vaan puhtaasta aggressiosta. Vaikka haastavassa olosuhteessa haastava väkivaltainen käytös on ymmärrettävää, se ei ole hyväksyttävää ja se tulee katkaista tuen keinoin, ei tuomioin. Tuomio ei muuta mitään sillä tuomio on vain päätös eli mielipide, ei opetus, keino-oppi eli menttorointia.
Lastensuojelusta löytyy myös hyviä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Osalla heistä on tieteellinen ote työhönsä ja osalla ei. Mutta joukossa on toivottomiakin tapauksia, ihmisiä, jotka ovat kuin pikku-Hitlereitä valtiossa nimeltä Lastensuojelu, joka on kuin valtio Suomen valtion sisällä, koska siihen ei voi mikään taho koskea.
Nämä viimeiseksi mainitut ovat heitä, jotka eivät tutki mitään, uskovat intuitioonsa ja väittävät tiukasti tuon luulolle perustuvan oletuksensa varassa, jota pitävät tietona, vanhempaa lapselle äärettömän vaaralliseksi ja tekevät kaikkensa kaataakseen muiden asiantuntijoiden lausunnot, jotka tuovat eriävän näkemyksen esille jopa tutkittuna tietonaan. Helsingissä aikuispsykiatrian ammattilaiset ovat havainneet miten hullujakin pääsee lastensuojeluun töihin.
Sosiaalivirkailija, joka on pikku-Hitler, yhteistyössä sosiopaattivanhemman kanssa, on lapselle kaikkein vaarallisin yhdistelmä mitä sosiaalityö voi antaa. Kansan puhdistusta hakeva, parempaa kansakuntaa rakentavaksi metatasolla itsensä mieltävä, sosiaalivirkailija nauttii siitä kamaluudesta, josta sosiopaatti hänelle rakentaa valheellisin tarinoin mielikuvan. Hän mieltää itsensä merkitykselliseksi, sillä hänelle on hänen kokemuksessaan annettu "case", joka korjata, tilanne, jossa suojella lasta ja toimia lapsen suojelijana ja tätä kautta lapsen elämän muokkaajana ja lasta muokkaavana. Hän kokee olevansa puhdistaja, joka estää lapsen muovautumisen epäsopivaksi, haavoittuneeksi, huonoksi, likaiseksi, estyneeksi ja niin edelleen. Hän lue mielestään puhtaampaa maailmaa. Sosiopaatti taasen nauttii saamastaan huomiosta sosiaalivirkailijalta, joka viestii tyytyväisyyttään merkityksen saamisesta elämälleen ja lisää valheiden määrää, jotta sosiaalivirkailija nauttisi enemmän. Kaksikko leijuu mahtavuuden kokemuksensa huumassa.
Kun tällaisen kaksikon tiputtaa alas toiminnan kohde vaikkapa kiikuttamalla sosiaalivirkailjan käteen seksuaalirikosyksikön päätöksen esitutkinnan lopettamisesta, jossa todetaan, ettei kohde olekaan insesti, ei kumpikaan pyydä anteeksi, vaan jatkaa toimintaansa syyttäen vanhempaa jostain muusta mitä sosiopaattivanhempi on pikku-Hitler sosisaalivirkailijalle listannut. Sosiaalityö ei havaitse sosiopatiaa, valheella leimaavan toimintaa, sillä ei miellä tätä tekona mitenkään vääräksi, koska on itsekin tuo pikku-Hitler.
Aina kun vain sosiopaatti vanhempi voi ja kykenee, kun sosiaalivirkailijan silmä välttää, hän kohdistaa henkistä väkivaltaa kohdevanhempaa kohtaan ja jos sosiopaattivanhempi havaitsee, että sosiaalivirkailija omaa samat erityiset ominaisuudet kuin hän, hän ei edes peittele henkistä väkivaltaa, vaan toimii väärin valtaa käyttäen toista vanhempaa kohtaan myös sosiaalityön edessä ja myöntää lapseenkin kohdistetun vökivallan ja seltittää tämän lapsen etuna, koska tietää, ettei se haittaa lastensuojelua.
Tosiaan monet vanhemmat ovat joutuneet tällaisen kohtelun kohteeksi.
Helsinkiläisäiti pyytäessään taasen tukea, että joku katkaisisi väkivallan kierrettä, pyysi tätä Pyykäseltä vain väliaikaisesti, tilanteen rauhoittamiseksi, jotta voisi kuntoutua haavoituttuaan vakavasta väkivaltaryöpystä, jota oli vastanottanut puolentoista vuoden ajan, kun lapsen valvotut tapaamiset päättyivät äitinsä kanssa ja isä pääsi uudelleen äidin ja samalla myös lapsen mieltä haavoittamaan. Pyykäsen vastaus tukipyyntöön oli: "Vanhempien tulee kyetä toimimaan yhdessä."
Kun äiti selvitti, että Pyykänen on kyllä oikeassa, mutta että tilanteen ollessa niinkin mahdoton, että isä toimii kuin äiti olisi punainen vaate härälle ja ettei äidillä ole mahdollisuutta yksin vaikuttaa olosuhteeseen, Pyykänen vastasi jotain vielä kummallisempaa. Hänen mielestään ammatillisesti pätevää väkivallan kierrettä katkaisevaa työtä lastensuojelu ei voi antaa, sillä isän ja äidin välissä ei voi olla ketään tukena heille, sillä "silloin on vaarana, että syntyy rikkinäisen puhelimen tilanne".
Helsingin lastensuojelu on herättänyt huolta Turvakodin väkivaltatyön yksikön väkivaltatyön ammattilaisen silmissä ja hän on tarjonnut tukensa Helsingin lastensuojelulle ja lupautunut kouluttamaan lastensuojelun työntekijöitä sekä myös antamaan tukensa kyseisen äidin lapselle ja vanhemmille. Tämä tukitarjous jätettiin vain ilmaan leijumaan yhtenä mahdollisuutena, vaikka väkivaltatyön asiantuntija, joka on työskennellyt naisten vankilassa vakavia henkirikoksia toteuttaneiden naisten kanssa ja tukee nykyisin lapsi ja lapsiperheitä lapsilähtökohtaisella väkivaltatyön menetelmällä, on useasti todennut, että olosuhteessa on raakaa väkivaltaa. Pyykänen on tietoinen tarjouksesta, sillä siitä kerrottiin hänelle 9.5., mutta silti hänen näkemys oli, että: "Vanhempien on tultava keskenään toimeen, koska lapsi kärsii eniten vanhempiensa riidoista ja tukea ei voi antaa turvallisen olsouhteen ja riidattoman olosuhteen syntymiselle, koska Helsingin lastensuojelussa on tarjottavana vain rikkinäisiä puhelimia."
Helsingin lastensuojelun Maunulan avohuollon johtava sosiaalivirkailija Riikka Pyykänen myönsi kyllä ääneen totuuden, vaikka ei varmaankaan ihan ymmärtänyt mitä totesi ääneen. Pyykänen on nimittäin ensimmäinen sosiaalivirkailija, joka ääneen myöntää suoraan, ettei voi antaa tukea lastensuojelutarpeessa lapselle, sillä ammatillista tarkkuutta ei ole lastensuojelun sisällä työotteessa.
Mehän kaikki olemme leikkineet rikkinäistä puhelinta lapsena ja se oli mielettömyydessään hauskaa. Me kaikki varmaankin olemme jopa joskus huijanneet siinä saadaksemme kuulla lopussa jotain ihan hurjaa ja valtavan naururemakan. Aikuisten maailmassa se ei olekaan enää hauskaa, kun leikki muuttuukin todeksi. Kuinkahan paljon sosiaalityö kuitenkin kehtaa nauraa meille tavallisille ihmisille?
Täällä Mieron tiellä joudun yhä peräänkuulluttamaan Helsingin johtotahoa, joka käänsi meille selkänsä jo vuosia sitten, että he voisivat palkata ammattilaisia, jotka kykenevät tarkkaan tutkimustyöhön, tarkkaan tukemiseen ja aitoon välittämiseen. Miksi palkata Nummikoski, joka väittää tarjoavansa hyvää palvelua, kun kuitenkin alaiset osaavat puhua työstään rikkinäisenä puhelimena? Mitä hyötyä on johtajasta, joka ei näe rikkinäisyyttä, sillä eihän hän sitä kykene tuolloin korjaamaan.
Suomen lain mukaan resurssit tulee olla lastensuojelutyöhön ja sen toteutumiseksi. Riittävä perustelu tuen antamattajättämiselle ei siis ole se, ettei ole resursseissa niin päteviä työntekijöitä, jotka eivät kykenisi toimimaan tarkasti ilman rikkinäisen puhelimen ilmentymää. Virheitähän sattuu kaikille, sillä joka 12. tekomme on virhe, mutta virheiden kulkeutumisen eteenpäin työssä voi estää, jos tarkistaa kokoajan itse omaa työjälkeään. Kaikkia virheitä ei kyetä täysin estämään. Se on inhimillistä. Vaan nekin, joita ei voida estää, voidaan kuitenkin korjata, jos ne osataan tunnistaa, tunnustaa ja jos ymmärtää välittää korjata virheensä.
Helsingin lastensuojelu ei tee mitään rikkinäisillä puhelimilla, joten korjaisvat ne tai heittäisivät korjaukelvottomat roskikseen. Ammatillisesti pätevää väkivaltatyötä voi oppia antamaan oikea-aikaisesti, jos ottaa vastaan tarjottuja koulutuksia, sen sijaan, että väittää olevansa jo valmis ja pätevöitymisen huipentumassa.
Myöskin huolilomaketta kannattaisi opetella käyttämään, sillä jos tuki vanhempien riidassa ilmenevään lähisuhdeväkivaltaan on ollut vuodesta 2013 saakka vain sanat: "Vanhempien tulee kyetä toimimaan yhdessä." ja tällä ei ole saatu aikaan muutosta ja lapselle nyt haetaan lähetettä lastenpsykiatriaan, olisi ehkä aika havaita, ettei annettu tuki ole ollut riittävää olosuhteen muuttamiseksi. Lisäksi lastensuojelu voisi havaita moniammatillisessa työryhmässä todella myös muiden ammattilaisten kannanotot, sen sijaan, että vain fallisesti jyrää kaikkien ylitse.
Eikös se Eerikakin kuollut Helsingissä "rikkinäisen puhelimen" takia? Mitähän se Helsingin sosiaali- ja terveysviraston väkivaltatyön työryhmä oikein puuhailee palkkansa eteen, kun on aikaansaanut Helsingin lastensuojeluun rikkinäisiä puhelimia ja siitä ajat sitten huomautuksen saaneen, ei niitä ole korjannut? Rikkinäistä lastensuojelua ei voi poistaa käytöstä, koska lakiemme mukaan meillä tulee olla lastensuojelu, joten korjatkaa se, sillä rikkinäisenä sillä ei voi vastata avunpyyntöön.
Helsinkiläisisälle, joka vaaraa jonka lapselleen aiheuttaa, ei näe vaan käyttää valtaansa väärin, tahdon todeta: "Herran jumala te sosiopaatit olette tyhmiä. Väärässä ollut ja väärin toiminut voi havaita virheensä, tunnustaa ne ja korjata ne, mutta te ette siihen kykene."
Lue myös:
Narsismi ja lapset:
http://narsismi.info/narsismi-ja-lapset/
Suomalaisuutta kehuttiin minulle lapsena paljon. Meidän perusopetus opettaa meidät luottamaan ja uskomaan järjestelmään mikä meille on luotu. On suuri pettymys, kun huomaakin siirtyvänsä avunantajan asemasta avun tarvitsijaksi, ettei apua ole saatavilla. Minua on huijattu.
Vuonna 2013 hätääntynyt äiti otti yhteyttä Helsingin lastensuojeluun. Hänen työterveyslääkärinsä oli puhunut hänelle narsismista, tehnyt lähetteen työterveyspsykologille ja todennut: "Ex-miehesi saattaa olla narsisti."
Äiti oli ollut vakavan henkisen väkivallan kohde jo usean vuoden ajan. Ulkoisesti hurmaava mies aina yleisönsä katsoessa toisaalle, oli satuttanut naista, ja sitten naisen katsoessa toisaalle, mies oli puhunut yleisölleen naisen uhrina hakien sääliä itselleen. Kotona nainen oli miehen näkemyksessä epäkelpo kaikin puolin ja syyllinen kaikkeen. Nainen, joka rakasti naivisti, jopa typerästi, kaikessa sokeudessaan, vaikka puolustautui verbaalisti, ei ymmärtänänyt, ettei sen kaltaisen miehen kanssa edes yrittämällä tule koskaan hyvää. Nainen ei tiennyt mitä on sosiopatia ja luuli, että kyseessä on vain tietämättömyys, joka olisi korjattavissa tietämyksen lisäämisellä, keskustelemalla ja "rakentavalla väittelyllä", koska itsekin eli vain sen tiedon valossa, jonka oli elämänsä varrella saanut.
Lastensuojelu ei tunnista narsismia, sosiopatiaa tai psykopatiaa, ja on helposti järkyttävien epätieteellisten toimintatapojensa vuoksi näiden erittäin mielyttäviltä vaikuttavien ihmisten vietävissä. Lastensuojelun ongelma ei suinkaan ole pelkästään se, ettei olisi tahtotilaa auttaa perheitä, vaan suurin ongelma on, että ei ole ammattitaitoa. Sitä ammattitaitoa, jota nykyinen lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski väittää alaisillaan olevan Helsingissä, ei vain ole. Sillä jos sosiaalityö, joka ammatillisena työnä voidaan määrittää tutkivaksi tieteeksi, joka myös on alati kehittyvässä tilassa ja jonka merkitys on tukea sosiaalisia suhteita ja saada niiden toimivuus yleistä ja yhteistä hyvää ja rauhaa ilmentäväksi, hyvinvointia saavuttavaksi, olisi tätä, se ei toimisi pelkän intuition varassa, uskoen uskomuksiaan tietämykseksi, pelkkää puhetta suoraan todisteeksi tai mielikuvituksen mieleen luomaa kuvaa ja tästä syntyneitä tunteita suoraan hyväksi perustaksi toimintamotiivina toimia, ilman että tarkistaisi tietolähteen todistusarvon.
Vakavissa eroriidoissa nähtävillä on aivan kamalia tarinoita. Toiset äidit eivät oikeasti ole äidillisiä äitejä, vaan lapsiinsa takertuvia, omistushimoisia, lapsia jatkeenaan pitäviä, jotka eron hetkellä tekevät kaikkensa, etteivät joutuisi hetkeksikään luopumaan ajasta lapsensa kanssa. He eivät ole valmiita jakamaan lasta lapsen isän kanssa ja kaikessa kyvyttömyydessään huomioimaan lapsen oikeuksia ja tarpeita tai isän oikeuksia ja tarpeita, käyttävät sitä helpointa ja törkeintä keinoa ja juoksevat Turvakotiin ja väittävät isää, joka ikinä ei ole väkivalloin ketään kohdellut, vaaralliseksi ja väkivaltaiseksi. Moni lastensuojelun tätönen on tästä riemastuneena vienyt lapselta isän, vaikka todellinen tuentarve olisi ollut katkaista väkivalta, jota äiti kohdisti lapseen ja isään. Lastensuojelu usein asettaa lapsen rakenteellisen väkivallan kohteeksi.
Helsinkiläisäiti on myös menettänyt lapsensa kanssa normaalin elämän, koska lapsen isä ja tämän johtava lääkäri puoliso sekä isän asianajaja tekivät kaikkensa mustamaalatakseen valheilla äidin. Lastensuojelu ei tutkinut mitään, vaan uskoi suoraan lapsen isää ja tämän puolisoa. Vaikka äiti kykeni vuosien aikana todistamaan valheet valheiksi, lastensuojelu ei ole kyennyt niitä aluksi tunnistamaan ja kun sitten viimein johtava sosiaalityöntekijä Sanna Teiro nämä lopulta tunnisti, ei hänkään kyennyt asemassaan sillä voimalla, joka tarvitaan vieraannutamistilanteessa ja rakenteellisen väkivallan tilanteessa, tunnustamaan. Teiro ei ollut hiljaa suinkaan, eikä toiminut vain intuition varassa, mutta hän ei uskonut voivansa tehdä mitään. Hänkin siis murtui väkivallan edessä.
Toisaalta aina on toivoa, sillä tarina Fenix-linnusta ei ole vain mielikuvitusta, vaan se on metafora ihmisen uusiutumiskyvystä. Teiro saattaa vahventua vielä. Aito tutkija luonnollisesti on myös herkkä itsessään, sillä tarkka tutkimus vaatii aistien herkkyyttä. Herkkyys, joka on ainut keino katkaista väkivallan kierre, valitettavasti saa meidät myös murtumaan sen edessä.
Teiron siirryttyä sosiaalityön päälliköksi vastaamaan Helsingin lastensuojelun avohuollosta, ei hän voinut enää tukea lasta ja lapselle piti löytää uusi vastuusosiaalivirkailija. Lapsen asioista vastaa nyt Maunulan lastensuojelun avohuollon johtava sosiaalityöntekijä Riikka Pyykönen.
Äiti tapasi Pyykösen, joka ei vastaa ikinä äidin yhteydenottopyyntöihin mitenkään 9.5. asiakkuuden siirtopalaverissa ja sai sittenkin kiireiseksi itsensä ilmoittaneen Pyykösen tapaamiseen 17.5. vielä ennen Pyykkösen lomaa ja kaikkien loma-aikaa, jolloin lastensuojelullinen prosessi aina katkeaa Helsingissä.
Puhetta oli äidin tukisuunnitelmasta ja äidin toiveista. Pyykönen ei ollut kyennyt viikossa sisäistämään lapsen asiakkuushistoriaa vuodesta 2013 saakka ja äiti sai havaita, että Pyykönen ei ollut kuunnellut häntä edes 9.5. ja Pyykösen esittävän kaikesta kerrotusta huolimatta useita vääristyneitä tietoja lapsen historiasta tietona. Äiti joutui oikaisemaan Pyyköstä, joka hyvin tomerasti jopa osasi väittää lapsen isän olleen aina lapsen lähihuoltaja, vaikka isälle huolto oli siirtynyt vasta vuoden 2014 lopulla, kun lastensuojelu tätä vaati, koska ei tahtonut tehdä äidin kanssa yhteistyötä, koska äiti oli kannellut heistä AVI:lle. Jokaisessa lastensuojelullisen prosessin asiakkuuden siirtotilanteessa piilee aina rikkinäisen puhelimen vaara.
Äiti toi heti alkuun esille, että toivoisi lastensuojelun toimivan hänen ja isän välillä. Äiti kertoi, että isän toimintatavat eivät ole viimeisten vuosien aikana äitiä ja lasta kohtaan lastensuojelun tuesta huolimatta muuttuneet ollenkaan ja kuvasi isän kohdistavan äitiin ja lapseen henkistä väkivaltaa joko suoraan tai välillisesti. Äiti kertoi, että äiti ei omalla toiminnallaan provosoi isää toimimaan haastavasti, vaan isän kohtelevan häntä suoraan ilkeästi ja jopa lapsen läsnäollessa. Isä siis kohdistaa äitiin ja lapseen henkistä väkivaltaa, jolle ei ole ymmärrettävää selitystä tilanteissa.
Pyykönen osasi hienosti todeta saman minkä äidille totesi jo vuonna 2013 Vuosaaren lastensuojelussa vs. sos. Anne-Elena Vatjus, että vanhempien tulisi kyetä toimimaan yhdessä. Äiti totesi tietävänsä tämän ja kuvasi Pyyköselle, kuinka lapsen isää oli koetettu vuosien ajan saada ymmärtämään tämä monen ihmisen toimesta, mutta isän vastaus oli ollut jo keväällä 2014: "Minähän en sille hullulle lasta anna." Isän linja on pysynyt ja isä yhä uskoo ja olettaa olevansa itse onnistunut, mahtava, hyvä, viisas ja kaikkien muiden toimivan väärin ja ajattelevan väärin, jos nämä eivät ole hänen kanssaan samaa mieltä.
Väkivaltahan ei ole koskaan hyväksyttävää ja sitä tulee katkaista, mutta on se myös toisinaan ymmärrettävää, silloin kun ihminen jota kohdellaan väkivalloin, voimakkaassa tunteessa haastavassa olosuhteessa vastaakin jopa tiedostavan tahtonsa vastaisesti väkivallalla väkivaltaan ei niinkään itsepuolustukseksi tai kostoksi, vaan puhtaasta aggressiosta. Vaikka haastavassa olosuhteessa haastava väkivaltainen käytös on ymmärrettävää, se ei ole hyväksyttävää ja se tulee katkaista tuen keinoin, ei tuomioin. Tuomio ei muuta mitään sillä tuomio on vain päätös eli mielipide, ei opetus, keino-oppi eli menttorointia.
Lastensuojelusta löytyy myös hyviä ja hyväntahtoisia ihmisiä. Osalla heistä on tieteellinen ote työhönsä ja osalla ei. Mutta joukossa on toivottomiakin tapauksia, ihmisiä, jotka ovat kuin pikku-Hitlereitä valtiossa nimeltä Lastensuojelu, joka on kuin valtio Suomen valtion sisällä, koska siihen ei voi mikään taho koskea.
Nämä viimeiseksi mainitut ovat heitä, jotka eivät tutki mitään, uskovat intuitioonsa ja väittävät tiukasti tuon luulolle perustuvan oletuksensa varassa, jota pitävät tietona, vanhempaa lapselle äärettömän vaaralliseksi ja tekevät kaikkensa kaataakseen muiden asiantuntijoiden lausunnot, jotka tuovat eriävän näkemyksen esille jopa tutkittuna tietonaan. Helsingissä aikuispsykiatrian ammattilaiset ovat havainneet miten hullujakin pääsee lastensuojeluun töihin.
Sosiaalivirkailija, joka on pikku-Hitler, yhteistyössä sosiopaattivanhemman kanssa, on lapselle kaikkein vaarallisin yhdistelmä mitä sosiaalityö voi antaa. Kansan puhdistusta hakeva, parempaa kansakuntaa rakentavaksi metatasolla itsensä mieltävä, sosiaalivirkailija nauttii siitä kamaluudesta, josta sosiopaatti hänelle rakentaa valheellisin tarinoin mielikuvan. Hän mieltää itsensä merkitykselliseksi, sillä hänelle on hänen kokemuksessaan annettu "case", joka korjata, tilanne, jossa suojella lasta ja toimia lapsen suojelijana ja tätä kautta lapsen elämän muokkaajana ja lasta muokkaavana. Hän kokee olevansa puhdistaja, joka estää lapsen muovautumisen epäsopivaksi, haavoittuneeksi, huonoksi, likaiseksi, estyneeksi ja niin edelleen. Hän lue mielestään puhtaampaa maailmaa. Sosiopaatti taasen nauttii saamastaan huomiosta sosiaalivirkailijalta, joka viestii tyytyväisyyttään merkityksen saamisesta elämälleen ja lisää valheiden määrää, jotta sosiaalivirkailija nauttisi enemmän. Kaksikko leijuu mahtavuuden kokemuksensa huumassa.
Kun tällaisen kaksikon tiputtaa alas toiminnan kohde vaikkapa kiikuttamalla sosiaalivirkailjan käteen seksuaalirikosyksikön päätöksen esitutkinnan lopettamisesta, jossa todetaan, ettei kohde olekaan insesti, ei kumpikaan pyydä anteeksi, vaan jatkaa toimintaansa syyttäen vanhempaa jostain muusta mitä sosiopaattivanhempi on pikku-Hitler sosisaalivirkailijalle listannut. Sosiaalityö ei havaitse sosiopatiaa, valheella leimaavan toimintaa, sillä ei miellä tätä tekona mitenkään vääräksi, koska on itsekin tuo pikku-Hitler.
Aina kun vain sosiopaatti vanhempi voi ja kykenee, kun sosiaalivirkailijan silmä välttää, hän kohdistaa henkistä väkivaltaa kohdevanhempaa kohtaan ja jos sosiopaattivanhempi havaitsee, että sosiaalivirkailija omaa samat erityiset ominaisuudet kuin hän, hän ei edes peittele henkistä väkivaltaa, vaan toimii väärin valtaa käyttäen toista vanhempaa kohtaan myös sosiaalityön edessä ja myöntää lapseenkin kohdistetun vökivallan ja seltittää tämän lapsen etuna, koska tietää, ettei se haittaa lastensuojelua.
Tosiaan monet vanhemmat ovat joutuneet tällaisen kohtelun kohteeksi.
Helsinkiläisäiti pyytäessään taasen tukea, että joku katkaisisi väkivallan kierrettä, pyysi tätä Pyykäseltä vain väliaikaisesti, tilanteen rauhoittamiseksi, jotta voisi kuntoutua haavoituttuaan vakavasta väkivaltaryöpystä, jota oli vastanottanut puolentoista vuoden ajan, kun lapsen valvotut tapaamiset päättyivät äitinsä kanssa ja isä pääsi uudelleen äidin ja samalla myös lapsen mieltä haavoittamaan. Pyykäsen vastaus tukipyyntöön oli: "Vanhempien tulee kyetä toimimaan yhdessä."
Kun äiti selvitti, että Pyykänen on kyllä oikeassa, mutta että tilanteen ollessa niinkin mahdoton, että isä toimii kuin äiti olisi punainen vaate härälle ja ettei äidillä ole mahdollisuutta yksin vaikuttaa olosuhteeseen, Pyykänen vastasi jotain vielä kummallisempaa. Hänen mielestään ammatillisesti pätevää väkivallan kierrettä katkaisevaa työtä lastensuojelu ei voi antaa, sillä isän ja äidin välissä ei voi olla ketään tukena heille, sillä "silloin on vaarana, että syntyy rikkinäisen puhelimen tilanne".
Helsingin lastensuojelu on herättänyt huolta Turvakodin väkivaltatyön yksikön väkivaltatyön ammattilaisen silmissä ja hän on tarjonnut tukensa Helsingin lastensuojelulle ja lupautunut kouluttamaan lastensuojelun työntekijöitä sekä myös antamaan tukensa kyseisen äidin lapselle ja vanhemmille. Tämä tukitarjous jätettiin vain ilmaan leijumaan yhtenä mahdollisuutena, vaikka väkivaltatyön asiantuntija, joka on työskennellyt naisten vankilassa vakavia henkirikoksia toteuttaneiden naisten kanssa ja tukee nykyisin lapsi ja lapsiperheitä lapsilähtökohtaisella väkivaltatyön menetelmällä, on useasti todennut, että olosuhteessa on raakaa väkivaltaa. Pyykänen on tietoinen tarjouksesta, sillä siitä kerrottiin hänelle 9.5., mutta silti hänen näkemys oli, että: "Vanhempien on tultava keskenään toimeen, koska lapsi kärsii eniten vanhempiensa riidoista ja tukea ei voi antaa turvallisen olsouhteen ja riidattoman olosuhteen syntymiselle, koska Helsingin lastensuojelussa on tarjottavana vain rikkinäisiä puhelimia."
Helsingin lastensuojelun Maunulan avohuollon johtava sosiaalivirkailija Riikka Pyykänen myönsi kyllä ääneen totuuden, vaikka ei varmaankaan ihan ymmärtänyt mitä totesi ääneen. Pyykänen on nimittäin ensimmäinen sosiaalivirkailija, joka ääneen myöntää suoraan, ettei voi antaa tukea lastensuojelutarpeessa lapselle, sillä ammatillista tarkkuutta ei ole lastensuojelun sisällä työotteessa.
Mehän kaikki olemme leikkineet rikkinäistä puhelinta lapsena ja se oli mielettömyydessään hauskaa. Me kaikki varmaankin olemme jopa joskus huijanneet siinä saadaksemme kuulla lopussa jotain ihan hurjaa ja valtavan naururemakan. Aikuisten maailmassa se ei olekaan enää hauskaa, kun leikki muuttuukin todeksi. Kuinkahan paljon sosiaalityö kuitenkin kehtaa nauraa meille tavallisille ihmisille?
Täällä Mieron tiellä joudun yhä peräänkuulluttamaan Helsingin johtotahoa, joka käänsi meille selkänsä jo vuosia sitten, että he voisivat palkata ammattilaisia, jotka kykenevät tarkkaan tutkimustyöhön, tarkkaan tukemiseen ja aitoon välittämiseen. Miksi palkata Nummikoski, joka väittää tarjoavansa hyvää palvelua, kun kuitenkin alaiset osaavat puhua työstään rikkinäisenä puhelimena? Mitä hyötyä on johtajasta, joka ei näe rikkinäisyyttä, sillä eihän hän sitä kykene tuolloin korjaamaan.
Suomen lain mukaan resurssit tulee olla lastensuojelutyöhön ja sen toteutumiseksi. Riittävä perustelu tuen antamattajättämiselle ei siis ole se, ettei ole resursseissa niin päteviä työntekijöitä, jotka eivät kykenisi toimimaan tarkasti ilman rikkinäisen puhelimen ilmentymää. Virheitähän sattuu kaikille, sillä joka 12. tekomme on virhe, mutta virheiden kulkeutumisen eteenpäin työssä voi estää, jos tarkistaa kokoajan itse omaa työjälkeään. Kaikkia virheitä ei kyetä täysin estämään. Se on inhimillistä. Vaan nekin, joita ei voida estää, voidaan kuitenkin korjata, jos ne osataan tunnistaa, tunnustaa ja jos ymmärtää välittää korjata virheensä.
Helsingin lastensuojelu ei tee mitään rikkinäisillä puhelimilla, joten korjaisvat ne tai heittäisivät korjaukelvottomat roskikseen. Ammatillisesti pätevää väkivaltatyötä voi oppia antamaan oikea-aikaisesti, jos ottaa vastaan tarjottuja koulutuksia, sen sijaan, että väittää olevansa jo valmis ja pätevöitymisen huipentumassa.
Myöskin huolilomaketta kannattaisi opetella käyttämään, sillä jos tuki vanhempien riidassa ilmenevään lähisuhdeväkivaltaan on ollut vuodesta 2013 saakka vain sanat: "Vanhempien tulee kyetä toimimaan yhdessä." ja tällä ei ole saatu aikaan muutosta ja lapselle nyt haetaan lähetettä lastenpsykiatriaan, olisi ehkä aika havaita, ettei annettu tuki ole ollut riittävää olosuhteen muuttamiseksi. Lisäksi lastensuojelu voisi havaita moniammatillisessa työryhmässä todella myös muiden ammattilaisten kannanotot, sen sijaan, että vain fallisesti jyrää kaikkien ylitse.
Eikös se Eerikakin kuollut Helsingissä "rikkinäisen puhelimen" takia? Mitähän se Helsingin sosiaali- ja terveysviraston väkivaltatyön työryhmä oikein puuhailee palkkansa eteen, kun on aikaansaanut Helsingin lastensuojeluun rikkinäisiä puhelimia ja siitä ajat sitten huomautuksen saaneen, ei niitä ole korjannut? Rikkinäistä lastensuojelua ei voi poistaa käytöstä, koska lakiemme mukaan meillä tulee olla lastensuojelu, joten korjatkaa se, sillä rikkinäisenä sillä ei voi vastata avunpyyntöön.
Helsinkiläisisälle, joka vaaraa jonka lapselleen aiheuttaa, ei näe vaan käyttää valtaansa väärin, tahdon todeta: "Herran jumala te sosiopaatit olette tyhmiä. Väärässä ollut ja väärin toiminut voi havaita virheensä, tunnustaa ne ja korjata ne, mutta te ette siihen kykene."
Lue myös:
Narsismi ja lapset:
http://narsismi.info/narsismi-ja-lapset/
RSS Feed
