Lokakuun liike / Taustat

”En mä oo mistää kotosi”

Näin kuvasi huutolaislapsuuden toista tulemisesta lapsena huostaan otettu, sijoituspaikasta toiseen pompoteltu juureton nuori, jolta kysyttiin, mistä hän on kotoisin.

Hän on yksi niistä yli 18 000 lapsesta ja nuoresta, jotka ovat sijoitettuna kodin ulkopuolella. Heistä 10 000 on huostassa, viidennes tahdonvastaisesti. Lastensuojelun avohuollossa lapsia ja nuoria on noin 87 000. Jos lastensuojelu ei ole sinua vielä koskettanut, niin ehkä jo ensi vuonna.

Lastensuojelu ei ole mustavalkoista, sen me tiedämme. Suurin osa sosiaalityöntekijöiden päätöksistä tehdään aivan oikein, juuri niin kuin pitää. Lastensuojelussa tehdään viisaita ratkaisuja ja monet asiakkaat ovat tyytyväisiä.

He kokevat hyötyneensä lastensuojelusta, mikä on hienoa. Sellaista lastensuojelun tulisi aina olla: auttavaa ja tukevaa erityispalvelua sitä tarvitseville.

Lasta on suojeltava viipymättä, jos hän on vakavassa vaarassa. Valtaosa lapsista sijoitetaan pois kotoaan pätevin perustein ja vanhempien suostumuksella, koska he ymmärtävät kotiongelmien vakavuuden ja sen hetkisen kyvyttömyytensä vanhemmuuteen.

Jotkut suostuvat lapsensa sijoitukseen, sillä heille kerrotaan lapsen saavan apua sijaishuollossa. Tosiasiassa mitään sellaista apua ei anneta, mitä ei voitaisi tarjota myös avohuollon tukena lapsen asuessa kotona. Sijaishuolto maksaa vuodessa yli 700 miljoonaa euroa eli yhtä paljon kuin lukiolaitos, toimeentulotuki tai poliisi.

Samaan aikaan Suomessa on vanhempia, joilta lapsi on viety vasten tahtoa. Kaikkien sijoitettujen lasten hyvinvointi ja terveys eivät ole olleet uhattuina. Nämä perheet jakavat kokemuksen kohtaamattomuudesta viranomaisten kanssa.

Lastensuojelun asiakkaina on useita ihan tavallisia ihmisiä, joilla on normaaleja elämänkriisejä ja niistä seurannutta uupumusta, masennusta ja riittämättömyydentunteita. Heidän hätäänsä on helppo samaistua.

Kaikki eivät ole saaneet tarvitsemaansa tukea. Harvalle on sanottu: ”Mä ymmärrän sua. Sulla on nyt vaikeaa, mutta kyllä sä selviät vielä!”

Sen sijaan heille on annettu apua ongelmiin, joita heillä ei ole ollut. Jos kaksi perhetyöntekijää on istunut sohvalla tehden kirjauksia sänkyjen sijaamattomuudesta, on avohuollon tukitoimi tuntunut lähinnä tarkkailulta.

Myöhemmin lapsi on voitu sijoittaa, koska avohuollon tukitoimi on osoittautunut riittämättömäksi. Siis se tuki, joka alunperinkin on ollut riittämätöntä. Huostaanoton perusteena on käytetty vaikkapa äidin jaksamattomuutta. Sitä on hakemuksessa vahvistettu vaikeasti hahmottuvin huolin ja vihjein, jotta heräisi epäilys lapsenkin olevan vaarassa. Silloin sijoitus on näyttänyt paperilla lainmukaiselta, joten se on voitu käynnistää.

Oletamme, että suomalainen virkamies toimii aina oikein. Emme halua kyseenalaistaa uskoamme järjestelmään miettimällä, millaisten tulkintojen varassa päätöksiä tehdään. Emme tahdo tietää, että tosiasiassa lakeja ei aina noudateta, tai lakeja sovelletaan tapauskohtaisesti, sattumanvaraisesti.

Haluamme uskoa, ettei keltään oteta lapsia, jos perheessä on kaikki hyvin. Mutta entäpä, jos perhe kohtaa kriisin, eivätkä asiat enää ole hyvin? Perheet tarvitsisivat silloin kunnollista apua ja tukea kotiinsa, mutta tukitoimena saatetaan käyttää lapsen sijoittamista pois kodista.

Tiedämme monia tilanteita, joissa lastensuojeluasiakkuus on alkanut ulkopuolisen tahon huolten, ennakkoluulojen ja kuvitelmien takia. Perhe on menettänyt yksityisyyden suojan aivan syyttä ja joutunut pakkoauttamisen, epäilyjen ja kontrollin kohteeksi.

Siksi emme saa ummistaa silmiämme siltä, että sijoituksia tehdään myös löyhin perustein ja lain vastaisesti. Kuitenkin kansalaiskeskustelussa asetetaan yhä vastakkain aiheelliset ja aiheettomat lastensuojelutoimet kykenemättä muka käsittämään, että ne ovat täysin eri asioita ja saman asian eri ääripäitä.

Kaikki tietävät, ettei lasta saa erottaa vanhemmistaan ventovieraiden hoitoon viikoiksi tai vuosiksi ilman todellista syytä sen takia, että jossain on olemassa lapsi, jonka etu on ehdottomasti tulla huostaan otetuksi.

Hälytyskellojen pitäisi soida maamme lehtitalojen toimituksissa, kun lastensuojelujärjestön edustaja syyllistää Eerikan kuolemasta toimittajia antaen ymmärtää, että kriittiset huostaanottojutut ovat saaneet sosiaalityöntekijät varovaisiksi – siksi näitä sosiaalitoimen virhearvioita kuulemma tapahtuu.

Tai kun sosiaaliviraston johtava lakimies vihjailee julkisesti, että älkää uskoko toimittajia.

Tai kun Lastensuojelun keskusliitto julkaisee tiedotteen, jonka mukaan negatiivinen julkisuus ruokkii käsitystä lastensuojelusta mielivaltaisena ja sattumanvaraisena rankaisujärjestelmänä, mikä karkottaa perheet pois avun piiristä.

Vaikka lehtijutuissa käytettäisiin lastensuojelun asiakirjoja haastattelun lähteenä, toimitukset kysyvät: "Mikähän on totuus sosiaaliviranomaisten näkökulmasta?"

Kuten sanottua: he eivät voi sitä kertoa. Ja vaikka voisivat, tuskin he edes muistavat tapausta, josta päättivät: kaikki päätöstä aikoinaan kätilöineet eivät välttämättä ole edes nähneet kiireessä sijoittamaansa lasta. He ovat kenties siirtyneet muihin töihin jättäen seuraajilleen ”paperiperheen”. Lääkärikin on voinut puoltaa sijoitusta näkemättä asiakastaan.

Nämä asiat selviäisivät lukijalle, jos toimittajat haastatteluja tehdessään perehtyisivät huostaanottohakemuksiin, tehtyihin lastensuojeluilmoituksiin ja monenlaisiin asiakaskirjauksiin. Silloin he eivät tutkisi asioita pelkästään yhden tahon varassa, vaan hahmottaisivat kokonaisuutta viranomaisen "yksittäistapaukseen emme kommentoi" -lauseiden takaa.

Nyt kuitenkin tuntuu, ettei sekään riitä uskottavaksi journalismiksi. Jos toimittaja tarjoaa lehteen itsemurhaa yrittäneen tytön tarinaa, se otetaan todesta. Jos hän kirjoittaa sijoitetun, itsemurhaa yrittäneen tytön tarinan, siihen eivät toimitukset usko. He vaativat asiantuntijoita ihmisen ympärille kertomaan "paremmin", vaikka tiedossa on salassapitovelvollisuus, juuri se viranomaiskanta, jonka toimittaja voisi asiakirjoista lukea.

Lopulta juttu joutaa hyllylle.

Jutun kirjoittaja soittaa haastatellulle ja yrittää selittää, miksi tämän tarina ei kelvannut.

Palatkaamme lopuksi alkuun, nuoreen, joka ei koe olevansa mistään kotoisin. Kertokaa, miten hän ja muut lastensuojelun kanssa asioineet voivat kertoa elämäntarinaansa, jos heitä ei pidetä lähtökohtaisesti uskottavina kertojina?

Miten käy, kun heitä ei uskota?