Jotkut retkahtavat aineisiin ja näillä joillakin on joskus myös lapsia.
Lapset sijoitetaan kodin ulkopuolelle perusteena vanhempien huumeiden käyttö ja kaikki siihen liittyvät ilmiöt, ja se on ihan oikein. Se on lapsen edun mukaista.
Aikuiset ohjataan korvaushoidon piiriin, jonka tarkoitus on auttaa vanhempia pääsemään eroon käyttämästään aineesta ja saada elämänsä normalisoitumaan siten, että perhe voidaan jälleenyhdistää ja lapset voivat palata kotiin jatkamaan normaalia perhe-elämää.
Ei keskitytä kuitenkaan tällä kertaa lapsiin, vaan niihin aikuisiin.
Näin maalaisjärjellä ajatellen vertaan hoitoa alkoholismin hoitoon, jossa ihminen pyrkii myös kohti selvää elämää. Korkki menee kiinni iäksi. Alkoholisti ei voi ottaa vain yhtä naukkua, hän ei voi retkahtaa. Korvaushoito pyrkii samaan sillä erotuksella, että aineen käyttöä ei voi lopettaa kuin seinään.
Näin on ainakin annettu ymmärtää, sillä vieroitusoireet, eli viekkarit, kuten entiset korvaushoitoasiakkaat sen ilmaisevat, ovat tappava kokemus. Siksi korvaushoitolääkettä vähennetään asteittain, kunnes se voidaan kokonaan lopettaa.
Olen haastatellut useita henkilöitä tätä blogia varten saadakseni ruohonjuuritasolta tietoa siitä, toimiiko korvaushoito kuten olen ymmärtänyt. Toinen jutun lähde on täällä:
Narkkareihin kohdistuu ikävä ennakkoasenne. He tuntuvat olevan ikään kuin alemman tason biologista massaa, joka tiivistetään lauseeseen "kerran narkkari on aina narkkari".
Ajattelin asiaa monelta kantilta ja vertasin sitä alkoholistiin, joka on toipunut ja siis raitis. Sellaisille moni nostaa hattua. Facebookissa näkee joskus päivityksiä, joissa entinen alkoholisti ilmoittaa: "Tänään olen ollut 15 vuotta selvinpäin!" Häntä onnitellaan ja kannustetaan ja hänen tahtonsa lujuutta ihaillaan.
Voiko entinen narkomaani tehdä samoin? En ole ainakaan huomannut, että kukaan olisi tehnyt. Narkomaanin päällä lepää epäilyksen varjo. Hän on tunkenut elimistöönsä tuhoisaa ainetta, joka on irtaannuttanut hänet todellisuudesta. Aine on hallinnut hänen elämänsä joka ikistä sekuntia niin vahavasti, että hän on menettänyt jopa omat lapsensa. Olkoonkin, että viimeinen korvaushoitolääke nielaistiin vuonna 2005.
Mitä eroa tässä siis oli alkoholistiin?
Perhe kärsi, lapset kärsivät, ystävät kärsivät, henkilö itse kärsi, meni omat ja varastetut, valtiolta tuli lahjaksi rikosrekisteri. Aine tosin oli jokin muu kuin etanoli. Se aineen laatu siis määrittelee ihmisen selvitytymisen arvostuksen?
Ollaan seuraavaksi korvaushoidossa. Lääkäri määrää korvaushoitolääkkeen, subua, bubrea, kuten niitä kutsutaan.
Minun mielenkiintoni heräsi tähän asiaan, koska eräs haastateltava kertoi annostuksen korvaushoidossa olleen suurempi kuin se, mitä hän oli ennen korvaushoitoa käyttänyt. Mikäs järki siinä oikein oli? Kysyin asiaa muiltakin, ja osa korvaushoitopotilaista kertoi samaa.
No, eikö potilas kertonut lääkärille, että annostus on hullunkurinen? Kyllä hän kertoi, mutta lääkäri pelkäsi potilaan retkahtavan, jos lääkeannostusta laskettaisiin. Kysyin, mitä potilas oli sitten ennen korvaushoitoa vetänyt.
No sitä samaa, mitä se korvaushoitolääkekin on.
Toisin sanoen potilaalle annettiin isompi annos sitä samaa kamaa, mistä hän pyrki eroon.
Mihin ihmeeseen potilas siis olisi voinut retkahtaa?
Potilas ei ottanut lääkettä, kuten lääkäri määräsi, vaan otti vähemmän. Omin päin. Lääkäri suuttui ja sanoi, ettei tällä tavalla saa itse mennä annostaan laskemaan.
Ihmettelin, että lääkehoito tuntui olevan juttuja kuunnellessa ensisijaista, vaikka oma käsitykseni oli, että lääkehoidon oheen annetaan korvaushoitopotilaalle myös muuta tukea, esimerkiksi keskusteluapua.
Helsingin yliopiston päihdelääketieteen professori Hannu Alho sanoo, että käypä hoito -suosituksia pidemmälle meneviä valtakunnallisia ohjeistuksia tai suosituksia korvaushoidon sisällöstä ei ole. On täysin mahdollista päättää, että hoito sisältää vain lääkityksen mutta ei kuntoutusta.
"Näin se valitettavasti on, ja se on erikoinen asia. Vähän sama kuin jos kunnat päättäisivät, että ei anneta diabeetikolle ollenkaan ravitsemusneuvontaa, jaetaan vain insuliinipiikkejä. Kuntia kiinnostaa vain raha, ja sitä yritetään aina nipsiä jostain päästä." (Lähdesivusto.)
Liittyykö korvaushoitoonkin siis bisnes? Toteuttavatko lääkärit jotakin ohjeistusta, jotakin peruslinjaa, jonka määrittelee kunnan talousnero? Voiko Hannu Alhon lausuman rivien välistä lukea, että taloudelliset syyt määrittävät monen mutkan kautta potilaan hoidon muodon, toteutustavan ja samalla aiheuttavat tämän absurdit annostuspolitiikat?
Vai onko syy yksinkertaisempi; tyhmyys.
Monessa tapauksessa korvaushoitopotilaan motiivina selviytyä voittajana ovat lapset, jotka odottavat kotiin pääsyä sijoitettuina kodin ulkopuolelle. Täten asioihin liittyy myös "sossu" – joka näissä tapauksissa tuntuu olevan aina se suurin epäilevä taho.
Sen ymmärtää, jos on aikaisemmin joutunut hakemaan lapset perheestä, jossa aikuiset ovat sekaisin kuin seinäkellot. Tästä sekoilun teemasta on kuitenkin vaikeaa päästä yli vanhempien toipuessa, jolloin tulisi kyetä näkemään perheen toipumisprosessi.
Korvaushoitopotilaat käyvät antamassa huumeseuloja tasaisin väliajoin. Moni kertoo antaneensa jo pitkään puhtaita seuloja ja osoittaneensa sitoutumisensa aineista irtautumiseen. Lasten kotiuttamisen tie on kuitenkin pitkä ja kivinen. "Sossu" ei usko. Jotkut menettävät lapsensa lopullisesti, vaikka perheen kuntoutumisesta olisi enemmän näyttöä, kuin heliosentrisestä maailmankuvasta.
"Mutta jos sinä retkahdat?"
Näin sanotaan vanhemmille, jotka eivät ole retkahtaneet viiteen vuoteen. Sen jälkeen pohditaan, onko lapsen edun mukaista palauttaa lapset kotiin heidän oltuaan niin pitkään sijaishuollossa. Lapset ovat kiinnittyneet sijaishuoltoon.
Palataan korvaushoitoon. Sen piirissä esiintyy lieveilmiö, joka saattaa osin johtua tästä pinttyneestä tavasta määrätä potilaalle annostus, joka ei vastaa potilaan tarvetta. Osa potilaista palauttaa yli jääneen lääkkeen klinikalle. Osa käyttää vähemmän kuin kertoo käyttävänsä ja myy ylimääräiset katukaupassa. Osa käyttää koko määrätyn annoksen ja muuttuu aikaisemmasta viikonloppukäyttäjästä päivittäiskäyttäjäksi.
Aiheuttaako monen hengen pelastanut korvaushoito siis osittain myös vahinkoa? Ja miten suurelle osalle korvaushoitopotilaita niin käy?
A-Klinikkasäätiön nettisivuilla mainitaan, että korvaushoidosta ei aina saa apua kokonaan toipumiseen, vaan osalle asiakkaista hoito on haittoja vähentävää hoitoa, jonka avulla asiakas eli potilas kykenee elämään lähes normaalia elämää.
Haittoja vähentävää hoitoa tarkoitti varmaankin minamina-bloggaajakin, kirjoittaessaan huumeaiheista blogiaan. Siinä hän totesi narkkarin säilyvän siis narkkarina, mutta vain elävän pidempään.
Asia tuntuu jakavan mielipiteitä kahteen leiriin koskien korvaushoitoa. Onko haittoja vähentävästä hoidosta hyötyä vai onko se vain "narkkarin pois pitämistä kadulta rikoksia tekemästä"? Kokemus lienee asiakaskohtainen ja riippuvainen korvaushoitopotilaan omasta kokemuksesta. Se lienee myös elämäntilannekohtainen ja riippuvainen käyttöhistoriasta, muun tuen määrästä ja henkilön omasta elämän sietokyvystä.
Haastateltavien osalta nousee pintaan liukuhihna-tuntemuksia. Ainakin osalle korvaushoidon jo läpikäyneistä jäi sellainen olo, että heitä sullottiin samaan muottiin.
Koska olen tietoinen lastensuojelun osalta epäkohdista, jotka liittyvät asiakkaan kuulemiseen ja asiakkaan mielipiteen huomioon ottamiseen, pohdin, onko korvaushoidossa sama meininki? Olen saanut kuulla nyt useammalta henkilöltä, jotka eivät siis tunne toisiaan, yhteneväistä kertomaa seuraavasti:
Korvaushoitoon mentäessä lääkäri määrää lääkeannostuksen riippumatta siitä, onko hoitoon tuleva asiakas käyttänyt päivittäin vai satunnaisesti. Annostus on usein jokin perusmäärä, joka henkilölle lasketaan sopivaksi. Lukuja olen kuullut kymmenestä kolmeenkymmeneenkahteen. Osalla käyttäjistä annostus on ollut pienempi ennen korvaushoitoon pääsyä. He ovat siis vetäneet kamaa vähemmän kuin korvaushoidossa heille sitä määrätään.
Asian kanssa voi olla toki tekemistä sillä, mikä on ollut vedettävän aineen laatu ennen korvaushoitoon pääsyä. Osalla se on kuitenkin ollut täsmälleen sama lääke kuin korvaushoitolääke itsessään on.
Asiakkaan halutessa lopettaa hoidon on häntä vastustettu. Samoin on käynyt silloin, kun asiakas on tahtonut alentaa annostustaan eli edistää aineesta irtipääsyä.
Miksi tällainen politiikka on olemassa? Miksi narkkarin tahto parantua luokitellaan huuhaaksi ja perustellaan sillä, että henkilö on narkkari?
Eihän alkoholistillekaan anneta hoidoksi Koskenkorvaa ja perustella alkoholistin pyyntöjä lakkauttaa viinanjakelu sillä perusteella, että "no mutta sinähän olet alkoholisti!"
Ja sitten, kun siellä toisaalla on vielä se "sossukin" odottamassa ja valmiina kirjaamaan, että lapsia ei suositella palautettavaksi, koska perheessä ollaan edelleen korvaushoidossa, jolle ei loppua näy.
Tilannehan on mahdoton ratkaistava. Jos asiakas ei tottele lääkäriä, on hän yhteistyökyvytön. Jos hän tottelee lääkäriä, on hän sossun kirjoissa vaaraksi lapselleen, koska käyttää subuja. Jos asiakas selittää sossulle, että lääkäri määräsi näin, on hän yhteistyökyvytön ja hankala, koska haukkuu virallista tahoa. Jos asiakas kaikesta huolimatta selviytyy tästä ristitulesta ja raitistuu kokonaan lääkärin määräyksestä huolimatta, on hän edelleen potentiaalinen retkahtaja. Ainakin ajatuksen tasolla.
Koska kerran narkkari on aina narkkari.
Narkkarin narkkaamista ei tosin pyhitä mikään. Ei myöskään kaikkea sitä tuskaa, jota he aineiden käytöllään ehtivät aiheuttaa ympäristölleen ennen kuin joko raitistuvat tai jäävät korvaushoitoon loppuelämäkseen, kunnes kuolevat. Siitä huolimatta heillä, joilla on mahdollisuus ja kyky raitistua, on siihen oikeus.
Meidän asenteissamme tuntuu olevan yleinen vamma tätä ihmisryhmää kohtaan. Ihmisiä he kuitenkin ovat, halusitte tai ette, ja heillä on yhtäläiset oikeudet normaaliin elämään, aivan kuin kenellä tahansa muullakin. Heidän lapsillaan on aivan samat oikeudet omiin vanhempiinsa kuin muidenkin lapsilla on.
Näihin oikeuksiin liittyvä vastuu on aineita käyttävällä itsellään. Kukaan muu ei voi toipua heidän puolestaan. Toipumista tukemaan kykenee kuitenkin jokainen.
Kyseenalaistan siis tässä tulenaran aiheen: "Onko se narkkarin raitistuminen sittenkään kiinni siitä, ettei käyttäjä vain pysty olemaan ilman sitä huumettaan?"
Jos kaikkialla pidetään väkisin käyttäjää käyttäjänä asianhaaroista riippumatta?
Jos asenne on ammattilaisillakin se, että "tuo kumminkin tuosta retkahtaa", niin mikä se asenne mahtaa olla tavan talliaisella?
Sivustolla www.a-klinikka.fi lääkäri Reija Korhola toteaa asennevammaväitteeni tueksi seuraavaa: "Huono kohtelu on tosiasia. Se, että on korvaushoidossa, ei kiinnosta. Ajatellaan vain, että tässä on narkomaani."
Sivuilla todetaan tosiasiana myös seuraavaa: "Ympäristön asenteet ovat usein kielteisiä korvaushoitoa kohtaan. Kun korvaushoidossa oleva käy samaan aikaan koulua tai on töissä, korvaushoito on viisasta pitää omana tietonaan. Jos se käy terveydenhuollossa ilmi potilastiedoista, suhtautuminen usein muuttuu."
Asenteita entiset narkomaanit kohtaavat vielä kymmenenkin vuoden jälkeen raitistumisesta. Perheellisen on taisteltava lapsensakin kotiin. Senkin jälkeen joutuu vielä pitkään vakuuttelemaan kaikkialla, että ihan oikeasti on selvin päin. Jokainen lääkärissä käynti, jokainen kipulääkitys, jokainen päänsärky, jokainen flunssa. Ne kaikki ovat asennevammaiselle sinun hetkesi retkahtaa. Olethan ollut riippuvainen kerran, joten päänsärkyyn otettu burana on ensiaskel kohti pirihuoran tulevaisuutta.
Tällaisesta ristitulesta selvinneille on todettava, että he ovat kovia tyyppejä.
Henkilökohtaisesti toivotan heille oikein hyvää ja onnellista jatkoa hatunnoston kera.
ElenaMaria Uusitalo
Muita artikkeleita aiheesta:
Sadat narkomaanit pakoilevat korvaushoitoja metadonin takia? - "Tekee saman kuin heroiini"
Onko Subutex lääke vai huume?
Lapset sijoitetaan kodin ulkopuolelle perusteena vanhempien huumeiden käyttö ja kaikki siihen liittyvät ilmiöt, ja se on ihan oikein. Se on lapsen edun mukaista.
Aikuiset ohjataan korvaushoidon piiriin, jonka tarkoitus on auttaa vanhempia pääsemään eroon käyttämästään aineesta ja saada elämänsä normalisoitumaan siten, että perhe voidaan jälleenyhdistää ja lapset voivat palata kotiin jatkamaan normaalia perhe-elämää.
Ei keskitytä kuitenkaan tällä kertaa lapsiin, vaan niihin aikuisiin.
Näin maalaisjärjellä ajatellen vertaan hoitoa alkoholismin hoitoon, jossa ihminen pyrkii myös kohti selvää elämää. Korkki menee kiinni iäksi. Alkoholisti ei voi ottaa vain yhtä naukkua, hän ei voi retkahtaa. Korvaushoito pyrkii samaan sillä erotuksella, että aineen käyttöä ei voi lopettaa kuin seinään.
Näin on ainakin annettu ymmärtää, sillä vieroitusoireet, eli viekkarit, kuten entiset korvaushoitoasiakkaat sen ilmaisevat, ovat tappava kokemus. Siksi korvaushoitolääkettä vähennetään asteittain, kunnes se voidaan kokonaan lopettaa.
Olen haastatellut useita henkilöitä tätä blogia varten saadakseni ruohonjuuritasolta tietoa siitä, toimiiko korvaushoito kuten olen ymmärtänyt. Toinen jutun lähde on täällä:
Narkkareihin kohdistuu ikävä ennakkoasenne. He tuntuvat olevan ikään kuin alemman tason biologista massaa, joka tiivistetään lauseeseen "kerran narkkari on aina narkkari".
Ajattelin asiaa monelta kantilta ja vertasin sitä alkoholistiin, joka on toipunut ja siis raitis. Sellaisille moni nostaa hattua. Facebookissa näkee joskus päivityksiä, joissa entinen alkoholisti ilmoittaa: "Tänään olen ollut 15 vuotta selvinpäin!" Häntä onnitellaan ja kannustetaan ja hänen tahtonsa lujuutta ihaillaan.
Voiko entinen narkomaani tehdä samoin? En ole ainakaan huomannut, että kukaan olisi tehnyt. Narkomaanin päällä lepää epäilyksen varjo. Hän on tunkenut elimistöönsä tuhoisaa ainetta, joka on irtaannuttanut hänet todellisuudesta. Aine on hallinnut hänen elämänsä joka ikistä sekuntia niin vahavasti, että hän on menettänyt jopa omat lapsensa. Olkoonkin, että viimeinen korvaushoitolääke nielaistiin vuonna 2005.
Mitä eroa tässä siis oli alkoholistiin?
Perhe kärsi, lapset kärsivät, ystävät kärsivät, henkilö itse kärsi, meni omat ja varastetut, valtiolta tuli lahjaksi rikosrekisteri. Aine tosin oli jokin muu kuin etanoli. Se aineen laatu siis määrittelee ihmisen selvitytymisen arvostuksen?
Ollaan seuraavaksi korvaushoidossa. Lääkäri määrää korvaushoitolääkkeen, subua, bubrea, kuten niitä kutsutaan.
Minun mielenkiintoni heräsi tähän asiaan, koska eräs haastateltava kertoi annostuksen korvaushoidossa olleen suurempi kuin se, mitä hän oli ennen korvaushoitoa käyttänyt. Mikäs järki siinä oikein oli? Kysyin asiaa muiltakin, ja osa korvaushoitopotilaista kertoi samaa.
No, eikö potilas kertonut lääkärille, että annostus on hullunkurinen? Kyllä hän kertoi, mutta lääkäri pelkäsi potilaan retkahtavan, jos lääkeannostusta laskettaisiin. Kysyin, mitä potilas oli sitten ennen korvaushoitoa vetänyt.
No sitä samaa, mitä se korvaushoitolääkekin on.
Toisin sanoen potilaalle annettiin isompi annos sitä samaa kamaa, mistä hän pyrki eroon.
Mihin ihmeeseen potilas siis olisi voinut retkahtaa?
Potilas ei ottanut lääkettä, kuten lääkäri määräsi, vaan otti vähemmän. Omin päin. Lääkäri suuttui ja sanoi, ettei tällä tavalla saa itse mennä annostaan laskemaan.
Ihmettelin, että lääkehoito tuntui olevan juttuja kuunnellessa ensisijaista, vaikka oma käsitykseni oli, että lääkehoidon oheen annetaan korvaushoitopotilaalle myös muuta tukea, esimerkiksi keskusteluapua.
Helsingin yliopiston päihdelääketieteen professori Hannu Alho sanoo, että käypä hoito -suosituksia pidemmälle meneviä valtakunnallisia ohjeistuksia tai suosituksia korvaushoidon sisällöstä ei ole. On täysin mahdollista päättää, että hoito sisältää vain lääkityksen mutta ei kuntoutusta.
"Näin se valitettavasti on, ja se on erikoinen asia. Vähän sama kuin jos kunnat päättäisivät, että ei anneta diabeetikolle ollenkaan ravitsemusneuvontaa, jaetaan vain insuliinipiikkejä. Kuntia kiinnostaa vain raha, ja sitä yritetään aina nipsiä jostain päästä." (Lähdesivusto.)
Liittyykö korvaushoitoonkin siis bisnes? Toteuttavatko lääkärit jotakin ohjeistusta, jotakin peruslinjaa, jonka määrittelee kunnan talousnero? Voiko Hannu Alhon lausuman rivien välistä lukea, että taloudelliset syyt määrittävät monen mutkan kautta potilaan hoidon muodon, toteutustavan ja samalla aiheuttavat tämän absurdit annostuspolitiikat?
Vai onko syy yksinkertaisempi; tyhmyys.
Monessa tapauksessa korvaushoitopotilaan motiivina selviytyä voittajana ovat lapset, jotka odottavat kotiin pääsyä sijoitettuina kodin ulkopuolelle. Täten asioihin liittyy myös "sossu" – joka näissä tapauksissa tuntuu olevan aina se suurin epäilevä taho.
Sen ymmärtää, jos on aikaisemmin joutunut hakemaan lapset perheestä, jossa aikuiset ovat sekaisin kuin seinäkellot. Tästä sekoilun teemasta on kuitenkin vaikeaa päästä yli vanhempien toipuessa, jolloin tulisi kyetä näkemään perheen toipumisprosessi.
Korvaushoitopotilaat käyvät antamassa huumeseuloja tasaisin väliajoin. Moni kertoo antaneensa jo pitkään puhtaita seuloja ja osoittaneensa sitoutumisensa aineista irtautumiseen. Lasten kotiuttamisen tie on kuitenkin pitkä ja kivinen. "Sossu" ei usko. Jotkut menettävät lapsensa lopullisesti, vaikka perheen kuntoutumisesta olisi enemmän näyttöä, kuin heliosentrisestä maailmankuvasta.
"Mutta jos sinä retkahdat?"
Näin sanotaan vanhemmille, jotka eivät ole retkahtaneet viiteen vuoteen. Sen jälkeen pohditaan, onko lapsen edun mukaista palauttaa lapset kotiin heidän oltuaan niin pitkään sijaishuollossa. Lapset ovat kiinnittyneet sijaishuoltoon.
Palataan korvaushoitoon. Sen piirissä esiintyy lieveilmiö, joka saattaa osin johtua tästä pinttyneestä tavasta määrätä potilaalle annostus, joka ei vastaa potilaan tarvetta. Osa potilaista palauttaa yli jääneen lääkkeen klinikalle. Osa käyttää vähemmän kuin kertoo käyttävänsä ja myy ylimääräiset katukaupassa. Osa käyttää koko määrätyn annoksen ja muuttuu aikaisemmasta viikonloppukäyttäjästä päivittäiskäyttäjäksi.
Aiheuttaako monen hengen pelastanut korvaushoito siis osittain myös vahinkoa? Ja miten suurelle osalle korvaushoitopotilaita niin käy?
A-Klinikkasäätiön nettisivuilla mainitaan, että korvaushoidosta ei aina saa apua kokonaan toipumiseen, vaan osalle asiakkaista hoito on haittoja vähentävää hoitoa, jonka avulla asiakas eli potilas kykenee elämään lähes normaalia elämää.
Haittoja vähentävää hoitoa tarkoitti varmaankin minamina-bloggaajakin, kirjoittaessaan huumeaiheista blogiaan. Siinä hän totesi narkkarin säilyvän siis narkkarina, mutta vain elävän pidempään.
Asia tuntuu jakavan mielipiteitä kahteen leiriin koskien korvaushoitoa. Onko haittoja vähentävästä hoidosta hyötyä vai onko se vain "narkkarin pois pitämistä kadulta rikoksia tekemästä"? Kokemus lienee asiakaskohtainen ja riippuvainen korvaushoitopotilaan omasta kokemuksesta. Se lienee myös elämäntilannekohtainen ja riippuvainen käyttöhistoriasta, muun tuen määrästä ja henkilön omasta elämän sietokyvystä.
Haastateltavien osalta nousee pintaan liukuhihna-tuntemuksia. Ainakin osalle korvaushoidon jo läpikäyneistä jäi sellainen olo, että heitä sullottiin samaan muottiin.
Koska olen tietoinen lastensuojelun osalta epäkohdista, jotka liittyvät asiakkaan kuulemiseen ja asiakkaan mielipiteen huomioon ottamiseen, pohdin, onko korvaushoidossa sama meininki? Olen saanut kuulla nyt useammalta henkilöltä, jotka eivät siis tunne toisiaan, yhteneväistä kertomaa seuraavasti:
Korvaushoitoon mentäessä lääkäri määrää lääkeannostuksen riippumatta siitä, onko hoitoon tuleva asiakas käyttänyt päivittäin vai satunnaisesti. Annostus on usein jokin perusmäärä, joka henkilölle lasketaan sopivaksi. Lukuja olen kuullut kymmenestä kolmeenkymmeneenkahteen. Osalla käyttäjistä annostus on ollut pienempi ennen korvaushoitoon pääsyä. He ovat siis vetäneet kamaa vähemmän kuin korvaushoidossa heille sitä määrätään.
Asian kanssa voi olla toki tekemistä sillä, mikä on ollut vedettävän aineen laatu ennen korvaushoitoon pääsyä. Osalla se on kuitenkin ollut täsmälleen sama lääke kuin korvaushoitolääke itsessään on.
Asiakkaan halutessa lopettaa hoidon on häntä vastustettu. Samoin on käynyt silloin, kun asiakas on tahtonut alentaa annostustaan eli edistää aineesta irtipääsyä.
Miksi tällainen politiikka on olemassa? Miksi narkkarin tahto parantua luokitellaan huuhaaksi ja perustellaan sillä, että henkilö on narkkari?
Eihän alkoholistillekaan anneta hoidoksi Koskenkorvaa ja perustella alkoholistin pyyntöjä lakkauttaa viinanjakelu sillä perusteella, että "no mutta sinähän olet alkoholisti!"
Ja sitten, kun siellä toisaalla on vielä se "sossukin" odottamassa ja valmiina kirjaamaan, että lapsia ei suositella palautettavaksi, koska perheessä ollaan edelleen korvaushoidossa, jolle ei loppua näy.
Tilannehan on mahdoton ratkaistava. Jos asiakas ei tottele lääkäriä, on hän yhteistyökyvytön. Jos hän tottelee lääkäriä, on hän sossun kirjoissa vaaraksi lapselleen, koska käyttää subuja. Jos asiakas selittää sossulle, että lääkäri määräsi näin, on hän yhteistyökyvytön ja hankala, koska haukkuu virallista tahoa. Jos asiakas kaikesta huolimatta selviytyy tästä ristitulesta ja raitistuu kokonaan lääkärin määräyksestä huolimatta, on hän edelleen potentiaalinen retkahtaja. Ainakin ajatuksen tasolla.
Koska kerran narkkari on aina narkkari.
Narkkarin narkkaamista ei tosin pyhitä mikään. Ei myöskään kaikkea sitä tuskaa, jota he aineiden käytöllään ehtivät aiheuttaa ympäristölleen ennen kuin joko raitistuvat tai jäävät korvaushoitoon loppuelämäkseen, kunnes kuolevat. Siitä huolimatta heillä, joilla on mahdollisuus ja kyky raitistua, on siihen oikeus.
Meidän asenteissamme tuntuu olevan yleinen vamma tätä ihmisryhmää kohtaan. Ihmisiä he kuitenkin ovat, halusitte tai ette, ja heillä on yhtäläiset oikeudet normaaliin elämään, aivan kuin kenellä tahansa muullakin. Heidän lapsillaan on aivan samat oikeudet omiin vanhempiinsa kuin muidenkin lapsilla on.
Näihin oikeuksiin liittyvä vastuu on aineita käyttävällä itsellään. Kukaan muu ei voi toipua heidän puolestaan. Toipumista tukemaan kykenee kuitenkin jokainen.
Kyseenalaistan siis tässä tulenaran aiheen: "Onko se narkkarin raitistuminen sittenkään kiinni siitä, ettei käyttäjä vain pysty olemaan ilman sitä huumettaan?"
Jos kaikkialla pidetään väkisin käyttäjää käyttäjänä asianhaaroista riippumatta?
Jos asenne on ammattilaisillakin se, että "tuo kumminkin tuosta retkahtaa", niin mikä se asenne mahtaa olla tavan talliaisella?
Sivustolla www.a-klinikka.fi lääkäri Reija Korhola toteaa asennevammaväitteeni tueksi seuraavaa: "Huono kohtelu on tosiasia. Se, että on korvaushoidossa, ei kiinnosta. Ajatellaan vain, että tässä on narkomaani."
Sivuilla todetaan tosiasiana myös seuraavaa: "Ympäristön asenteet ovat usein kielteisiä korvaushoitoa kohtaan. Kun korvaushoidossa oleva käy samaan aikaan koulua tai on töissä, korvaushoito on viisasta pitää omana tietonaan. Jos se käy terveydenhuollossa ilmi potilastiedoista, suhtautuminen usein muuttuu."
Asenteita entiset narkomaanit kohtaavat vielä kymmenenkin vuoden jälkeen raitistumisesta. Perheellisen on taisteltava lapsensakin kotiin. Senkin jälkeen joutuu vielä pitkään vakuuttelemaan kaikkialla, että ihan oikeasti on selvin päin. Jokainen lääkärissä käynti, jokainen kipulääkitys, jokainen päänsärky, jokainen flunssa. Ne kaikki ovat asennevammaiselle sinun hetkesi retkahtaa. Olethan ollut riippuvainen kerran, joten päänsärkyyn otettu burana on ensiaskel kohti pirihuoran tulevaisuutta.
Tällaisesta ristitulesta selvinneille on todettava, että he ovat kovia tyyppejä.
Henkilökohtaisesti toivotan heille oikein hyvää ja onnellista jatkoa hatunnoston kera.
ElenaMaria Uusitalo
Muita artikkeleita aiheesta:
Sadat narkomaanit pakoilevat korvaushoitoja metadonin takia? - "Tekee saman kuin heroiini"
Onko Subutex lääke vai huume?
RSS Feed
